25.11.2007 Juhani Koivumäki
Zidanen ensimmäiset ruudut ovat pieniä kuvan rakeita. Sieltä vetäydymme vähitellen taaksepäin Mogwain musiikin säestämänä ja alamme nähdä kuvaa kokonaisuudessaan. Näemme jalkapallokentän, jonka jälkeen vähitellen alamme seurata herra Zidanea joka pelaa vihollista vastaan. Zidane vertautuu kuvissa olemukseltaan ja pelitaktiikaltaan saalistavaan eläimeen. Hän ei hyökkää ja juokse koko ajan, vaan päinvastoin vaanii, löntystelee ja odottaa tilaisuuttaan. Hänen kasvonsa ja eleensä tukevat samaa eläimellisyyttä; ruman komeat kasvot syljeskelevät ja elehtivät vain sen mukaan, mikä on tarpeellista ja välttämätöntä. Hän käyttäytyy tasan oman peliluontonsa mukaisesti, vaikka tietää 17 elokuvakameran seuraavan häntä.
Kuulemme kovan kolahduksen. Kuva laskeutuu jalkapallostadionin valoista alas pelikentälle. Korviimme tulvahtaa luja ja diskantteja taajuuksia täynnä oleva yleisön mylvintä. Korviin sattuu, mutta kipu on suloista. Massan vimma on kirjaimellisesti korvia huumaavaa.
Seuraamme pitkään Zidanea ja pelin etenemistä. Tässä vaiheessa jalkapallofanit ovat ihmeissään: mitä kiinnostavaa on seurata tätä yhtä miestä? Myös ne katsojat, jotka eivät osaa katsoa elokuvaa ilman valtavirtaelokuvan heille sanelemia odotuksia alkavat vääntelehtiä penkeillään ja etsiä sopivaa asentoa. Vaikka katsoja olisikin vihkiytynyt avoimemmille asenteille, niin Kiasman teatterin ilmapiirissä voi kuulla ajatusäänien sekamelskaa, katsojia analysoimassa kaikkea mitä he näkevät.
He yrittävät viihdyttää itseään oman pääkoppansa äänillä, vaikka heille tarjotaan maailmankaikkeutta päin naamaa. Vaatii kypsyyttä vain olla ja vastaanottaa. Kiasman ovat penkit tuntuvat yhtä luotaantyöntäviltä kuin sen ympärillä vellova asennemaailma, jossa suositaan usein abstraktia selittelyä, jossa suoremmat kokemukset ja tottumukset sivuuttuvat. Tämä tilanne aiheuttaa kielteisiä mielleyhtymiä, kun teos on niin helposti lähestyttävä kuin Zidane.
Elokuvan leikkaus tuo esiin uusia elementtejä minimalistisen vaivihkaisesti. Välillä olemme Zidanen vankeja toden tuntuisessa äänimaailmassa, jossa yleisö huutaa ja paukuttaa rytmejä, mutta toisaalla olemme eteerisessä Mogwain musiikin luomassa pehmeässä tilassa. Seuraamme Zidanea kuin sankaria tai ihmiskunnan symbolia. Vähitellen tulee taas uusi elementti: kuvan alareunaan ilmestyy tekstitys. Aluksi teksti on hyvin runollisen tuntuista, koska emme ymmärrä asiayhteyttä, mutta pian huomaamme seuraavamme Zidanen kokemusmaailmaa. Käymme läpi hänen muistoaan lapsuudesta ja kentällä pelaamisen kokemista.
Zidane kertoo, että hän ei muista pelejään kauhean hyvin, sillä kaikki on hajonnut erilaisiksi paloiksi hänen tajuntaansa. Tästä syntyy vaikutelma kuin olisimme todistamassa hetkeä, jolloin tämä ihmistietoisuus on ajattomassa tilassa. Samalla katsoja saa palan tätä ikuisuutta. Vaikutelma korostuu huippuunsa, kun pelin keskivaiheilla seuraamme tapahtumia, jotka tapahtuivat samalla hetkellä kuin tämä peli ympäri maailmaa. Tapahtumat vaihtelevat poliittisista uutisista pienen ihmisen arkisiin hetkiin ja tragikoomisiin saavutuksiin.
Taas uusi elementti: tekstityksestä saamme tietää mitä Zidane kuulee. Välillä hän kuulee koko yleisön ja tiedostaa kaikki ne silmäparit, jotka seuraavat myös häntä, mutta hänen keskittyessään peliin kaikki äänet katoavat. Silti hän saattaa kuulla katsojan liikahtavan istuimellaan jossain tai toisen katsojan rannekellon tikityksen. Missään muussa näkemässäni elokuvassa ei pisteäänillä ole ollut niin voimakkaasti käsin kosketeltava ja elokuvaa kantavaa vaikutusta. En ole varma, mutta tuntuu kuin olisin kuullut äänet mylvivän yleisön joukossa tai täysin hiljaisien osioiden aikana. Silti jo se mahdottomuus, että kuulemme Zidanen hengityksen luo voimakkaan vaikutelman siitä, että olemme todella hänen päänsä sisällä ikuisuuden sylissä.
Elokuva on paljolti Zidanen karisman varassa. Sen kerran kun hän päätyy nauravasti hymyilemään jutellessaan kollegansa kanssa, meitä ei kiinnosta mikä asia oli, vaan olemme onnellisia kun saamme nähdä hänet vapautuneena ja onnellisena. Lisäksi kohtaus, jossa hän tappelee vastapelaajan kanssa; se katse minkä hän luo viholliseensa erotuomareiden ja muiden pelaajien väliintulon jälkeen on niin kylmä ja täynnä innostunutta vihaa. Niistä silmistä ei tarvinnut ajatustekstejä lukeakseen, että toinen voisi tappaa sillä hetkellä.
Joku David Beckham ei olisi pystynyt tekemään vastaavaa vaikutelmaa elokuvalle. Hän on vain liian siloposkinen hymypoika. Silti näiden kahden toisilleen antamat vaivihkaisen miehekkäät selälle taputukset ovat täynnä rehellisyyttä. Siinä oli kaksi mestaria, jotka olivat omistautuneet uralleen ja nauttivat siitä.
Gladiaattorien taisto
Koko tilanne Zidane -elokuvassa muistuttaa historiankirjojen Rooman colosseumin gladiaattoritaisteluita. Molemmissa on ihmisiä, jotka elävät taistellakseen ja voittaakseen. He saavat siitä elantonsa ja kansa seuraa heitä sankoin joukoin. On hyvin tiputtavaa tuoda esille niinkin populaari elokuva kuin Ridley Scottin ”Gladiaattori”. Scottin ”Gladiaattori” ei voi koskaan painia samassa sarjassa kuin ”Zidane” maagisessa ilmaisuvoimassaan, mutta sieltä on peräisin lause, jota käytetään Zidanen tunnuslauseena. ”Tekomme kaikuvat ikuisuudessa.” Tämä lause on yllättävän lähellä Zidanea kannattavaa tunnetta. Ei missään tapauksessa ajatuksena, vaan ennen kaikkea tunteena. Ajatuksena tuo lause ei sisällä mitään järkeä, kun taas Zidane on sanomaltaan kuin mikrokosmos.
Voimakkaan elementin Zidaneen tuo paljon puhuttu väkivaltainen isku päällä vastapelaajan naamaan, joka tapahtui myöhemmässä pelissä elokuvan pelin jälkeen. Kaikki aiheesta tietävät kokevat Zidanen nahistelun eri tavalla kuin ne, jotka eivät siitä tiedä. Saamme nähdä jo pientä esimakua tulevasta. Se on kihelmöivä tunne. Kuin katsoisi historiaa kelaten sitä taaksepäin.
Menin katsomaan Zidanen ystäväni kanssa. Hän itse katsoo jalkapalloa ja seuraa sitä innokkaasti toisin kuin minä, joka en pidä sitä millään tavalla viihdyttävänä kokemuksena. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun todella nautin jalkapallon katsomisesta. Ystäväni oli pettynyt elokuvaan. Hänen mielestään peli oli huono ja Mogwain musiikki oli huonointa Mogwaita mitä hän on kuullut. Hän sanoikin, että elokuva voi toimia paremmin, jos ei ole hyvään peliin liittyviä odotuksia. Uskon lisäksi, että hänen kokemukseensa vaikutti väärien odotusten lisäksi outo katsomistilanne Kiasmassa.
Mielestäni on sääli, että Zidanea näytetään lähinnä nykytaiteen museoympäristössä. Nykypäivän elokuvissa käyvä nuorikin ihminen on tottunut kokeilullisiin ratkaisuihin. Niitä viljellään populaarissa amerikkalaisessa elokuvassa yllättävän tiheään. Lisäksi dokumenttielokuva on noussut fiktiivisen elokuvan rinnalle kaupallisissa elokuvateattereissa.
Eräs katsoja mainitsi, että hän koki Kiasman äänentoiston Zidanen kohdalla riittämättömäksi. Tähän en osaa vastata, mutta tosi on, että elokuva olisi ansainnut näytöksen Tennispalatsissa. Ykkössalia ei voi toivoa, sehän on vain turvallisimpia kassamagneetti eepoksia varten, mutta vähempikin olisi riittänyt.
Tunnen monia ihmisiä, joille Kiasmaan meno on epätavallinen teko, mutta he olisivat kaikesta huolimatta saaneet Zidanesta hienon kokemuksen. Zidane on ilmaisultaan hyvin ihailtava elokuva. Se on helposti lähestyttävä, mutta saavuttaa silti abstraktin kokemuksen ja kaiken lisäksi tekee sen tunteella.
Avannon muu tarjonta
Pahoittelen, ettei minulla ei ole paljoa kirjoitettavaa muista teoksista, koska mikään muu ei tehnyt vastaavaa vaikutusta. Olin hyvin kiinnostunut Peter Kubelkan tuotannosta ja olisin halunnut nähdä hänen teoksensa. Menin näytökseen perjantaina, mutta mies oli puhunut kaksi tuntia ja sen aikana näyttänyt kolme ensimmäistä teostaan. En kestänyt sitä. On vaikeaa olla kiinnostunut tekijästä ellei ole nähnyt hänen tuotantoaan.
Mielestäni oli erittäin ajattelematonta ja typerää Kubelkalta toimia niin kuin hän toimi. Lisäksi koin voimakasta vastenmielisyyttä yleisössä vallitsevaan myhäilyyn. Vanhan koulukunnan aito strukturalisti oli innoissaan päästessään kertomaan asioitaan sille marginaalille, jota hänkin edustaa. Hyvin sympaattista, mutta ei kanna kahta tuntia, varsinkin kun tällä menolla koko sessio olisi kestänyt moninkertaisesti. Olisin todella halunnut nähdä kaikki hänen teoksensa. Tapaus jätti ärsyttävän olon. Hänen olisi pitänyt näyttää teoksensa ensin ja puhua sen jälkeen.
Avantoscope oli varmaan sitä mitä pitikin: eli siellä löytyi helmiä ja sikoja. Jotkut ihastuttivat ja jotkut vihastuttivat. Digitaalisella videolla kuvattu teos miehestä ja hänen kädestään oli mielestäni ärsyttävä ja epäuskottava teoksena. Shanghain nopeutetut laivat ja akvaario jättivät varmasti monet muutkin kuin minut lämpimälle ja huvittuneelle mielelle. Niagaran putoukset olivat täynnä kaunista filmikuvaa, kuten myös sarjan viimeinen teos.
Kokemus oli esteettinen syvälle viedyssä merkityksessä. Sarjasta huomasi, että teokset on valinnut syvälle liikkuvan kuvan mediaan sukeltanut henkilö. Itselleni ei silti jäänyt, ainakaan tietoiseen mieleeni, mitään sanottavaa. Sehän ei ole välttämättä huono asia, useimmiten päinvastoin.
Kirjoittaja opiskelee Kuvataideakatemiassa tila-aika linjalla