Terike Haapoja
Vaikka eläinoikeuskeskustelun ja -filosofian grand old man Peter Singer lanseerasi sanan spesismi akateemiseen keskusteluun jo yli kolmekymmentä vuotta sitten, on sen valtavirtaistumista saatu odottaa. Suomeen tämä keskustelu on rantautunut vasta aivan viime vuosina. Poliittisesta yhteisöstä ulossuljettujen toisten lajien etua ajaneen, alullepanemani Toisten Puolue -projektin lanseeraamisen aikaan vuonna 2011 keskustelu eläinten oikeuksien, taiteen ja laajemman poliittisen vaikuttamisen välillä oli vielä vahvasti marginaalissa. Toisten Puoluetta ja siihen liittynyttä näyttelyä uutisoitiin valtavirran medioissa luonnonsuojelun näkökulmasta, kun taas taiteen kentällä huomion vei ongelmalliseksi koettu rajanylitys taiteen ja politiikan välillä. Ne harvat toimijat, jotka aihetta olivat käsitelleet kauan, kuten Toisissa Tiloissa -ryhmä tai Tuija Kokkonen työryhmineen määriteltiin usein pikemminkin ajan, yhteisöllisyyden tai taiteen uusien muotojen kokeilun kuin eläinteeman kautta.
Vielä 2012 Kasselin Documentan yhdeksi teemaksi nostettu eläinkysymys herätti monissa ärtymystä. Aihe koettiin naiiviksi tai muuten vain naismaiseksi, triviaaliksi tai poliittisesti merkityksettömäksi. Keskustelu kuitenkin näytti, kuinka toisistaan tietämättöminä taiteen virtaukset liikkuvat: Carolyn Christov-Bakargievin neuvonantajiinkin kuulunut ja Documentan The Worldy House -kokonaisuutta inspiroinut Donna Haraway on posthumanistisen ajattelun ehkä suurin nimi, mutta valtavirran kuvataideteoriassa yhä kohtalaisen tuntematon. Perinteinen nykytaiteen kenttä on ehkä vasta nyt löytänyt tiensä lähelle keinoälystä, luonnontieteistä ja uudesta teknologiasta ammentavaa kriittistä taiteen ja tutkimuksen haaraa. Samaan aikaan ympäristösuhteen politisoituminen laajemmalti on tehnyt ruoantuotantoon tai toisten lajien elinpiirien katoamiseen liittyvistä kysymyksistä poliittisesti korrekteja.
Kuluneen vuoden aikana eläinteemaa tarkastelevia kulttuurilehden numeroita on ilmestynyt muun muassa Taide-lehdessä sekä Esitys-lehdessä, jonka Eläin-teemanumeroa itsekin päätoimitin yhdessä Pilvi Porkolan kanssa. Eläinaiheisia seminaareja on järjestetty Teatterikorkeakoulussa, jossa eläimen ja esityksen suhde kytkeytyi Tuija Kokkosen tekeillä olevaan taiteelliseen tutkimukseen, EMMA.ssa Per Maningin näyttelyn yhteydessä sekä Kuvataideakatemiassa. Aihe kiinnostaa niin opiskelijoita, kirjoittajia kuin taiteen ammattilaisiakin. Yhä useammat käsittelevät aihetta esitysten tai näyttelyiden muodossa samalla, kun taiteen uusi yhteiskunnallisuus nostaa päätään ja raja taiteen ja aktivismin välillä hämärtyy.
Eläinkysymyksestä on nopeassa ajassa tullut suorastaan trendikäs. Jopa Helsinki Contemporaryn kaltainen etabloitunut galleria voi nauttia komeasti – eikä lainkaan aiheetta – menestyneen Perttu Saksan kädellisistä ottamien kuvien kansainvälisestä suosiosta. Saksa ei kuitenkaan ole omaksunut aihetta vain trendikkään pinnan tasolla, vaan on laajasti perehtynyt eläinkysymyksestä käytyyn keskusteluun. Saksan työssä onkin tekeillä juuri se, mitä Eija-Liisa Ahtila Mustekalan tässä numerossa peräänkuuluttaa, eli eläinkysymyksen tarkasteleminen oman välineen näkökulmasta. Saksan numeroon kirjoittama teksti pohtii eläimen, ja etenkin juuri kädellisen eläimen, homo-sukumme kollegan, ja valokuvan suhdetta. Määrittääkö suhdettamme eläimeen jo väistämättä valokuvan mediumin siihen tuoma surullisuus, kuten Saksan teokset tuntuvat vihjaavan? Kuvaavaa on, että aiheesta keskustellessamme Saksa totesi havainneensa, ettei ”koskaan enää pidä tehdä mitään, millä ei ole poliittista sisältöä”. Kuitenkin Saksan kuvat ovat suorastaan klassisia, toteavia, korkeintaan surumielisiä. Kuvien kauneus ja kyky kertoa ajasta on varmasti oman aikamme ylittävää, mutta niiden poliittisuus syntyy kulttuurimme heränneestä kyvystä havaita eläimen meille asettama haaste.
***
Miksi sitten puhumme eläinkysymyksestä? Miksi ei vain eläin, sellaisena kuin se on? Modernin aikana eläin mitä suurimmassa määrin katosi kulttuurimme kuvallisten aiheiden joukosta. Ehkä luonnollisesti – tai pikemminkin teollisesti – siirtymä heijasteli eläimen katoamista arkikohtaamisista tuotantolaitoksiin ja metsänrajasta tatuointeihin ja vaatekuoseihin. Eläimestä tuli kulttuurin raaka-ainetta ja symboleita, samalla kun taide kääntyi oman itsensä tarkasteluun. Inhimillinen luovuus täytti koko modernin tilan.
Tutkija ja kuraattori Anselm Franke toteaa, kuinka luonnon ja eläimet sielun omaavina olentoina näkevä animismi edusti modernille ajattelulle jotakin primitiivistä, esimodernia. Näin moderni teki eroa esimoderniin (tai ei-moderniin) juuri eläinsuhteen kautta: moderniin maailman liittyvän eläinsuhteen, sikäli kuin sitä ensinkään oli, oli oltava reduktiivinen ja objektivoiva. Postmodernissa, joka muutoin pyrki hylkäämään modernin ihanteita, kielen keskeisyys muodostui kynnykseksi, jonka toiselle puolelle eläin vääjäämättä jäi. Jos kaikki on vain kieltä, on selvää, että meillä ei voi olla suhdetta eläimeen minään muuna kuin sen representaationa, kulttuurisena käsityksenämme siitä. Filosofi Kari Weil kirjoittaa, kuinka ehkä juuri postmodernin kyvyttömyys käsitellä ei- tai esikielellisiä olemisen tasoja on toiminut yhtenä kimmokkeena eläinkysymyksen esiinnousulle. Koska suhde eläimeen, mikäli sen esittämän vaatimuksen ottaa vakavasti, vaatii jonkinlaisen käytännöllisen etiikan muodostamista, ei kielen ulkopuolisen hylkääminen kelpaa vastaukseksi. Eläin esittää haasteen, johon on vastattava muilla keinoin. Näin eläin mahdollistaa myös postmodernismin ”kielellisen ansan” uudelleenarvioimista ja haastamista.
Eläinkysymys onkin noussut esiin samanaikaisesti monien muiden tutkimustenalojen kanssa. ”Uusi materialismi” yrittää rakentaa ontologiaa, joka huomioisi uudelleen maailman materiaalisuuden, ”objektiorientoitunut ontologia” taas olioiden välisten suhteiden perustalle nousevaa, vähemmän ihmiskeskeistä teoriaa maailmasta. Yhteistä näille posthumanistisen ajattelun sateenvarjon alle mahtuville suuntauksille on niiden pyrkimys ajatella uudestaan valistuksen perinnettä ja siihen liittyvää tieteellis-teknologista kulttuuria sekä sen taustalla olevaa ihmiskäsitystä. Rationaalinen, autonominen, maailmaa tarkkaileva, ei-materiaalinen, ei-emotionaalinen, tietoinen ja ainutlaatuinen valkoinen mies on saanut kuluneen sadan vuoden aikana moukarista niin psykoanalyysiltä, feminismiltä, postkolonialistisilta teorioilta, queer-teorioilta, postmodernismilta kuin ihan kovalta luonnontieteeltäkin. Linnéläinen taksonomia, objektien järjestely siisteihin lokeroihin, ei enää päde. Kaikki on yhtä sotkua. Erilaisiin diskriminaatiivisiin käytäntöihin ja identiteettirajauksiin juurtunut oletus ”meidän” ja ”eläimen” moraalisesta ja essentiaalisesta erosta on viimeisin moukarin kohteista. Ja ehkä juuri, koska tämän eron juuret ovat niin syvällä kulttuurimme käytännöissä, tai ehkä koska juuri tämä ero on valistusmiehen identiteetin ytimessä, isku lyö aiempia lujempaa. Perusta murenee, patsas sortuu.
Eläinkysymys on ”kysymys” juuri tästä syystä. Valistusmiehen patsaan sortuessa nimittäin sortuu myös eläimen kuva. Maahan pläjähtää miljoonittain erilaisia vipeltäjiä ja hännäkkäitä, pussiotuksia ja limasieniä kukin erilaisissa kulttuureissaan, touhuissaan ja puuhissaan. Carl Linnén kirjastosta ei ole meille apua, sillä niitä löytää äkkiä kaikkialta: kehostamme, ruoastamme, mielestämme ja kielestämme. Eläin ei ole vain ”representaatio” ulkomaailmasta, vaan olosuhde, joka on jo muovannut representoivaa mieltä. Eläimet ovat konkreettisia olioita jotka pitävät hallussaan koko maailmaa, omaansa, ja meitä maailmansa vankeina. Me tiedämme ne joillakin tavoilla, mutta myös ne tietävät meidät tavoilla, joita emme voi koskaan tavoittaa. Kaiken tämän seassa pyörii orjuutettuja ja syntymättömiä lapsia, vammaisia ja muuten vain väärärotuisia, erilaisia toisia. Kohti katsoo silmien valtameri. On vain hyväksyttävä: me emme tiedä mikä on ”eläin”, jos sitä ikinä olikaan, niin kuin ei ehkä ollut modernia tai valistusmiestäkään. On keksittävä uusi kielioppi.
”Kysymys eläimestä” on juuri mitä väittää olevansa. Se on kysymys, avoin haava, tulehdus kulttuurimme ytimessä: vastauksen sijaan pikemminkin rajaus kohdaksi, jossa ei enää ole mitään, mitä vasten piirtää yksiselitteinen moraalisen ihmisen kuva.
***
Voi ajatella, että eläin tuli näkyväksi yhdennellätoista hetkellä. Tosiasiassa kello on jo lyönyt. Eläinkeskustelun yhtäkkistä ilmaantumista voi verrata valoon, joka paljastaa kuhisevan joukon siellä, missä oli vuosisatoja kuviteltu olevan tyhjää. Valo kuitenkin näyttää ne jo vetäytymässä, kuihtumassa, luopumassa pois maisemasta.
Olemme havahtuneet eläimen olemassaoloon ja etenkin sen olemassaolosta (tuotantolaitoksissa, koe-eläinlaboratorioissa, sukupuuton partaalla, tarhoissa ja viihdykkeinä) seuraavaan eettiseen painoon hetkellä, jona kehityksen vauhti ei enää tottele oivallustamme. Kuten ekologi, akatemiaprofessori Ilkka Hanski tässä numerossa kirjoittaa, nykyvauhdilla useita kymmeniä prosentteja kaikista maailman kasvi- ja eläinlajeista saattaa kuolla sukupuuttoon seuraavien sadan vuoden aikana. Kuten ilmastonmuutos – joka on sukupuuttoaallon osasyyllinen – prosessi on hidas ja hidas kääntää. Se, mikä on saatettu alulle nyt väestönkasvun, teollistumisen, energiapolitiikan tai maankäytön saralla todellistuu luonnonkierrossa kymmenien, satojen tai satojen tuhansien vuosien kuluttua. Voimme olla optimistisia ja toimia nopeamman muutoksen puolesta. Mutta meidän on myös pystyttävä katsomaan silmiin tilannetta, jonka olemme luoneet.
Filosofi Ville Lähde puhuu ”peritystä tilanteesta”, jota vasten poliittisia linjauksia tulisi rakentaa. ”Peritty tilanne” on linjausten tekemisen hetken maailma sellaisena kuin se todellisuudessa on, lähtökohtia idealisoimatta. Voi ajatella, että sukupuuton kaltaisen masentavan todellisuuden meditoiminen ei auta aktiivisten tekojen kannustamisessa. Mutta se voi silti olla välttämätöntä, jotta paremmin pystyisimme ymmärtämään mitä sukupuutto todella merkitsee meille, ihmisinä, yksilöinä, taiteen tekijöinä ja kulttuurina.
Eija-Liisa Ahtilan vuonna 2005 valmistunut teos Rukoushetki käsittelee menetystä, surua ja kanssaolemista koiran kuoleman aiheen kautta. Mustekalan haastattelussa Ahtila huomauttaa, että eläimen kuolemassa meitä ehkä koskettaa jokin yksilöä laajemman elämän kuoleminen. Emotionaalinen side toisen lajin yksilöön ei näin olisi länsimainen, antropomorfismin saastuttama virhe, vaan eräänlainen välittäjä, jonka kautta voimme olla yhteydessä tähän suurempaan. Sukupuuttoaallon kautta eteemme tuleva ”peritty tilanne” ei näin ole vain sosioekologinen, vaan myös emotionaalinen ja eksistentiaalinen. Emme voi, eikä meidän pidä, käsitellä sitä vain rationaalisuuden alueella.
Käynnissä olevan kuudennen sukupuuttoaallon on sanottu merkitsevän suurinta uhkaa ihmisten kulttuurin hyvinvoinnille. Numerossa julkaistava Kukka Rannan artikkeli kuvaa merten tyhjenemisen karua yhteiskunnallista todellisuutta yhtenä esimerkkinä tästä näkymästä. Vaikka tuho konkretisoituu ehkä vasta satojen vuosien kuluttua eikä ehkä siinä mittakaavassa kuin pahiten pelkäämme, olemme yhtä kaikki samaan aikaan prosessin alussa kuin jo sen lopussakin. Katsomme maisemaa, joka monilta osin on jo menetetty. Villihevonen, sumatransarvikuono, punakaulagaselli, kameli, kiinanjokidelfiini, punasusi, espanjanilves, amurinleopardi, kiinantiikeri, vuorigorilla, sumatranoranki, saimaannorppa, karettikilpikonna, sampi, ankerias, sininiskaiibis, hopeakyyhky, töyhtöpeippo ja darwininkettu ovat jo poistumassa näyttämöltä, vain murto-osan äärimmäisen uhanalaisista lajeista luetellakseni. Jos pahin toteutuu, antroposeenin aikaa, ihmisen aikaa, tulee määrittämään tämä menetys. Jotta voimme ymmärtää menetyksen painon, meidän on pysähdyttävä katsomaan, tunnustelemaan mitä se meille tekee.
Eläimen jälkeen -teemanumero pyrkii tekemään havaintoja tässä maisemassa. Minkälainen on suhteemme siihen, joka on joko jo kadonnut, tai jo katoamassa? Islantilais-englantilainen taiteilijapari Bryndis Snaebjörnsdóttir ja Mark Wilson pohtivat keskustelussaan professori Ron Broglion kanssa mitä itse asiassa konservoimme, kun pyrimme säilyttämään toisia lajeja tai niiden elinympäristöjä. Onko konservoinnissa lopulta kyse haltuunotosta vai toiseuden, rajan tunnistamisesta? Minkälainen luontokäsitys konservoitua maisemaa muokkaa, ja miten me asetumme tuon maiseman osaksi?
Koska juuri essentialistisesti määrittyneiden ”eläimen” ja ”ihmisen” kategorioiden murtuminen on osa eläinkysymyksen haastetta, meidän on myös pohdittava mitä meistä, tai heistä jää jäljelle kun nämä kategoriat hajoavat. Minkälaisia olentoja kielessämme, filosofiassamme ja taiteessamme silloin seikkailee? Taiteilija Richard Pellin johtama tieteellis-taiteellinen hanke Center for PostNatural History pyrkii hahmottamaan minkälaista on se luonto, joka on jo sulautunut kulttuurimme osaksi – ja tällä eleellä myös kyseenalaistamaan eronteon lalkuperäisiä lähtökohtia.
***
Toisen maailmansodan jälkeen kansakuntien yhteinen järkytys sodan raunioiden edessä tuotti lausuman, jonka sisällön voi tiivistää sanoihin ”ei koskaan enää”. Ihmisoikeuksien kansainvälinen julistus ja sotaa seurannut kansainvälisten instituutioiden rakentaminen nousi maisemasta, joka oli jo kertaalleen poltettu. Tulevaisuuden rakentamisen peruskiveksi oli otettava ”peritty tilanne”, johon kuului paitsi konkreettinen tuho, myös ymmärrys ihmisen kyvystä pahaan. Minkään tulevan rakentaminen ja uusien tuhojen välttäminen oli mahdollista vain näkemällä kirkkaasti tämä todellisuus. Kansainvälisen oikeusjärjestelmän synty perustuu juuri tähän, ihmisen ja maailman tilaa koskettavaan syvälliseen, kokemukselliseen tiedostamiseen.
Eläinkysymyksen nostaminen pöydälle on hyvä ja vaikea asia. Se ei ratkea yhden vuoden teemanumeroilla. Kuten Kari Weil toteaa, eläin toimii rajatapauksena hyvin monenlaisille valtarakenteille, jotka ovat nykyisessä taloudellis-teknologisessa maailmassa tulehtuneet. Eläimeen kohdistuva sorto on oire rakenteellisesta vinoumasta, jonka uhreina on myös suuri osa maailman ihmisväestöä. Sukupuuttoaalto on tämän vinouman konkreettinen seuraus. Se nostaa eteemme peilin, johon on mahdoton olla katsomatta. Millä tavalla sitten muotoilemme oman aikamme lausuman, ”ei koskaan enää”? Jos sukupuutto on se tulevaisuuteen sijoittuva sota, jonka raunioilla me jo olemme, on juuri nyt – ei huomenna, ei sodan päätyttyä – kysyttävä: mitä tapahtuu eläimen jälkeen?
Terike Haapoja on kirjoittava kuvataiteilija, joka on havainnut kuoleman, eläimen ja luonnon esiintymisiä muun muassa Venetsian Biennalessa 2013 Suomen edustajana sekä kirjailija Laura Gustafssonin kanssa vetämässään Toisten Historia -hankkeessa.