Ilkka Hanski (1)
Juice Leskinen, armoitettu lauluntekijä, muistutti meitä siitä, että elämä on kuolemista. Lauluntekijä oli sekä oikeassa että väärässä. Oikeassa sikäli, että yksilöt ovat kuolevaisia, eivätkä populaatiot ja lajitkaan ole pysyviä. Mutta väärässä sikäli, että joukko elämää välittäviä sukulinjoja on ollut kuolemattomia aina siitä lähtien kun maapallolla on ollut elämää, nimittäin ne sukulinjat, joita me ja muut tällä hetkellä elossa olevat yksilöt, populaatiot ja lajit edustamme.
Sukulinja sammuu kun yksilö kuolee ilman jälkeläisiä. Lukemattomia sukulinjoja on näin sammunut ja sammuu kaiken aikaa. Toisaalta jotkut sukulinjat ovat menestyneet käsittämättömän hyvin, mistä seuraa yllättävä havainto. Ei tarvitse siirtyä ajassa taaksepäin kovinkaan kauas kunnes kaikilla saman populaation ja lajin yksilöillä on yhteinen esiäiti. On arvioitu, että lähes kaikki nykyisin elossa olevat ihmiset polveutuvat samasta yksilöstä, joka eli vain muutama tuhat sukupolvea sitten. Jotkin täysin eristyneinä pitkään eläneet ihmisheimot voivat muodostaa poikkeuksen.
Jos sukulinjojen sammuminen on jokapäiväistä, mitä huolta on siitä, että myös lajeja kuolee sukupuuttoon? Eikö sekin ole osa Juice Leskisen oivaltamaa elämän dynamiikkaa? Vastaus on jälleen kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että lajeja kuolee luonnostaan sukupuuttoon ja entisistä lajeista kehittyy uusia lajeja. Muutama vuosi sitten juhlittiin englantilaisen luonnontieteilijän Charles Darwinin syntymävuotta (1809) ja Lajien Synty -kirjan julkaisua (1859; Aarno Koskimiehen suomennos ilmestyi erillisinä vihkoina vuodesta 1913 alkaen). Ja hyvästä syystä juhlittiin, sillä juuri Darwin oivalsi miten uusia lajeja syntyy luonnonvalinnan seurauksena, vaikka tietysti nyt lajien syntymekanismit tunnetaan vielä paljon paremmin.
Joidenkin lajien sukulinjat ovat menestyneet erityisen hyvin ja niillä on ollut pitkän ajan kuluessa paljon ’jälkeläisiä’, uusia lajeja, kun taas toisten, isojenkin lajiryhmien, kaikki sukulinjat ovat sammuneet, kuten kävi dinosauruksille. Kulloisetkin maapallon ympäristöolot vaikuttavat siihen minkälaiset lajit menestyvät parhaiten, mutta kiirettä ei ole ollut: uusien lajien kehittymisen ja entisten häviämisen luonnollinen dynamiikka on hyvin hidasta. Näin on ollut satojen miljoonien vuosien ajan, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, joihin palaan tuonnempana, mutta se voidaan sanoa saman tien, että viimeiset vuosituhannet, viimeiset vuosisadat ja erityisesti viimeiset vuosikymmenet ovat olleet aivan poikkeuksellista aikaa. Ihmistoiminnan seurauksena valtava joukko lajeja on ajautunut luonnottoman nopeasti sukupuuton partaalle, ja suuri joukko lajeja on jo siirtynyt sen rajan toiselle puolelle mistä ei ole paluuta. Tarkastelen tässä kirjoituksessa miten nopeasti lajeja häviää tällä hetkellä sukupuuttoon Suomesta ja koko maapallolta, mutta ennen tätä kerron yksittäisten populaatioiden sukupuutoista. On paikallaan aloittaa populaatioiden eli tietyllä alueella esiintyvien kasvi- ja eläinkantojen sukupuutoista, sillä lajin sukupuutto Suomesta, tai koko maapallolta, on sama asia kuin lajin viimeisen populaation sukupuutto.
Suomen metsien monimuotoisuus on vähentynyt romahdusmaisesti. Kuvan kaltaisia puronotkoja ei enää juurikaan löydy Etelä-Suomesta
2,000 sukupuuttoa Ahvenanmaan katajakedoilla
Minulla on ollut ilo tutkia yhden perhoslajin, täpläverkkoperhosen, ekologiaa, genetiikkaa ja evoluutiota Ahvenanmaalla vuodesta 1991 lähtien. Täpläverkkoperhonen elää kuivilla kedoilla, sellaisilla joita Ahvenanmaalla vielä riittää, mutta joiden lukumäärä oli kaventunut Manner-Suomessa niin pieneksi 1970-luvun loppuun mennessä, että täpläverkkoperhonen kuoli sukupuuttoon. Koko Ahvenanmaan kanta on pysynyt vakaana, mutta myös Ahvenanmaalla tapahtuu paikallisia sukupuuttoja, kun yhdellä kedolla elänyt pieni perhoskanta sattuu häviämään. Kaksikymmentä vuotta jatkuneen tutkimuksen aikana olemme havainneet noin 2,000 paikallista sukupuuttoa.
Populaatiobiologin näkökulmasta 2,000 hyvin dokumentoitua sukupuuttoa on iso aineisto, jonka avulla tutkija voi selvittää sukupuuttojen syitä. Täpläverkkoperhosen tapauksessa syitä on monia: yksilöiden lisääntymiseen ja elossasäilymiseen väistämättä liittyvä satunnaisuus (demografinen stokastisuus), ympäristöolojen satunnainen vaihtelu (ympäristöstokastisuus), sukusiitos, täpläverkkoperhoseen erikoistuneiden hyönteisloisten aiheuttama kuolevuus, jne. Paikallisia sukupuuttoja on aiheutunut myös elinympäristön häviämisestä, osin luonnollisista syistä, kun laidunketo on kasvanut umpeen laidunnuksen päätyttyä, osin vähemmän luonnollisista syistä, kun entinen keto on otettu muuhun käyttöön.
Vaikka paikallisen sukupuuton syitä on monia, joitain yleistyksiä voidaan esittää, joista tärkein on tämä: mitä pienempi on elinympäristölaikun (tässä kedon) koko, sitä pienempi on keskimäärin sitä asuttavan populaation koko, ja sitä suurempi on populaation riski kuolla sukupuuttoon, tapahtuipa sukupuutto sitten mistä nimenomaisesta syystä tahansa. Samanlaisia tuloksia on saatu sadoista muista tutkimuksista, ja tämä tulos on myös matemaattisten mallien ennuste. Tutkimustuloksilla on käytännön merkitystä. Voidaan esimerkiksi ennustaa, että metsätalouden ’erityisen tärkeät elinympäristöt’ (avainbiotoopit), jotka säästetään puunkorjuun yhteydessä mutta rajataan keskimäärin vain 0,6 hehtaarin kokoisiksi, eivät riitä turvaamaan elinvoimaisia paikallispopulaatioita. Juha Pykälän ja monien muiden tutkimustulokset osoittavat, että näin myös on: eläinten, kasvien ja sienten paikallispopulaatioita häviää avainbiotoopeista samanlaista kovaa vauhtia kuin täpläverkkoperhosen paikallispopulaatioita Ahvenanmaan katajakedoilta.
Miksi sitten täpläverkkoperhonen ei ole hävinnyt sukupuuttoon koko Ahvenanmaalta, jos 20 vuodessa on todettu yli 2,000 paikallista sukupuuttoa? Vastaus on metapopulaatiodynamiikassa, satojen paikallispopulaatioiden muodostaman verkoston dynamiikassa. Paikallispopulaatioita häviää, mutta samanaikaisesti uusia syntyy sen seurauksena, että jotkut perhosyksilöt onnistuvat lentämään tyhjäksi jääneelle kedolle ja perustamaan sinne uuden paikallispopulaation. Metapopulaatiodynamiikka tutkii niitä lainalaisuuksia, mitä tähän paikallisten sukupuuttojen ja uusien populaatioiden syntymisen dynamiikkaan liittyy, mitkä ekologiset tekijät ovat keskeisiä, ja mitä geneettisiä ja evolutiivisia seurauksia tällaisesta kannanvaihtelusta aiheutuu. Mitä tulee metsälajien kohtaloon avainbiotooppien muodostamassa verkostossa, ongelmana on osin se, että metsälajit, toisin kuin kuivilla kedoilla elävät kasvit ja hyönteiset, eivät ole sopeutuneet evoluutionsa aikana elämään pienten elinympäristölaikkujen verkostossa. Ne voisivat siltikin säilyä jos avainbiotooppien keskimääräinen koko ja lukumäärä olisivat nykyistä paljon suurempia, mutta nykyoloissa uusia populaatioita syntyy aivan liian hitaasti, niin hitaasti että tämä ei riitä korvaamaan nopeasti etenevää paikallisten sukupuuttojen aaltoa.
Ahvenanmaalla esiintyvän täpläverkkoperhosen avulla on tutkittu populaatioiden paikallisia sukupuuttoja.
Lajien kato Suomen metsistä
Eläin- ja kasvitieteen professori Carl Reinhold Sahlbergilla oli tapana tehdä keräysmatkoja oppilaidensa kanssa Kolvan metsiin Yläneelle Lounais-Suomessa 1800-luvun alkupuolella. Jollain näistä retkistä vuoden 1828 paikkeilla, samoihin aikoihin kun Turun palo poltti yliopiston, Sahlberg tai kenties joku hänen oppilaansa yhytti kovakuoriaisen, joka oli tieteelle ennestään tuntematon laji. Laji sai keräyspaikan mukaan nimekseen Pytho kolwelsis, korpikolva.
Jälkipolville on säilynyt professori Sahlbergin kirjoittama lyhyt kuvaus Kolvan alueen metsistä toukokuulta 1828. Carl Sahlbergin pojanpojanpoika Uunio Saalas, hänkin merkittävä hyönteistieteilijä, löysi kuvauksen isänsä jäämistöstä ja kirjoitti siitä lyhyen tiedonannon vuonna 1932. Seuraavassa on ote Carl Sahlbergin tekstistä: ”Jo muutaman vuoden ajan on Kolva ollut luonnonesineiden keräilijän kohteena. Itse paikan luonto herättää jo ensi silmäyksellä hänessä ihmettelyä. Milloin hän kummastuen painuu pimeään metsään, jossa vain silloin tällöin armahtava tuuli on sallinut päivänsäteen tunkeutua maanpintaan saakka – milloin täytyy taas kerääjän, joka on harhautunut innostuksissaan seuraamaan pakenevaa hyönteistä, pysähtyä. Hän näkee ympärillään joka puolella kaatuneita puita, joita myrskyt ja metsäpalot ovat murtaneet säännöttömäksi ryteiköksi, ja josta hän ei saata mitä suuremmitta vaikeuksitta selviytyä. Nämä ikivanhat metsät sisällyttävät itseensä kaikki mitä pohjolassa harvinaisinta on.”
Carl Sahlberg laati kaksi luetteloa kovakuoriaislajeista, joita hän seuralaisineen keräsi kahdessa päivässä Kolvan ja lähialueiden metsistä. Ensimmäisessä on 18 Sahlbergin mielestä mainitsemisen arvoista lajia, jotka kerättiin 19. päivänä toukokuuta 1828. Tämä luettelo on erityisen kiintoisa, sillä lajien lisäksi siinä mainitaan kuinka monta yksilöä kustakin lajista löytyi 6 tunnissa – kvantitatiivinen kovakuoriaisnäyte vuodelta 1828! Sahlbergin luettelossa oli 18 lajin sijasta todennäköisesti 19 lajia, koska erästä lajiparia ei vielä 1800-luvun alussa tunnistettu kahdeksi eri lajiksi vaikka molempia tiedetään esiintyneen Sahlbergin keruualueella. Näistä 19 lajista yksi on kuollut Suomesta sukupuuttoon ja neljä on uhanalaista. Lajeista liki puolet (8 lajia) on hävinnyt kokonaan Etelä-Suomesta tai niiden kanta on kovasti pienentynyt. Korpikolva on hävinnyt lähes koko Suomesta. Keski-Suomesta tunnetaan vain yksi populaatio, joka on täysin eristynyt Itä-Suomen muutamasta korpikolvapopulaatiosta. Korpikolvan toukka elää kaarnan alla kaatuneissa kuusenrungoissa. Kuusi on Suomen metsien valtapuu – on uskomatonta, että kuusella elävä laji on häviämässä sukupuuttoon koko Suomesta!
Korpikolva ei ole ainut laji, jonka kanta on sukupuuton rajalla Suomen metsissä. Uusimman Suomen lajien punaisen kirjan (2010) mukaan Suomesta on hävinnyt 108 metsälajia ja 814 metsälajia on uhanalaisia, eli yhteensä 922 lajia. Kaiken lisäksi tämä luku on aliarvio, sillä kaikista Suomen metsien runsaasta 20 000 eliölajista vain noin puolesta oli riittävät tiedot uhanalaisuusarvion laatimiseksi. Jos oletetaan, että uhanalaisten lajien osuus tarkastelun ulkopuolelle jääneissä lajeissa on sama kuin luokitelluissa lajeissa, voimme päätellä, että Suomessa on lähes 2,000 sukupuuttoon kuollutta tai uhanalaista metsälajia. 
Madagaskarilla elänyt elefanttilintu, suurin koskaan elänyt lintulaji, kuoli sukupuuttoon vasta joitain satoja vuosia sitten.
Sukupuuttoja Madagaskarin sademetsissä
Vaikka satojen eliölajien kanta Suomen metsissä on sukupuuton partaalla, ja jotkut ovat jo rajan ylittäneet (tai pitäisikö sanoa alittaneet), samat lajit esiintyvät edelleen Venäjällä, missä boreaalinen metsävyöhyke jatkuu Tyynelle valtamerelle asti. Heti perään on toki lisättävä, että tämän ei pitäisi mitenkään vähentää sitä huolta, mitä meidän tulisi kantaa oman maamme metsäluonnon monimuotoisuuden säilymisestä. Lohduttaisiko meitä tieto Kanadan metsäteollisuuden menestymisestä, jos oman maamme metsäteollisuus kuihtuisi kokonaan pois?
Monissa muissa maissa tilanne on toisenlainen, sillä osa maan lajistosta esiintyy koko maapallolla vain tuossa yhdessä maassa. Madagaskar on ääritapaus. Madagaskarin saari irtautui Afrikan mantereesta noin 160 miljoonaa vuotta sitten ja Intian mantereestakin ennen dinosaurusten sukupuuttoa, noin 80 miljoonaa vuotta sitten (minkä jälkeen Intia ajautui omalla mannerlaatallaan kohti pohjoista ja törmäsi lopulta Euraasian mantereeseen). Jostain kumman syystä Madagaskar jäi suunnilleen nykyisille sijoilleen. Sata miljoonaa vuotta on pitkä aika – evoluutio on ehtinyt tuottaa ainutlaatuisen monimuotoisen ja poikkeuksellisen kotoperäisen lajiston Madagaskarilla.
Ihminen rantautui Madagaskariin vasta noin 2,000 vuotta sitten. On hämmentävää ajatella, että Madagaskarin alkuperäinen luonto ja suurikokoisten eläinlajien omalaatuinen joukko olivat olemassa vielä tuhat vuotta sitten: puolen tonnin painoinen elefanttilintu, suurin koskaan elänyt lintulaji, gorillan kokoiset makit (kädellisiä), kolme minikokoista virtahepoa ja maalla elänyt jättiläiskilpikonna. Nyt tästä megafaunasta on jäljellä vain luita ja muisto, kuten sellainen perimätieto, että elefanttilinnun yhdestä munasta saattoi valmistaa munakkaan 150 ihmiselle. Lukija voi arvata, että ei ole sattuma miksi Madagaskarin megafauna hävisi vasta vajaat 2,000 vuotta sitten.
Johtamassani hankkeessa tutkitaan Madagaskarin sademetsissä elävien lantakuoriaisten ekologiaa ja evoluutiota, sitä miten nykyiset noin 300 lajia ovat kehittyneet noin 50 miljoonan vuoden aikana muutamasta kantamuodosta, jotka onnistuivat tavalla tai toisella loikkaamaan Afrikan mantereelta Madagaskariin 400 km leveän Mosambikin salmen poikki. Meitä kiinnostaa myös tietää, miten nämä lajit pärjäävät tätä nykyä. Aivan valtaosa lajeista on sopeutunut elämään sademetsissä, joiden pinta-ala on kutistunut murto-osaan niiden alkuperäisestä pinta-alasta. Madagaskarin metsiä ei uhkaa metsäteollisuus vaan nopeasti lisääntyvä väestö ja tämän myötä laajeneva kaskiviljelys. Tulokset ovat lohduttomia. Niistä lajeista, jotka hyönteistieteilijät ovat kuvanneet 1800-luvun alusta lähtien, me olemme onnistuneet löytämään 10 vuotta jatkuneissa ja ympäri Madagaskaria ulottuneissa tutkimuksissa vain runsaat puolet. On tietysti mahdotonta sanoa, ovatko löytämättä jääneet lajit jo kuolleet sukupuuttoon vai käyneet hyvin harvinaisiksi. Luultavasti useimmat lajit vielä sinnittelevät jossain, mutta niiden kannat ovat huvenneet niin pieniksi, että niiden kohtalo on jo käytännössä sinetöity.
Minkälaiset lajit ovat jääneet löytymättä? Odotusten mukaisesti löytymättä jääneissä lajeissa on paljon sellaisia, joista on vain vähän museolöytöjä ja nekin vain pieneltä alueelta, eli lajeja, jotka ovat olleet harvinaisia jo viime vuosisadan alussa. Harvinaiset lajit, joilla on suppea levinneisyysalue, ovat alttiimpia sukupuutolle kuin yleiset ja laajalle levinneet lajit. Tämä on sama tulos, vaikkakin paljon suuremmassa mittakaavassa, jonka opimme Ahvenanmaan katajakedoilta, missä paikallinen sukupuutto uhkaa etenkin pienimpien ketojen pieniä perhoskantoja. Madagaskarin sademetsät ovat hävinneet alle puoleen pelkästään vuosien 1953 ja 2000 välillä. Tutkimustulokset osoittavat, että erityisesti sellaiset lajit ovat jääneet meiltä löytymättä, joiden levinneisyysalueella metsien pinta-alan pieneneminen on ollut erityisen nopeaa.
Kuudes sukupuuttoaalto
Elämä syntyi maapallolla noin 3,5 miljardia vuotta sitten, mutta vasta 400 miljoonaa vuotta sitten maalla elävien kasvien ja eläinten yhteisöt alkoivat edes jossain määrin muistuttaa nykyisiä eliöyhteisöjä. Monissa eliöryhmissä lajiston monimuotoisuus on pysynyt yllättävän vakaana satojen miljoonien vuosien ajan, vaikka lajikoostumus on tietysti muuttunut paljon. Yksittäisen lajin ’elinikä’ – aika sen ilmaantumisesta siihen kunnes laji on kuollut sukupuuttoon tai muuttunut evoluution myötä niin paljon, että luokittelemme sen toiseksi lajiksi – on karkeasti 1-10 miljoonaa vuotta. Lajien sukupuuttonopeus on ollut miljoonien vuosien ajan varsin vakaa, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Näitä poikkeuksia kutsutaan sukupuuttoaalloiksi.
Ensimmäinen sukupuuttoaalto pyyhkäisi silloisten trooppisten alueiden yli kambrikauden lopulla 500 miljoonaa vuotta sitten, jolloin silloin eläneistä heimoista arviolta 20–50 % kuoli sukupuuttoon (esimerkkejä nykyisistä eläinheimoista ovat vaikkapa kaaliperhoset, sorsalinnut ja ihmisapinat). Kolmas sukupuuttoaalto permikauden lopulla oli erityisen raju, mutta parhaiten tunnetaan viides sukupuuttoaalto liitukauden lopulla. Tämän sukupuuttoaallon aiheutti massiivisen meteoriitin törmäys maahan. Laskelmien mukaan törmäyksessä vapautui energiaa yhtä paljon kuin 10 miljardin Hiroshiman atomipommin samanaikaisessa räjäytyksessä. Seurauksena on täytynyt olla maapallonlaajuinen ekosysteemien tuhoutuminen ja pitkäaikainen ilmaston muutos. Dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon.
Liitukauden lopun sukupuuttoaallosta on kulunut 65 miljoonaa vuotta, joten sukupuuttoaallot ovat äärettömän harvinaisia geologisessakin aikaskaalassa. Nykyihminen kehittyi vasta 200 000-250 000 vuotta sitten. Tästä näkökulmasta on järisyttävää ajatella, että me elämme nyt kuudetta sukupuuttoaaltoa. Maapalloon ei ole törmännyt suurta taivaankappaletta, joten toistaiseksi useimpien ihmisten kannalta mitään aivan dramaattista ei ole tapahtunut eikä näytä tapahtuvan. Mistä sitten päätellään, että kuudes sukupuuttoaalto on jo käynnissä?
Oheiseen taulukkoon on koottu arviot siitä, kuinka paljon selkärankaisia eläinlajeja ja kasvilajeja on kuollut sukupuuttoon koko maapallolta vuoden 1600 jälkeen. Taulukkoon on merkitty myös tieto uhanalaisten lajien lukumäärästä. Maapallolla nykyisin elävät nisäkkäät ja linnut tunnetaan niin hyvin, että käytännössä kaikkien lajien uhanalaisuusaste voidaan arvioida. Nisäkäs- ja lintulajeista 1–2 % on kuollut sukupuuttoon vuoden 1600 jälkeen ja 10–20 % lajeista on sukupuuton partaalla. Kasvilajeista ja muista selkärankaisista eläimistä kuin nisäkkäistä ja linnuista vain noin 5 % tunnetaan kyllin hyvin lajien uhanalaisuuden arvioimiseksi. Luokitelluissa lajeissa on sukupuuttoon kuolleita 1–5 %, ja uhanalaisten lajien osuus on hyvin suuri, 40–70 %.
Lajiston sukupuuttovauhti voidaan laskea taulukon luvuista seuraavasti. Parhaiten tunnetuista eliöryhmistä eli nisäkkäistä ja linnuista on hävinnyt noin 200 lajia viimeisen 400 vuoden aikana. Nisäkkäitä ja lintuja on yhteensä noin 15 000 lajia, joten 400 vuodessa on tapahtunut keskimäärin 0,013 sukupuuttoa yhtä lajia kohden eli 33 sukupuuttoa lajia kohti miljoonassa vuodessa. Nisäkäslajien keskimääräinen elinikä fossiiliaineistossa on 2 miljoonaa vuotta, minkä perusteella voisimme odottaa 0,5 sukupuuttoa lajia kohti miljoonassa vuodessa. Tämän laskelman mukaan sukupuuttojen määrä viimeisen 400 vuoden aikana on ollut 66 kertaa suurempi kuin mitä voisimme odottaa lajien luontaisen häviämisnopeuden perusteella.
Niin korkea kuin tämä arvio onkin, se on aliarvio nykytilanteesta, sillä sukupuuttovauhti on kiihtymässä. Viimeisen 100 vuoden aikana lintuja on kuollut sukupuuttoon lähes kaksi kertaa nopeammin kuin vuosina 1600–1900. Mikäli sademetsien häviämisvauhti säilyy nykyisellään eli niistä häviää liki 1 % vuodessa, on selvä, että maapallon lajiston sukupuuttonopeus tulee olemaan aivan lähitulevaisuudessa hirvittävän paljon suurempi kuin historiallisena aikana todettu nisäkkäiden ja lintujen sukupuuttonopeus. Omat tutkimuksemme Madagaskarin sademetsien kovakuoriaisten häviämisvauhdista osoittavat, että parissa sadassa vuodessa on hävinnyt tai on häviämässä lähes puolet lajeista.
Tutkimustulosten perusteella on arvioitu, että lajien sukupuuttonopeus maapallolla on tällä hetkellä 100-1 000 kertaa suurempi kuin lajien luontainen sukupuuttonopeus – ja vauhti vain kiihtyy. Tällä vauhdilla maapallon lajistosta on kuollut sukupuuttoon kymmeniä prosentteja jo tämän vuosisadan loppuun mennessä. On mahdotonta päätellä, miten nopeasti lajistoa hävisi muinaisissa sukupuuttoaalloissa, mutta todennäköisesti vauhti oli paljon hitaampaa kuin käynnissä olevassa kuudennessa sukupuuttoaallossa.
Kolme syytä miksi monimuotoisuuden häviämisnopeus aliarvioidaan
Lajien nykyinen sukupuuttonopeus on siis 100 mutta luultavammin 1,000 kertaa nopeampaa kuin lajien luontainen sukupuuttonopeus. Silti sukupuuttonopeudesta ja lajiston uhanalaisuudesta esitetyt arviot ovat pikemminkin aliarvioita kuin yliarvioita. Tähän on kolme syytä: vertailutaso on siirtynyt ja siirtyy edelleen, sukupuuttovelkaa on paljon maksamatta, ja ilmaston lämpeneminen kiihdyttää lajien sukupuuttonopeutta entistäkin suuremmaksi tulevina vuosikymmeninä.
Monissa ekosysteemeissä ja eliöyhteisöissä lajiston historiallinen monimuotoisuus, se mihin nykytilannetta verrataan, oli sekin jo alentunut ihmistoiminnan seurauksena. Meribiologit ovat vasta viime vuosikymmenten aikana havahtuneet huomaamaan, että valtamerten lajiston koostumus oli muuttunut ratkaisevasti jo viime vuosisadan alkupuolelle tultaessa, kun monien isokokoisten merinisäkkäiden ja kalojen kannat olivat romahtaneet. Ihminen on vaikuttanut voimakkaasti Euroopan metsiin vuosisatojen ja -tuhansien ajan, ja vertailukohta nykypäivään, niin lajiston monimuotoisuuden kuin metsien rakenteen osalta, on ehtinyt siirtyä moneen kertaan aivan toiseksi kuin mitä se oli alun perin. Me ihmiset totumme helposti muutoksiin ympäristössä, minkä seurauksena vähänkin pitkäaikaisemman ihmistoiminnan vaikutukset tulevat helposti aliarvioiduksi. Tähän on tosin lisättävä, että ekosysteemien ja eliöyhteisöjen rakenne muuttuu ilman ihmistoimintaakin, mistä esimerkkinä jääkausi ja sen jälkeiset muutokset lajistossa – sillä paikalla missä lukija nyt on, oli 2 km paksuinen jäätikkö 15 000 vuotta sitten, eikä yhtään lintua eikä nisäkästä. Mutta tämä on sittenkin laiha lohtu niistä seurauksista, mihin nykyinen maapallonlaajuinen monimuotoisuuden tuhoutuminen johtaa.
Toinen syy, miksi lajiston nykyinen uhanalaisuustilanne tulee helposti aliarvioiduksi, on sukupuuttovelka. Sukupuuttovelkaa syntyy, kun elinympäristö muuttuu niin nopeasti, että lajien kannan koon muutos ei pysy perässä. Lajeille sopivan elinympäristön pinta-alan pienentyessä ja pirstoutuessa niiden kannat kääntyvät laskuun, mutta uuden tasapainon saavuttaminen vie aikansa. Niinpä suuri joukko lajeja on tällä hetkellä ’välitilassa’, matkalla kohti uutta tasapainotilaa aiemmin tapahtuneen ympäristömuutoksen seurauksena. Monen lajin kohdalla lopullinen tasapaino on sukupuutto, mistä ne pelastaisi vain ympäristön tilan koheneminen ennen kuin on myöhäistä, ennen kuin sukupuuttovelka on maksettu sukupuuttojen muodossa.
Olen arvioinut Suomen metsälajiston sukupuuttovelkaa yhdessä Otso Ovaskaisen kanssa. Tarkastelimme 101 uhanalaisen kangasmetsien kovakuoriaislajin esiintymistä maan eri osissa. Lounais-Suomen rannikkoalueella ihmistoiminnan vaikutus on ollut pitkään niin merkittävä, että yli puolet tältä alueelta tunnetuista uhanalaisista kovakuoriaislajeista on ehtinyt kuolla alueelliseen sukupuuttoon. Ylänne, mistä Sahlbergin tieteelle uutena lajina kuvaama korpikolva on kotoisin, sijaitsee juuri tällä alueella. Sitä vastoin Itä-Suomen uhanalaisista kovakuoriaislajeista valtaosa on vielä elossa, ja vain noin 10 % on hävinnyt alueellisesti sukupuuttoon. Alueellisten sukupuuttojen lukumäärä ei kuitenkaan heijasta hyvin metsien nykytilaa, sillä Itä-Suomessa on monin paikoin yhtä vähän luonnontilaisen kaltaisia metsiä kuin maan lounaisosissa. Itä-Suomessa teollinen metsätalous alkoi kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen, ja vasta pieni osa luonnonmetsien häviämisen aiheuttamasta sukupuuttovelasta on tähän mennessä maksettu. Maan eteläosissakin on vielä sukupuuttovelkaa maksamatta, sillä jäljellä olevissa luonnontilaisen kaltaisen metsän sirpaleissa esiintyy paljon harvinaisia lajeja, pieniä jäännepopulaatioita, jotka nykyolojen vallitessa kuolevat yksi toisensa jälkeen sukupuuttoon.
Kolmas syy miksi lajiston todellinen uhanalaisuusaste on vieläkin suurempi kuin viralliset luvut osoittavat on ilmastonmuutos. Tutkimustulokset osoittavat jo tapahtuneen ja käynnissä olevan ilmastonmuutoksen uhkaavan yhä suuremman lajijoukon tulevaisuutta. Eikä kyseessä ole vain jääkarhu, vaikutukset tuntuvat kautta koko lajiston ja koko maapallon. Pohjoinen lajisto taantuu, ja erityisesti ekologialtaan erikoistuneempien lajien tilanne käy yhä tukalammaksi. Samanaikaisesti Suomeen levittäytyy eteläistä lajistoa, mutta nämä ovat pääosin etelämpänä yleisiä jokapaikanlajeja. Ilmastonmuutos kiihdyttää entisestään maapallon lajiston globalisoitumista: erikoistuneet lajit häviävät, samalla kun pieni joukko ihmisen voimakkaasti muokkaamissa elinympäristöissä menestyviä yleislajeja laajentaa levinneisyyttään.
Luonnon monimuotoisuus häviää – entä sitten?
Seitsemän Harvardin yliopiston professoria sai vuonna 1980 Harvard Magazine -lehdeltä kirjeen, missä heitä pyydettiin nimeämään ja kuvaamaan maapalloa ja ihmiskuntaa tulevina vuosikymmeninä kaikkein pahiten uhkaava ongelma. Vastauksissa mainittiin väestönkasvu, megakaupunkien hallitsematon leviäminen, ydinsota ja kapitalismi. Professori E. O. Wilsonin vastaus oli biodiversiteetin häviäminen. Wilsonin sanoin tämä on hirvittävä uhka, sillä lajin sukupuutto on peruuttamaton tapahtuma. Väestönkasvun, ydinsodan ja kapitalismin aiheuttamista katastrofeista maapallo ja ihmiskunta voivat toipua joissain sadoissa vuosissa, mutta evoluutio tuottaa uusia lajeja niin hitaasti, että kuudennesta sukupuuttoaallosta toipuminen kestää miljoonia vuosia – mikä ihmisen kannalta tarkoittaa ei koskaan.
Miksi luonnon monimuotoisuus sitten on niin tärkeää, että sen häviäminen uhkaa peräti ihmiskunnan tulevaisuutta. Yhdellä tasolla vastaus on ilmeinen: ihminen on loppujen lopuksi yksi eläinlaji muiden joukossa, ihmisen fysiologia ja biologia ovat sellainen, että ihminen ei mitenkään voi selvitä ilman sitä lukemattomien muiden lajien verkostoa, jonka ansiosta meillä on ruokaa, puhdasta vettä ja monia muita uusiutuvia luonnonvaroja. Lukuisat uudet tutkimustulokset osoittavat monimuotoisuuden lisäävän eliöyhteisöjen tuottokykyä ja kykyä selviytyä erilaisista häiriötilanteista. On kyllä totta, että ihminen on kyennyt lisäämään viljelykasvien satoja aivan toisin keinoin, vähentämällä lajien ja perinnöllisen monimuotoisuuden minimiinsä, mutta tähän on päästy vain voimakkaan kontrollin keinoin, käyttämällä valtavat määrät lannoitteita ja torjunta-aineita. Ja lopputulos on epävakaa. ’Rikkakasvit’, ’tuhohyönteiset’ ja ’sienitaudit’ muuttuvat, evoluutio tuottaa entisille torjunta-aineille vastustuskykyisiä kantoja, eikä ole mitään takeita, että tämä kilpajuoksu pysyy ihmisen hallinnassa. Luonnon monimuotoisuus on korvaamatonta elävää pääomaa, jonka hävittäminen on yhtä järjetöntä kuin minkä tahansa pääoman hävittäminen.
Meitä ympäröivän luonnon monimuotoisuus rikastuttaa oman kehomme mikrobilajistoa ja ’kouluttaa’ immunologista vastustuskykyämme.
Luonnon monimuotoisuuden hupenemisella voi olla yllättäviä seurauksia. Olen tehnyt parin vuoden ajan mielenkiintoista monitieteistä tutkimusta professori Tari Haahtelan, professori Harri Aleniuksen, Petri Auvisen ja monen muun eri alojen tutkijan kanssa luonnon monimuotoisuuden, ihmiskehon bakteerilajiston ja allergioiden yhteyksistä. Meidän jokaisen oman immuunipuolustusjärjestelmän normaali kehittyminen lapsuuden aikana ja normaali toiminta nuoruudessa ja aikuisiässä edellyttää vuorovaikutusta kehoamme asuttavan ja meille täysin välttämättömän mikrobilajiston kanssa. Mistä nämä mikrobit tulevat vastasyntyneen kehoon? Osin äidiltä, heti synnytyksestä lähtien, osin muilta ihmisiltä, mutta osin luonnosta, ravinnon mukana ja kaikkien niiden kontaktien kautta mitä meillä on luontoympäristömme kanssa. Jos tämä luontoyhteys kaventuu, osin siitä syystä, että luonnon monimuotoisuus supistuu ja ihmisten yhteys vähänkin luonnonmukaisemman ympäristön kanssa vähenee, meidän oman kehomme hyödyllinen mikrobilajisto köyhtyy ja sen rooli immuunijärjestelmän ’kouluttajana’ heikkenee.
Tämä biodiversiteetti-hypoteesi on sukua hygienia-hypoteesille, jonka mukaan ylenpalttinen hygienia kotona on samoista syistä haitallista – me olemme vieneet hygienia-hypoteesin kodin ulkopuolelle. Käynnissä olevat tutkimukset ovat tuottaneet mielenkiintoista tukea tälle biodiversiteetti-hypoteesille. Ei ole kaukaa haettu ajatus, että luonnon monimuotoisuuden nopea väheneminen liittyy toiseen globaaliin megatrendiin, allergioiden ja astman nopeaan yleistymiseen etenkin kehittyneissä maissa ja kaupunkiympäristöissä. Eikä kyse ole vain allergioista ja astmasta, jotka nekin ovat tavattoman suuria kansanterveydellisiä ongelmia, samaan sarjaan voidaan lukea monet tulehdusperäiset sairaudet, esimerkiksi tyypin I diabetes, autoimmuunisairaudet ja monet syövät. Kysymys voi olla todella isosta asiasta.
Keinot joilla monimuotoisuuden häviäminen pysäytetään
Poliittiset päätökset luonnon monimuotoisuuden pysäyttämiseksi on jo tehty. Tämän vuosisadan alussa takaraja monimuotoisuuden vähenemiselle asetettiin Suomessa ja koko Euroopassa vuoteen 2010. Ikävä kyllä poliittisen julistuksen jälkeen ei ryhdytty niihin toimenpiteisiin, joilla monimuotoisuuden rapautuminen olisi todella pysäytetty. Uudeksi rajaksi on nyt asetettu 2020, mutta tämäkin raja tietysti tulee ja menee ilman sen kummempaa muutosta ellei toimiin lopulta ryhdytä.
Mitkä sitten olisivat riittäviä toimenpiteitä? Suomen alkuperäistä eliölajistoa uhkaa erityisesti elinympäristöjen muutos, tulevaisuudessa myös ilmastonmuutos. Suomen ympäristökeskuksen johtamassa 5-vuotisessa hankkeessa kartoitettiin 381 luontotyyppiä ja niiden yhdistelmää, joista arvioitiin uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi peräti 80 prosenttia. Kaikkein uhanalaisimpia ovat perinteisen maatalouden tuottamat perinnebiotoopit, erityisesti niityt ja kedot, joita edustavista luontotyypeistä peräti 93 % on uhanalaisia, ja erilaiset metsäluontotyypit, joista uhanalaisia on 70 %.
Metsien osalta tarvitaan ennen muuta suojelun voimakasta tehostamista Etelä-Suomessa, missä suojeltujen metsien osuus on prosentin luokkaa. Lapin vielä jäljellä olevien luonnontilaisten tai lähes luonnontilaisten metsien jo taloudellisestikin järjettömät hakkuut tulee lopettaa, ja vielä ojittamattomat suot tulee jättää rauhaan. Ilmastonmuutoksen kannalta tuhoisa turpeen käyttö energiantuotannossa tulee ajaa alas. Aiemmin turhaan ojitettuja soita on syytä palauttaa lähemmäs luonnontilaa, mikä auttaisi myös ilmastonmuutoksen hillinnässä. Ilmastonmuutoksen hidastaminen ja lopulta pysäyttäminen on yhteiskunnan ja monimuotoisuuden yhteinen etu. On valitettavaa, että nyt on pääsemässä vallalle ajatuskulku, jonka mukaan ilmastonmuutoksen pysäyttäminen edellyttää jopa jo suojeltujen vesistöjen ja metsien siirtämistä talouskäyttöön. Tällaisten kannanottojen takana on enemmän kyynistä välinpitämättömyyttä kuin todellista huolta tulevaisuudesta.
Yksityisten metsänomistajien päätökset omissa metsissään ovat ensiarvoisen tärkeitä, koska pääosa Suomen metsistä on meidän pienmetsänomistajien käsissä. Valtiovalta on heittänyt pallon yksityisille metsänomistajille, joita kannustetaan suojelemaan monimuotoisuuden kannalta arvokkaita metsiä Metso-ohjelman puitteissa. Tämä suojeluohjelma onkin herättänyt mielenkiintoa, mutta tähän liittyy yksi harha ja yksi vaara. Voi syntyä sellainen harhainen mielikuva, että Metso-ohjelmalla voidaan ratkaista Etelä-Suomen metsien suojeluvaje. Ei voida, koska käytettävissä olevilla muutamilla kymmenillä miljoonilla euroilla suojeluaste nousee vain joitain promilleja. Ja vaara piilee siinä, että näin ’koulutetaan’ metsänomistajat aina vaatimaan rahallista korvausta omaehtoisesta suojelusta, sen sijaan, että meitä kannustettaisiin säästämään osa metsäomistuksestamme aivan vapaaehtoisesti marjamaaksi, omaksi iloksi ja luonnon parhaaksi. Onneksi tällaista ajattelua on kuitenkin viriämässä, pienmetsänomistajien asenteet ovat muuttumassa. Myös metsätalouden muutoksella on vaikutuksensa. Vaikka metsänomistaja tähtäisi puuntuotantoon, hän voi miettiä avohakkuulle vaihtoehtoisia metsänkäsittelymenetelmiä, missä metsäpeite säilytetään pysyvästi ja vain osa puustosta poistetaan kerrallaan. Hyvin toteutettuna tällainen metsän ’jatkuva kasvatus’ ylläpitää niin metsien monimuotoisuutta, virkistysarvoa kuin puuntuotantoa.
Perinteisen maatalouden tuottamat laidunmaat, niityt ja kedot, eivät tule takaisin, ja niiden säilyttäminen erityisillä hoitotoimilla on kallista eikä voi kohdistua kuin pieneen osaan näiden luontotyyppien alkuperäisestä pinta-alasta. Mutta on muitakin keinoja. Suomessa on noin miljoona omakotitaloa, ja kullakin talolla on keskimäärin 1,500 neliömetrin pihapiiri, yhteensä noin 1,500 km2. Hyvin suuri osa pihoista on hoidettua nurmikkoa, eliölajiston kannalta lähes yhtä köyhää kuin kivetty piha. Toki pieni ala nurmikkoa voi olla tarpeen lasten leikkipaikaksi, joskin epäilen, että nuori väki leikkisi yhtä hyvin vaikka nurmikon tilalla olisi niitty tai keto, pitäisi paikan avoimena ihan omin voimin – ja saisi vastapalvelukseksi annoksen terveellistä mikrobilajistoa! Tuhansien eliölajien joukko menestyisi Suomessa paljon paremmin, jos pihapiirit muutettaisiin ’hallitusti hoitamattomiksi´ niityiksi ja kedoiksi. Samalla päästäisiin turhasta työstä ja metelistä.
Oman perheeni piha Helsingissä on kooltaan tuo keskimääräinen 1,500 m2 ja etupäässä niittyä ja ’joutomaata’. Pari vuotta sitten houkuttelin muutaman biologi-tuttavani selvittämään pihan kasvien ja sieltä löytyvien hyönteisten lajimäärän. Suuremmalla työllä päästäisiin vielä paljon suurempiin lukuihin, mutta jo parissa tunnissa selvitetty kasvien lukumäärä ja parin viikon aikana suoritettu hyönteispyynti tuottivat mukavan tuloksen, 373 lajia. Joukossa oli jopa kaksi silmälläpidettävää lajia, siis melkein uhanalaista lajia, yksi säihkypistiäinen ja yksi kovakuoriainen.
(1) Tämä kirjoitus perustuu osin Tieteen Päivillä 2007 pidettyyn esitykseen ja Naturassa vuonna 2009 julkaistuun artikkeliin.
Akatemiaprofessori Ilkka Hanski on ekologi ja evoluutiobiologi, joka johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa metapopulaatiobiologian huippututkimusyksikköä Helsingin yliopistossa.
Lisälukemista:
Hanski, I. 2007. Viestejä Saarilta. Gaudeamus, Helsinki.
Hanski, I. 2007. Kutistuva Maailma. Gaudeamus, Helsinki.
Sukupuuttoon kuolleiden ja uhanalaisten selkärankaisten eläinten ja kasvien lukumäärä maapallolla (kirjasta Kutistuva Maailma, Hanski 2007, Gaudeamus, Helsinki):
