9.12.2007 Petri Hankonen
”Jos kyse olisi vain uskosta tai urheilusta, antaisin anteeksi” Voi luoja. Voi luoja auta. Tämä pettymys ei mene pois, ei. Elokuvassa sanottiin, että jonain päivinä ihme on vain yhden hengenvedon päässä olemattomasta; magic is sometimes very close to nothing at all, toisin kuin tämä elokuva. Tässä oltiin valovuoden päässä kaikesta taianomaisuudesta.
”Tulevaisuus ja todellisuus”
Jos ennakko-odotukset ovat, että 17 ammattitaitoista urheilukuvaajaa NFL:stä taltioi yhden aikamme suurimmista jalkapallon pelaajista omalla työmaallaan, Mogwai säestää ja antaa elokuvalle kakusta puuttuvan jättimäisen kirsikan, ammattitaitoinen ja kannuksensa ansainnut taiteilijapari viimeistelee tuotoksen kertoakseen Zidanesta jotain mikä on ennen jäänyt huomaamatta, niin mikä voi olla tuloksena?
”Lähellä ei mitään”
Ei tee hyvää, että lopussa tunnustetaan ja pyydellään anteeksi että tulipa tehtyä huono teos. Ainakaan itse en voi, enkä todellakaan halua käsittää elokuvan viimeistä lausetta ”nothing at all” millään muulla tavalla. Se valtava potentiaali, mikä oli ladattuna kaikkiin premisseihin jäi kokonaan toteutumatta, kun pumppaava, heiluva, epäterävä ja tumma kuva kuvaa puolentoista tunnin ajan miehen kasvoja. Mies jättää reagoimatta, tai sitten reagoi johonkin mitä katsoja ei näe. Warholin bloukkarivideoissa tiesi sentään mitä tapahtuu, mutta tässä ei vaivauduttu siihen. Välissä näytetään kevennyksenä kun Zidane koputtaa kentän pintaa kengänkärjellään lähtiessään kävelemään. Tämän kosautuksen joka toistui ja toistui olisi kai pitänyt kertoa jotain. Jotain muutakin kuin että ihmisillä on maneereja, ja kenkä pysyy jalassa.
”Alentuvuus”
Zidanen jälkeisenä päivänä olin katsomassa lähipubissa Suomen ja Azerbaidzhanin välistä EM-karsinta ottelua. En voinut välttyä ajatukselta, että itse taiteilijat eivät ole käyneet katsomassa saatikka olleet mukana elämässä otteluita urheilufanien kanssa. Tätä en tosin usko, koska on kuitenkin kyse Brittiläisestä ja Algerialaisesta. En väitä, että taiteen ja urheilun tarvitsee välittää samaa viestiä, käyttää samaa muotokieltä tai kommunikoida ylipäätään samoilla tasoilla, mutta silti jälkimmäinen jalkapallo-ottelua ihmiset seurasivat taukoamatta. Ja itse en löytänyt Zidanesta yhtään syytä katsoa sitä.
NFL:n pelejä katsoessa voi oikeasti lukea ihmisten kasvoilta tunteita, niin pettymystä, iloa ja voitontahtoa, kun pelin kuvaaminen on toteutettu kunnolla. Niin, tiedän, tämä ei ole pelin kuvaus vaan muotokuva, oikein psykologinen muotokuva kuten Gordon on haastattelussa sanonut. Mutta jalkapallo on osa Zidanea, todennäköisesti suuri osa. Ainakin peli on muokannut häntä niin fyysisesti ja henkisesti. Näin ollen ymmärtääkseen Zidanea, pitää mielestäni ymmärtää myös jalkapalloa, ja pitää tietää mitä pelaaja tekee kentällä ja miksi, sekä mitä jättää tekemättä.
En voinut välttyä ajatukselta, että jotenkin lähtökohtaisesti urheilua on pidetty eriarvoisessa asemassa, jollain tapaa alisteisena koko taideteokselle, eikä ole edes vaivauduttu etsimään sitä mahdollista voimaa, osatekijää, joka olisi tuonut teokseen ohuen rungon päälle lisää lihaa. Myönnän, että kilpailuasetelma on vaikea, koska Zidane on kentällä kuitenkin vain osa peliä, ei todellakaan pelkkä sotilas, mutta voimakkainkin nappula kaatuu ylivoimaa vastaan.
Urheilu on vaikuttavaa viihteenä ja sitä on välillä varmasti vaikea nähdä taiteena, mutta kun puhutaan intohimosta ja siitä kuinka päämäärähakuisia ja sitkeitä pyrkimyksissä ollaan, sekä otetaan huomioon käytettävissä olevan ajan rajallisuus, niin mielestäni urheilussa päästään usein yhtä syvälle henkisyydessä kuin taiteessa. Ja tässä eteeni tuli vastakkain asettelu. En tiennyt kuinka reagoida, en ymmärtänyt tekijän motiiveita, pidin koko elokuvaa urheilun halventamisena. Ja ei siinä mitään, ei urheilu mikään Mohammed ole, mutta silti.
”Siis mitä vi*%?a?”
Mogwain musiikki. Loisti. Poissaolollaan. Ja miksi? Vastausta ei löydy minulta. Mutta haiskahtaa kusetukselta ja kikalta jolla bändin fanit saadaan ostamaan lippu. Ja muutenkin tuntui, että idea oli ollut loppujen lopuksi vain pakko toteuttaa, koska panostus oli niin suuri. Vaikutelmaksi jäi todella keskeneräinen, hiomaton elokuva ei niin uudesta ideasta, koska jo vuonna 1970 George Bestistä on tehty samanlainen elokuva, mutta vain kuudella kameralla.
”Niinpä niin”
Tästä elokuvastahan olisi pitänyt nähdä ja kuulla ainakin seuraavat asiat: Zidane on kuin metsästäjä, yksinäinen susi joka lönkyttelee kentällä kunnes tilaisuuden tullen syöksyy saalistamaan, kommunikoi murahtelemalla, on kivikasvoinen, Mogwai musiikin vaihtelevuus – ja varmaan vaikka mitä muuta niin fyysisellä kuin psykologisella ja mentaalisella tasolla, mutta lopputuloksena oli yksinkertaisesti tylsä elokuva, joka ei houkutellut minua katsomaan ja näkemään ja kokemaan sitä. Jalkapalloa katson jatkossakin.
Kirjoittaja opiskelee Kuvataideakatemiassa tila-aika linjalla