Tekevätkö instituutiot taidetta?
Mustekala headline 26.10.2004 Irmeli Hautamäki
Jos museo julistaa kaiken normikriittisen taiteen jo etukäteen turhaksi anarkiaksi, onko silloin syytä ihmetellä kritiikin puutetta?
Turkulainen taidehistoriotsija Lars Saari kirjoittaa tuoreessa Kritiikin uutisten numerossa 3/2004 taiteen instituutiokritiikin joko puuttuvan Suomesta kokonaan tai sen olevan kovin vähäistä. Näyttelyt vain tulevat itsestään näytteille – ikään kuin jotkut ortodoksisen kultin ikonit, Saari kuvailee. Keskustelua “taiteilijuuksien tuottamisen ehdoista” ei hänen mukaansa juuri käydä.
On sinänsä erinomaista, että asiaan kiinnitetään huomiota kriitikkojen omassa instituutiossa. Susanna Petterssonhan puuttui asiaan mustekalassa jo viime maaliskuussa Lontoon näkökulmasta otsikolla ‘Palvelukseen halutaan museokriitikko’.
Lars Saari vetoaa kirjoituksessaan instituutiokriittisen taiteen pitkään perinteeseen viitaten, kehenkäs muuhun, kuin Marcel Duchampiin. Hän on kuitenkin ymmärtänyt Duchampinsa melko vinoon suuntaan – mikä on sinänsä melko tavanomaista näissä yhteyksissä. Saaren mukaan readymadet osoittavat vakuuttavasti, että taideinstituutiot – mikä on hänen mukaansa sama asia kuin sen puitteissa toimivat taiteilijat – julistavat kaikkien museossa olevien esineiden olevan taideteoksia.
Tosiasiassa Duchamp väitti aivan muuta. Duchampin aikoihin taiteilijat ja taideinsituutiot eivät olleet vielä kietoutuneet yhdeksi mylläkäksi kuten nykyisin. Hänen aikanaan nykymuotoista taideinstituutiota monenlaisine virkailijoineen ei vielä ollut olemassakaan, mutta makuauktoriteetteja tietysti oli.
“Mon Dieu, että tämä auktoriteetti on voimakas, kun hän päättää mitä pannaan Louvreen ja mitä ei . Eivät taiteilijat sitä päätä, vaan auktoriteetit, joilla tarkoitan katsojia, kunkin aikakauden näkijöitä, taiteen tuntijoita, aikakauden ylimpiä henkiä, jotka ovat yhtä tärkeitä kuin ihminen, joka on tehneyt teoksen” sanoi Duchamp haastattelussa Charbonnierin kanssa.
Duchamp ei luottanut auktoriteettien makuun. Antitaide olikin makuauktoriteeteille suunnattua kritiikkiä aikana, jolloin taiteilija ja instituutio olivat vielä kaksi eri asiaa. Lisää Duchampin ajatuksista artikkelissa ‘Sana taide’.
Usein esitetty tulkinta, jonka mukaan mikä tahansa museoon tuotu on taidetta, banalisoi Duchampin esittämän kritiikin. Näin tekee myös Donald Kuspit kirjassaan ‘The End of art’, jota arvioin artikkelissa.