RUKOUSHETKI – THE HOUR OF PRAYER
“On that day, death entered our house, and time abandoned us there alone. I took my feet off the ground and curled them up under me, and tried just to be.”
Hour of Prayer © Kristallisilmä Oy
RUKOUSHETKI on lyhyt kertomus kiintymyksestä ja kuolemasta. Se pohjautuu tekijän oman elämän kokemuksiin ja kertoo koiran kuolemaan liittyvien tapahtumien kautta kuoleman astumisesta taloon ja surun läpikäymisen prosessista. Tapahtumat alkavat talvisesta New Yorkista ja päättyvät Beniniin, Länsi-Afrikkaan.
Kertomuksen alkuosa mukailee klassista tarinaa, jossa sanat ja tapahtumat selittävät toisiaan ja muodostavat kronologisen kulun. Kertojan puheessa ajan määreet ovat korostuneesti esillä ja eri maisemissa kuvat ja äänet taltioivat vuodenaikojen vaihtumisen. Installaatio on koostettu sekä alkuperäisestä, tapahtumien aikaan taltioidusta videomateriaalista, että uudelleen rekonstruoiduista tilanteista. Näyttelijä/kertoja esittää tarinan suoraan kameralle pimeällä hiekkakentällä, joka jutun edetessä avautuu lavasteeksi. Teos erkanee tarinan tapahtumista ja merkityksenannosta ja nousee yksityisestä kuoleman kokemuksesta yleisemmäksi esitykseksi. Teoksen lopussa näyttelijä kävelee lavasteiden läpi ja laulaa katsojille Lhasa’n biisin ”Small Song”.
Rukoushetki esitetään neljänä samanaikaisena projisointina. Materiaali on jaettu neljään osaan ja tarina editoitu eteneväksi neljässä rinnakkaisessa kuvassa. Teos kokeilee mahdollisuuksia puuttua valkokangaskerronnassa perinteisesti katsomistapahtumaa varten luotuun tilanteeseen, kuitenkin pyrkien säilyttämään tarinan koherenttius ja tapahtumien suhde toisiinsa.
Teksti Terike Haapoja
Terike Haapoja: Rukoushetki-teos käsittelee menetystä, muistamista ja yhdessä elämistä yleisesti. Kuitenkin teoksessa on nähtävissä myös ihmisen ja eläimen välisen kumppanuuden teema.
Eija-Liisa Ahtila: Rukoushetki on ainoa täysin omaelämänkerrallinen teokseni, vaikka tietenkin kyse on teoksesta eikä päiväkirjasta. Minun on siksi vaikeampi puhua siitä kuin muista teoksista. Mutta ehkä kyse on omaelämänkerrallisesta teemasta myös, koska liitän kuoleman nimenomaan eläimiin, johtuen varhaislapsuudessa tapahtuneesta kokemuksestani. 6-vuotiaana näin ensimmäisen kissamme jäävän auton alle, ja todistin kuinka autoa ajanut mies joutui lopettamaan sen. Pikkulapseen tapahtuma teki syvän vaikutuksen, ja tämä oli ensimmäinen kokemukseni jonkun minulle tärkeän olennon kuolemasta.
Koiran kanssa elämisessähän on kyse kumppanuudesta, elämän jakamisesta jonkin toisen olennon kanssa, jonka oleminen ja maailman havaitsemisen lähtökohdat ovat erilaiset. Rinnakkain elämistä on harjoiteltava. Koirat ovat toisenlajisen elämän selvittämisessä ja ymmärtämisessä mestareita.
TH: Usein eläimen ja kuoleman suhteen ajatellaan liittyvän toisiinsa eräänlaisen äärimmäisen toiseuden teemojen kautta. Toiseuden teema tai rinnakkaiset todellisuudet ovat olleet töissäsi aina keskeisiä aiheita.
E-L A: Kyllä. Koska reagoin eläimen kuolemaan voimakkaasti, olen miettinyt miksi niin on ja mitä se oikeastaan merkitsee. Ensiksikin perheenjäsenen, perheyhteisöön kuuluvan yksilön menetystä. Toisaalta kysymys on myös jonkin yksilöä tai ihmisyksilöä laajemman elämän kuolemista. Ehkä samanlajisen kuolemassa peroonallisuus tai tuttuus peittää alleen tämän tason, mutta eläimen kanssa se tulee esiin. Eläin on osa jotakin suurempaa elämää tai olemista, ja sen takia sen hukkaaminen koskettaa niin voimakkaasti.
TH: Usein ajatellaan, että lemmikin kuolemaan liittyvä suru tai kiintymys tai rakkaus on länsimaista sentimentalismia tai antropomorfismia, usein myös naisille tyypillistä – että se on jonkinlainen virhetulkinta ihmisen ja eläimen suhteesta.
E-L A: Näen että eläin on yhdysside laajempaan elämään ja olemiseen. Koira on siinä mielessä rationaalinen, realistinen vaihtoehto. Koiralla ja meillä on yhteinen historia, meillä on ollut yhteinen lauma ties kuinka kauan. Olemme ikään kuin valinneet koiran meidän yhteydeksemme tähän suurempaan olemiseen.
TH: Eli jollakin tavalla kiintymys ja antropomorfismi, joka esiintyy suhteessa eläinyksilöön on vain pinta, jonka kautta voimme olla suhteessa tähän laajempaan, ymmärryksemme ylittävään?
E-L A: Jonkinlainen kosketuspinta – ehkä. Usein kuitenkin käytännössä tapahtuu päin vastoin: yhdessäoloon ja jakamiseen ei ole todella aikaa, jolloin toinen lakkaa olemasta. Mutta parhaimmillaan yhteiselo tarkoittaa aistien jakamista ja jonkinlaista havainnon ja sen kautta ymmärryksen laajenemista.
Hour of Prayer © Kristallisilmä Oy
TH: Rukoushetken valmistumisen aikaan eläinkysymys oli paljon enemmän marginaalissa kuin nyt. Minkälainen teoksen vastaanotto oli?
E-L A: Rukoushetki -teos valmistui Venetsian Biennaaliin 2005. Olin aluperin tekemässä Biennaaliin Missä on Missä? – teosta, mutta se kasvoi käsikirjoitusvaiheessa ja ymmärsin, ettei aika riittäisi. Olin joulukuussa 2004 tehnyt ääniteoksen – osittain samasta materiaalista kuin Rukoushetki, joten päätin rakentaa ja kuvata siitä installaation. Ääniteos oli tilaustyö San Fransiscoon, ja siksi Rukoushetken kieli on englanti.
Odotin, että ihmiset näkisivät teoksen erilaisen luonteen suhteessa aikaisempiin töihini. Rakensin kronologisen tapahtumien ketjun ja korostin esimerkiksi tekstissä paikan ja ajan määreitä. Eihän se niin mennyt ollenkaan – ihmiset näkivät sen hyvin henkilökohtaisena hyväosaisen ihmisen surun kuvauksena. Mitä se myös on, mutta en ajatellut sen olevan kuva ihmisestä vaan kumppanuudesta ja menetyksestä.
Koin jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että en tehnyt teosta esimerkiksi afrikkalaisen köyhän perheen lehmän kuolemasta. Toisaalta kyllähän teoksella on ollut paljon toisenlaistakin vastaanottoa.
TH: Tämä kuvitteellinen teos afrikkalaisen lehmän merkityksestähän käsittelisi aivan eri aihetta, koska siinä olisi mukana eläimen taloudellinen merkitys, hengissäsäilymisen merkitys, jota länsimaisen ihmisen suhteessa eläimeen ei ole.
E-L A: Kyllä. Ja siinä käsiteltäisiin ihmisiä ja heidän tilannettaan, eikä niinkään eläimen tilannetta ja ihmisen ja eläimen suhdetta, tai ainakin tarkasteltaisiin sitä aivan toisesta näkökulmasta. Biennaalissa 2005 eikä muutenkaan eläinteemat eivät olleet taiteessa juurikaan esillä.
TH: Onko teoksen vastaanotto muuttunut vuosien varrella?
E-L A: Jonkin verran, mutta edelleen henkilökohtainen ja emotionaalinen suhde eläimeen on hankala aihe, luulen, sekä taiteessa että elämässä. Toislajisen kohottamiseen emotionaalisesti ihmisen tasolle liitetään häpeää. Gary Wolf kirjoitti pitkästi katalogiini aiheesta, mutta juuri se osa lyhennettiin. Olinkin hämmästynyt että halusit tehdä jutun tästä teoksesta. Koen että se on niin erilainen kuin muut teemaa sivuavat teokset, joita olen sen jälkeen tehnyt, kuten Marian ilmestys tai Horizontal.
TH: Minua kiinnosti tässä nimenomaan se, että eläinkysymystä käsitellään yleensä ekologisena, yleisenä, kulttuurisena tai sosiaalisena asiana eikä sellaisena, jolla olisi jonkinlainen emotionaalinen sisältö. Kuitenkaan emotionaalinen suhteemme eläimiin ei ole irrallinen siitä ekologisesta tai laajemmasta kulttuurisesta tasosta, minkä hyvin tuossa aiemmin kuvasit. Toinen syy oli, että eläinsuhdettamme värittää nykyään tietty traagisuus, joka juontuu tietoisuudestamme eläinten kohtalosta sekä kulttuurissa että sen ulkopuolella. Näen henkilökohtaisen tragedian ja tämän yleisemmän tragedian välillä yhteyden, jonka voi lukea tämän teoksen kautta.
Hour of Prayer © Kristallisilmä Oy
E-L A: Suhteessamme eläimeen on nykyään sellaisia tunteita kuin kaipuuta ja melankoliaa, surua ja menettämistä tai ahdistusta. Samat teemat ovat läsnä teoksessa, vaikka lähtökohtana oli yhden koiran kuolema, joka monessa kulttuurissa on jotain – next to nothing.
TH: Luonto on ollut taiteen ikuisuusaihe. Modernismin aikana taide kääntyi kuitenkin käsittelemään taidetta itseään, omia ehtojaan, ja eläin katosi näkyvistä myös taiteessa. Nyt ne ovat tulleet näkyviin, mutta yhdennennellätoista hetkellä. Jos ajatellaan, että seuraavan sadan vuoden aikana puolet kaikista kasvi- ja eläinlajeista saattaa kadota, niin myös suhteemme eläimiin tai niiden meille esittämään rajaan tulee muuttumaan. Näetkö mitä tämä tarkoittaisi taiteelle?
E-L A: Tuohon ei ole vastausta. On helpompi ymmärtää, miten paljon ahdistusta se tulee lisäämään jokapäiväiseen elämään. Lähestyn kysymystä oman ilmaisuvälineeni keinoin ja rajoituksin. Pohdin mahdollisuuksia toisenlaiseen draamaan ja esittämiseen liikkuvassa kuvassa. En osaa sanoa, mihin se johtaa. On mahdotonta sanoa onnistuuko, tai että mistä näkökulmasta katsoen voi sanoa onnistuvansa. Mutta on hyvä, että mahdollisimman moni miettisi sitä omien taiteellisten keinojensa puitteissa.
Liikkuvassa kuvassa keskeinen elementti on aistimellisuuden kautta tunteisiin vaikuttaminen. Sehän on tavallaan hyvin inhimillinen keino. Mutta se voi olla myös väylä ymmärtämiseen, tai näin ajattelen. Olen juuri ollut kuvaamassa hirvenmetsästystä uutta teostani varten, ja miettinyt siinä miten rinnastaa eläimen kuoleman ja ihmisen kuoleman. Jos onnistun tekemään sen, niin ehkä se avaa jonkin tien. Rinnastuksen avulla voi avata kysymyksen kuolemasta, tehdä jotakin ymmärrettäväksi.
TH: Koetko, että tämä eläinteema olisi ollut töissäsi piilevänä aina? Koska ja miten se on noussut esiin?
E-L A: Rukoushetki– teos oli jonkinlainen vedenjakaja suhteessa välineeseeni. Huomasin jälkeenpäin, että siinä kuvat eivät ole niin alisteisia tarinalle kuin aiemmissa teoksissani, vaan toimivat jollain lailla itsenäisinä informaation kantajina – jonkinlaisena kontrastina tarinaan rakennetulle tapahtumien kronologialle koiran elämässä ja kuolemassa. Tarinan päähenkilö, koira, oli kuollut jo siinä vaiheessa kun siitä aletaan kertoa. Huomasin, että sen sijalle protagonistiksi nousi tyhjä tila – jonkin kerronnan tavallisesti sulkeman tilan ja ajan ulkopuolinen.
Rukoushetkeä tehdessäni en ajatellut tekeväni ”eläinteosta”, vaan lähestyin aihetta henkilökohtaisen kautta. Kiasman näyttelyssä joku huomautti minulle, että monissa teoksissani kuuluu haukuntaa, ja olen aina elänyt eläinten kanssa. Ehkä aihe on tullut esiin myös, koska se on yleisemminkin tullut enemmän keskusteluun.
Oleellista oli löytää 1800-luvulla eläneen biologin Jakob von Uexküllin ajatukset erilaisten olentojen rinnakkaisista ja samanaikaisista maailmoista. Kuva elämästä yhteisenä rinnakkaisena olemassolona ja yhdessäolemisena on oikeudenmukaisempi ja pitää sisällään ajatuksen rajasta, joka tuntuu demokraattiselta.
Toisaalta, jos ajattelen asiaa liikkuvalla kuvalla työskentelyn ja ilmaisun kautta, en näe että “projektini” sinällään olisi ratkaisevasti muuttunut. Edelleen etsin keinoja kertoa toisin ja rakentaa välineellä toisenlaista kuvaa ympäristöstä, jossa elän.
TH: Videoon liittyy myös tallentamisen perinne. Eläinteeman kannalta tallentaminen on kiinnostavaa, koska eläinsuhteeseemme liittyy voimakkaasti nykyään menetyksen kokemus: olemme menettäneet muita lajeja niin paljon, tai olemme menettämässä. Miten näet liikkuvaan kuvaankin liittyvän tallentamisen ja eläinkysymyksen suhteen?
E-L A: Ajattelen, että jokaisessa kohtaamisessa ja suhteessa on kyse jonkinlaisesta esittämisestä, jonkinlaisesta toiselle olemisesta. Siitä ei pääse eroon, se on osa kohtaamista. Ja joka tapauksessa meidän yhteiskuntamme on niin kiinni kuvassa, että on hyvä miettiä mikä kuva on, mitä se voi olla, mitä sen avulla esittäminen on, ja mitä taltiointi merkitsee ja miten sitä voi taiteessa käyttää ja muokata.
Tuntuu, että Suomessa ei aina oteta aivan tosissaan kysymystä siitä, mitä kuvassa oleminen tarkoittaa ja sitä myöden kuvallisen ilmaisun merkittävyyttä. Jos vertaa esimerkiksi tanskalaista tv-sarjaa suomalaiseen, niin suomalaisessa näyttelijä tuntuu usein olevan jätetty yksin kuvaan ilmaisunsa kanssa. Ajattelu kuvalla esittämisestä ja sen kautta asian välittämisestä jää kuin kesken. Kuvaa ja sen maailmaa on myös vaikka ovenkahva, ja valo, tila ja niin edespäin. On tärkeää pohtia esittämisen muotoja, mahdollisuuksia ja tavoitteita. Siitähän aukeaa myös keino nähdä ja ymmärtää toisin – vaikka ajatella ovea esittäjänä, kasvia esittäjänä, ei vain ihmistä.
TH: Ihminenhän voi jakaa tallenteen toisen kanssa, mutta eläimelle ei ole sellaista mahdollisuutta. Onko eläimen ainoa mahdollisuus olla läsnä tässä prosessissa juuri oman poissaolonsa kautta?
E-L A: Liikkuvassa kuvassa käytetään monia aisteja, mutta ei se haise miltään tai tunnu miltään. Tämä on varmasti myös kysymys, jota tulisi pohtia ja ajatella: miten joku muu voisi olla osassa sitä kuvaa ja koneistoa, joka on luotu ihmistä varten.
TH: Oletko tutkimassa eläinteemaa tulevassa työssäsi enemmänkin?
E-L A: Olen itse asiassa jo pidempään pohtinut liikkuvan kuvan kerrontaa ja draaman ekologiaa. Tällä en tarkoita draamaa, joka kertoo toisesta elollisesta organismista, vaan sitä, että kerronnan keinot olisivat vähemmän ihmiskeskeisiä. Ajatus lähtee komposition ja dramaturgian rinnastamisesta. Otetaan esimerkiksi vaikka piirustus, joka esittää ihmistä. Taidekouluissa yleensä opetetaan kuinka oleellinen on tyhjä alue tai väri tai jokin muu tasapainottamassa ihmistä kuvassa. Olen pohtinut, kuinka tämän ajattelun komposition tasapainosta voisi siirtää liikkuvan kuvan dramaturgiaan, joka historiallisesti juontaa juurensa teatterin hyvin ihmis- ja kielikeskeisistä lähtökohdista. Taas tullaan siihen, mitä kuva liikkuvassa kuvassa voisi olla – miten ottaa tosissaan muutkin mahdolliset esittäjät kuin ihmisnäyttelijä. Ja pyrkiä yhteistyöhön ja yhteiseen kuvaan.
Tekeillä olevassa työssä yritän mennä eteenpäin siitä, mihin Horizontal -teos jäi. Siinä pohdin sitä, mitä ihmisen näköaistin mukaan rakennettu kamera tekee muille elollisille olennoille ja muiden esittämiselle. Kamppailen esimerkiksi sen, kanssa, kuinka kirjoittaa käsikirjoitus, koska en voi tavallaan keksiä asioita jotka eivät ole omaa maailmaani, vaan jotakin muuta, vierasta. Vaikka fiktio itsessään on toki keino päästä sisään johonkin, mikä ei ole omaa todellisuuttani. Mietin myös kuvaamisen, kameran käytön kautta, kuinka kohtauksen sisällön lähtökohta voisi olla joku muu kuin tarina – tai millainen tarina ja kenelle tarina. Kirjoittaessa hyvin helposti lankeaa konvention ansaan. Ja minkälainen ansa se onkaan toislajiselle eläimelle.
TH: Rukoushetki-teoksen keskiössä on ihmisen ja toislajisen eläimen henkilökohtainen ystävyys. Meillä on kuitenkin vähemmän ja vähemmän tällaisia henkilökohtaisia suhteita eläimiin.
E-L A: Hhm, minun on esimerkiksi hyvin vaikea sanoa, mikä kuvauksiin osallistuneen hirviseuran jäsenten suhde eläimiin on. Olen liian kaukana. Minun itseni teki pahaa nähdä sen upean eläimen antavan henkensä. Olisi helpottanut osallistua johonkin tuon asian kunnioittamista osoittavaan hetkeen tai tekoon siinä kuolinpaikalla. Ehkä näin oli ennen. Viime aikoina myös tällä alueella asiat tulevat useimmiten nähdyksi talouden ja hyödyn vinkkelistä. Metsästäjän kunnia rapisee kun tappaminen on kuitenkin niin helppoa. Ja juuri sen tulisi lisätä vastuuta toislajisesta. Mutta näillä metsästäjillä oli kyllä tarkat rajat ja säännöt, mitä ollaan metsästämässä ja miten. Ainakaan kysymyksenasettelu ei voi lähteä yksinkertaisesta puolesta-vastaan -asetelmasta.
Mutta sitten on sellaisia eläimiä kuin vaikkapa susi. Suttahan on mahdoton lähestyä, koska se on villieläin. Samaan aikaan se on villieläin, johon meillä on kontakti, koska meidän ja sen sukulaisen, koiran kulttuurit ovat kasvaneet yhteen. Olemme tavallaan ottaneet sudesta sen puolen, joka meille sopii. – Meillä on hyvin ongelmallinen suhde suteemme. Sitä värittää petohistoria, susi tappajana ja saalistajana, joka syö samaa riistaa kun metsästäjät ampuvat. Mutta luulen että Suomessa tähän vihaan liittyy enemmän: susi on rajantekijä. Se on eläin, joka todella vetää rajan ihmisen eteen – tästä et astu yli, tämä ei kuulu sinulle. Se herättää vihaa ja sitä on vaikea hyväksyä. Se haastaa ihmisen vallan. Jotkut haluavat jatkaa sotaa sutta vastaan omana taistelunaan.
Susi pyrkii viimeiseen asti välttämään ihmistä, mutta elintilan kaventuessa ja ruuan vähetessä se näyttäytyy. Ihminen ei havaitse suden rajoja – koska meidän kiinnostuksemme ja aistimme ovat suuntautuneet toisin.
Susi konkretisoi myös yhteiskunnallisen ongelman toislajisten oikeudesta olemassaoloon. Miten elää rinnakkain, sallia molempien tila ja maailma. Jakaa planeetta sen asukkaiden kesken. Sudella reviirit ovat reunoiltaan päällekkäisiä, samoin ihmisten rajat ovat pikemminkin vyöhykkeitä, joiden leveys vaihtelee. Suomen ja Venäjän välillä se on maksimissaan Suomen puolella 3 km. Samalla tavalla voi ajatella, että meillä on eläimen kanssa yleisesti välillä enemmän, välillä vähemmän tällaista rajavyöhykettä, jolla me molemmat voimme toimia.
TH: Monet pyrkimyksistämme säilyttää eläimiä tai luontoa ovat itse asiassa pyrkimyksiä haltuunottaa ne osaksi kulttuuria, kuten eläintarhoissa tai geenipankeissa, tai tavassa muuntaa oikeat eläimet erilaisiksi kulttuurisiksi representaatioiksi. Minkä merkityksen näet sillä, että on sellaista toiseutta, jota ei assimiloida osaksi ”meitä”?
E-L A: Mielestäni se on mielettömän tärkeää. En tiedä tarkkaan miksi. – tarkoitan että jos ei katsota asiaa planeetan olemassaolon, luonnon ja lajien moninaisuuden näkökulmasta vaan ihmisen oman elämänpiirin ja ymmärrys-,tunne- ja aistimaailman osana.
Ehkä juuri se, että on olemassa raja, luo jonkinlaista toivoa: että on rinnakkainolemista ja vierekkäinoloa. Raja voi liikkua mutta aina on olemassa raja. Ei tarvitse olla pyrkimystä ylittää rajaa, vaan juuri kunnioittaa sen olemassaoloa. Se jollakin tavalla antaa mahdollisuuden ymmärtää, mutta ei sitä toista, vaan laajemmin, toiseutta. Ehkä se antaa mahdollisuuden jonkinlaiseen mukana olemiseen, tällä planeetalla yhdessä mukana olemiseen. Ihminen kuitenkin aistii elämän olevan kokonaisuus, jossa kaikki on kosketuksessa toisiinsa.
TH: Eläinkysymys on tullut viimeisten viiden vuoden aikana vakavaksi keskustelunaiheeksi ja tärkeäksi osaksi valistuksen perinteen uudelleenarviointia laajemminkin. Mitä nyt, sen jälkeen kun eläinsuhteemme ongelmallisuus on ainakin joissakin keskusteluissa tiedostettu? Uskotko, että ihmiset tulevat heräämään tähän asiaan?
E-L A: Uskon, mutta en tiedä tapahtuuko se ajoissa. Oleellista on, että jokainen löytäisi oman tavan vakuuttua siitä, että ympäristöä kannattaa suojella ja säilyttää, koska ei ole yhtä tapaa eikä yhtä syytä.
Eija-Liisa Ahtila on taiteen akateemikko, joka toimii liikkuvan kuvan alueella. Hänellä on ollut reprospektiivinäyttely mm. Tate Modernissa (2002) ja Moderna Museetissa (2012). Vuonna 2011 hän toimi Venetsian elokuvajuhlien Grand Juryn jäsenenä ja 2013 hänet valittiin FID Marseillen kansainvälisen kilpailun puheenjohtajaksi.
Eija-Liisa Ahtila
Rukoushetki
2005, 14 min 12 s
4-kanavainen projisointi-installaatio, 4:3/1:1.33, ääni DD 5.1, kieli englanti, tekstitys suomeksi.
Käsikirjoitus & ohjaus: Eija-Liisa Ahtila, kertoja/nainen: Laura Malmivaara, kuvaus: Arto Kaivanto, Ilppo Pohjola, Eija-Liisa Ahtila, leikkaus: Heikki Kotsalo, äänisuunnittelu: Peter Nordström, lavastus: Tiina Paavilainen, tuottaja: Ilppo Pohjola / Crystal Eye.