Bodies have been learning each other forever.
It’s what bodies do.
They are a grab bag of parts
and half the fun is figuring out
all the different ways we can fit them together;
all the different uses for hipbones and hands,
tongues and teeth;
all the ways to car-crash our bodies beautiful.
(Ote Gabe Mosesin runosta ”How to make love to a trans person”)
Pidin itseäni pitkään heteromiehenä. Muistan elävästi erään kerran, kun harrastin seksiä silloisen tyttöystäväni kanssa. Olimme seurustelleet jo useamman vuoden ja luottamus välillämme oli luja. Kenties juuri siksi uskalsin kesken seksin sanoa, itsekin impulssista yllättyneenä: toivon että mulla ois pillu niin sä voisit nuolla sitä. Emme keskustelleet aiheesta sen enempää. Puolisentoista vuotta tapahtuneen jälkeen, syksyllä 2016, tulin kaapista itselleni ja maailmalle transsukupuolisena naisena.
Kaapistatulon aikoihin olin alkanut ajatella, olinko seksuaalinen ollenkaan. Seksielämä tyttöystäväni kanssa oli kaapistatulon myötä kuihtunut. Emme kumpikaan oikein tienneet, miten päin olla kehoni ja dysforioideni kanssa, kun kaikki vanha ja totuttu vain toi mieleen väärän minän, väärän roolin, väärät ajatukset. Ajattelin, ettei seksi ole minua varten. Ja kukapa minunlaistani kehoa edes haluaisi. Täytyisi olla sairas tai pervo, parhaimmillaankin vain epätoivoinen tai julma. Tämän sisäistin jo varhain, kauan ennen kuin minulla oli sanat identiteetilleni.
***
Ensimmäinen kosketukseni transsukupuolisuuteen tapahtui viidennellä luokalla, kun sijaisopettaja näytti luokallemme Ace Ventura – lemmikkidekkari -elokuvan. Tuossa yhdeksänkymmentäluvun ”klassikkokomediassa” Jim Carrey esittää murhaa ja delfiinivarkautta tutkivaa yksityisetsivä Ace Venturaa. Kun Ace ymmärtää, että tarinan pahis Lois Einhorn (jota hän on aiemmin suudellut) onkin transsukupuolinen nainen (tai kuten elokuva asian esittää, mielenvikainen ja kostonhimoinen mies), on hänen reaktionaan pestä raivoisasti hampaansa ja suunsa ja käpertyä ”kauhun ilme kasvoillaan” tulikuumaan suihkuun.
Elokuvan kliimaksissa Ace paljastaa Einhornin ”salaisuuden” joukolle poliiseja. Todistaakseen väittämänsä Ace vetää Einhornilta (get it, ein horn, yksi sarvi) kaikkien paikallaolijoiden nähden housut kinttuihin, paljastaen ”terveet miehen sukuelimet”. Tästä on tietysti seurauksena yleinen kuvotus (elokuvassa) ja nauru (luokkahuoneessa). Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miksi juuri nuo kaksi kohtausta syöpyivät mieleeni niin voimakkaasti. Tätä esseetä varten luin elokuvan käsikirjoituksen, ja löysin myös tämän, elokuvantekijöiden suhtautumista transsukupuolisuuteen erinomaisesti kuvaavan kohdan, juuri yllä mainitun paljastuksen jälkeen:
Miten transsukupuolisen ihmisen on mahdollista kehittää minkäänlaista tervettä suhdetta kehoonsa ja seksuaalisuuteensa, kun koko ympäröivä maailma kohtelee kaltaisiasi vitseinä, uhkina, seksuaalirikollisina, pedofiileina, perversioina, kuvottavina, mieleltään järkkyneinä epäihmisinä, tai parhaimmillaankin pelkkinä fetisseinä?
Pohdin ennen kaapistatuloa sekä transitioni alkuvaiheilla usein, kuolisiko seksielämäni kokonaan transitioni myötä. Voisiko kukaan pitää minua haluttavana, saati minä itse? Miten ihmeessä voisin kohdata, käsitellä ja päästää irti kaikesta sisäistetystä transfobiastani? Paradoksaalisesti, omalla kohdallani vastaus oli harrastaa enemmän seksiä.
I was concerned about my mismatched body,
but after that first kiss I felt that we could undo our shared riddle.
(Juno Rochen kirjasta Queer Sex)
Alkuvuonna 2018 nappaan kirjastosta mukaani Cory Doctorow’n kirjan Walkaway. Eräässä kirjan kohtauksessa kolme naista harrastaa seksiä. Yksi heistä on transnainen. Hänellä on samanlainen keho kuin minulla. Doctorow ei fetisoi häntä, tai kuvaa häntä ällöttävänä tai eksoottisena kuriositeettina, muttei myöskään anna mitään erityistä silkkihanskakohtelua. Hän on yksi naisista, hänellä vain sattuu olemaan penis. Itken vuolaasti luettuani tuon lyhyen seksikohtauksen. En ole koskaan aiemmin nähnyt kaltaistani ihmistä ja kehoa kohdeltavan missään mediassa tasavertaisesti, itsenäisenä, omavaltaisena ja seksuaalisesti haluttavana olentona. Olen tuolloin 28-vuotias.
Transsukupuolisten ihmisten seksielämä on valtavirtamediassa käytännössä näkymätöntä, mutta samalla transsukupuolisuus – silloin kun se mediassa vilahtaa – typistetään useimmiten sukuelimiksi ja niille mahdollisesti tehtäviksi operaatioiksi. Meidän tehtävänämme on antaa cissukupuolisille ihmetyksen, kuvotuksen ja/tai fetisoinnin aihe. ”Ai että tuollaistakin voi olla.” Mutta auta armias jos otamme seksuaalisuutemme ja kehomme omaksemme. Silloin hieromme sitä ihmisten kasvoille, korruptoimme lapset ja kaadamme vielä perhejärjestelmänkin. Tai kuten Vatikaanin vuonna 2019 julkaisema kirjelmä sen ilmaisee: tuhoamme luonnon konseptin (”annihilate the concept of nature”).
Joitain kuukausia Walkawayn lukemisen jälkeen päädyn harrastamaan ensimmäistä kertaa seksiä naisen kanssa, joka ei tunne minua ”entuudestaan”. Hän tietää transsukupuolisuudestani (yksi julkisuudessa olemisen hyviä puolia: ei tarvitse tulla kaapista joka kerta erikseen), ja on useampaan otteeseen maininnut tuntevansa vetoa minua kohtaan. Erään baari-illan jälkeen päädymme hänen hotellihuoneeseensa. Koen ensimmäistä kertaa sen, miltä tuntuu tulla kohdatuksi, halutuksi ja kosketetuksi naisena naisen kanssa, sen hetkisessä kehossani, ilman menneisyyden roolien painolastia tai alitajuntaan hautautuneita dynamiikkoja. Virnuilen holtittomasti matkalla kotiin.
Hieman tämän jälkeen päädyn ensimmäiseen polyamoriseen suhteeseeni. Olin pohtinut asiaa jo vuosia, mutta vasta tuolloin koin olevani siinä tilanteessa että polyamoria oli edes mahdollista minulle. Suhteen alkuvaiheen haasteista ja lähinnä omien epävarmuuksieni kohtaamisesta kummunneesta kipuilusta yli päästyäni voin sanoa, että polyamoria on ollut yksi elämäni parhaista ja minua ihmisenä eniten kasvattaneista päätöksistä, heti transition jälkeen. Se on mahdollistanut minulle sekä syvien rakkaus- ja kumppanuussuhteiden muodostamisen että lyhytaikaisempien (ei sillä, että suhteen pituus olisi suhteessa sen merkityksellisyyteen) tai kevyempien seksisuhteiden kokemisen tilaisuuksien tarjoutuessa. Toisin sanoen, en usko että kirjoittaisin tätä esseetä tai olisin niin hyvässä paikassa oman seksuaalisuuteni kanssa ilman polyamoriaa.
***
Heinäkuussa 2018 matkaan Islantiin. Olen itsekseni, keskenäni, in solitude, ensimmäistä kertaa lokakuussa 2017 saamani transdiagnoosin ja saman vuoden joulukuussa aloittamieni hormonihoitojen jälkeen. Puolentoista viikon aikana keskenäänoloni on vaihtunut musertavaksi yksinäisyydeksi, joten järjestän itselleni kahvittelut ystäväni ystävän kanssa. Kahvittelun päätteeksi hän tiedustelee, haluaisinko lähteä hänen ja hänen ystäviensä kanssa kuumille lähteille matkani viimeisenä iltana.
Tuona iltana hyppäämme uuden ystäväni autoon. Matkaseurueemme koostuu pelkästään transihmisistä. Yksi heistä on yksi kauneimmista ja hurmaavimmista koskaan tapaamistani miehistä. Välillemme syntyy vaivaton keskustelu, joka kestää koko ajomatkan sekä sitä seuraavan, kuumille lähteille johtavan tunnin mittaisen vuorivaelluksen.
Makaamme kaikki kuumissa lähteissä, jossain Reykjavikin lähellä sijaitsevien vuorten keskellä, sateisessa alkuyössä. Keskustelemme termeistä ja seksuaalisuudesta, ja julistan kovaan ääneen kuinka paljon voimaa ammennan sanasta ”lesbo” (jahka olin uskaltautunut antamaan itselleni luvan käyttää sitä). Silmäilen kuitenkin koko ajan miestä, nauran hänen vitseilleen ja ihailen hänen teräviä kommenttejaan.
Noin tuntia myöhemmin minä ja mies makaamme vieretysten hieman kauempana muista. Olen hiljaa, ja hän kääntyy puoleeni. ”So what are you thinking?” ”Nothing much, just questioning my sexuality,” vastaan. Hän ymmärtää vihjeen, ja eksplisiittisen luvan kysyttyään hän suutelee minua. En tiedä kauanko makaamme kiinni toisissamme, pinkin hiusvärini hiljalleen liuetessa rikkipitoiseen veteen.
Nykyisin, jos joku tiedustelee minulta seksuaalista suuntautumistani, rehellinen vastaukseni on: kaikki paitsi cisheteromiehet. Toki toisinaan käytän myös sanaa lesbo, sillä ihmiset (lue: cisheteromiehet) ymmärtävät (toivon mukaan) sen perusteella, ettei minua kannata yrittää iskeä. Tämä ei tarkoita, että näkisin esimerkiksi transmiehet yhtään vähemmän miehinä – enhän näe itseänikään yhtään vähemmän naisena transsukupuolisuuteni vuoksi – vaan etten usko useimpien cisheteromiesten osaavan käsitellä omaa kiinnostustaan ja kiihottumistaan transnaista kohtaan. Transmiesten kohdalla voin luottaa siihen, että jaettu kokemuspohja vähentää selittämisen tarvetta sekä toksisista narratiiveista (”transnaiset ovat oikeasti miehiä, eli jos mies harrastaa seksiä transnaisen kanssa tulee hänestä yhtäkkiä homo” ja sitä rataa) kumpuavaa väkivallan vaaraa. Sitä paitsi, keskimääräinen cisheteroseksi kestää noin 20 minuuttia. Kuten yksi kumppaneistani asiasta kuullessaan totesi: eihän siinä päästä suudelmaa pidemmälle. Siispä, ei kiitos.
Here, here is my skin that feels like your skin,
my muscles and frailties that feel like yours,
the lift of your flesh something I intuitively know from my
own body,inner maps that, for most of my life,
I thought were purely shameful and mine alone.
And here, with you, with me,
for minutes, for hours, if nothing else.
If I loved you, this is how I would love you.
(Casey Plattin kirjasta Little Fish)
Kun olin kahdeksan tai yhdeksän, pyysin äitiäni ostamaan minulle barbienukkeja. Leikin niillä kotona, vaihdoin niille asuja ja toisinaan asettelen niitä erilaisiin seksiasentoihin. Äitini ystäväpiiri koostui jo silloin homomiehistä ja vahvoista, itsenäisistä naisista. Kukaan heistä ei kummastellut tai vähätellyt leikkejäni. Eräs lapsuusaikojeni minulle tärkeimmistä ihmisistä, kummisetäni, on drag-artisti. Kun vierailimme äitini kanssa hänen luonaan, hän kysyi, mitä haluaisimme tehdä. ”Leikitään tyttöjä!”, vastasin, ja kummisetäni kaivoi peruukkeja ja mekkoja tursuavat drag-laatikkonsa esiin. Kaikesta tästä huolimatta tiesin, etten voinut kertoa barbie- tai tyttöleikeistäni kodin ulkopuolella. Kukaan ei ollut sitä minulta eksplisiittisesti kieltänyt, tiesin vain ettei toimintani ollut sosiaalisesti sopivaa.
Lopulta salaisuuden pitäminen kävi liian työlääksi, ja kerroin eräälle luokkatovereistani nukeistani. Vannotin häntä olemaan kertomatta asiasta kenellekään. Seuraavana päivänä koulussa muut lapset katsoivat minua huvittuneesti, ja ymmärsin luottaneeni väärään henkilöön. Luokkatoverini kiusasivat minua ”tyttömäisistä” leikeistäni, ja minä yritin kiivaasti kieltää barbien olemassaolon.
Minulta kului vielä noin 16 vuotta antaa itselleni lupa sanoa olevani nainen. Eräs minua estäneistä ajatuksista oli transsukupuolisuuteen liitetty kärsimysnarratiivi, eli kärjistettynä: et voi olla trans mikäli et a) ole tiennyt aina olevasi trans, b) ole kärsinyt koko elämääsi suunnattomasta dysforiasta ja c) vihaa kehoasi ja halua kuolla. Mikään näistä ei pidä paikkaansa omalla kohdallani, vaikka esimerkiksi ”merkkejä” transsukupuolisuudestani on toki nähtävissä nykypäivän perspektiivistä katsottuna menneisyydessäni, ja kodin ulkopuolinen maailma kyllä osasi rankaista minua ”tyttömäisyydestäni”.
Yhä edelleen transsukupuolisuus nähdään valtavirtamediassa ensisijaisesti tuon kärsimysnarratiivin läpi. Transsukupuolisuudesta puhutaan kuin se olisi pahin kuviteltavissa oleva kohtalo kuoleman jälkeen. Tuntuu siltä kuin transihmisen elämän kuuluisi olla täynnä kärsimystä, dysforiaa, syrjäytymistä, masennusta ja itsemurha-ajatuksia.
Surullinen todellisuus on toki se, että edellä mainitut asiat ovat todellisuutta monille transihmisille, muttei sen vuoksi että transsukupuolisuus itsessään aiheuttaisi kärsimystä. Todellisena syypäänä on transfobinen yhteiskunta ja ympäristö, joka haluaa kaikin tavoin rangaista transsukupuolisia ihmisiä heidän olemassaolonsa vuoksi ja samalla vaatii transsukupuolisia asettamaan kärsimyksensä keskiöön, jos he tahtovat saada äänensä kuuluviin. Miten kaikkien noiden lohduttomien tarinoiden keskellä voisi edes kuvitella löytävänsä nautintoa, saati tuntevansa itsensä oikeutetuksi nautintoon ja tasavertaiseen arvostukseen?
***
”Olenko ainoa, jota tämä naurattaa. Olen oikeastaan aina ollut nainen. On se koomista, koomista samalla tavalla kuin lääkäri joka yrittää tehdä ihmisestä sinisilmäisen kaivamalla ruskeat silmät kuopistaan,” kirjoittaa Selja Ahava kirjassaan Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017). Kirja pohjautuu Ahavan omiin kokemuksiin ja tunteisiin, jotka seurasivat hänen (nykyisin ex-)kumppaninsa kaapistatuloa transsukupuolisena naisena. Gummerus myönsi kirjalle Kaarlen palkinnon vuonna 2018. Tuolloin kustannusyhtiön toimitusjohtaja Anna Baijars kuvasi teosta sanoilla ”kirkkaasti ajateltu, nerokkaasti rakennettu kaunokirjallinen taideteos ja rohkea teko.”
Takakansiteksti puolestaan kuvaa kirjaa ”uskomattomaksi tarinaksi ja inhimilliseksi tragediaksi”, ikään kuin kumppanin transsukupuolisuus olisi jokin ei-toivottu, kammottava asia. Ahavan tragedialla ei ole loppujen lopuksi mitään tekemistä transsukupuolisuuden kanssa. Tosiasiassa hänen tragediansa on pitkän suhteen loppuminen sekä hänen heteroseksuaalisuutensa, josta hän ei toiveistaan huolimatta onnistu pyristelemään irti. Ahava myös käyttäytyy kumppaniaan kohtaan sairaalloisen omistushaluisesti, mikä kenties tahattomasti peilaa hyvin cissukupuolisten yleistä suhtautumista transkehoihin. Kirjassa hän päivittelee puolituttujen tunkeilevia kysymyksiä kumppaninsa genitaaleista (minunkin kumppaneiltani on tätä tiedusteltu), mutta kokee silti oikeudekseen kuvailla kumppaninsa elintä todella tarkasti todistaakseen että hänellä oli “mies.” Tällä penis=mies -matematiikalla Ahava liittää teoksensa myös terfien (”trans-exclusionary radical feminist”) kunniakkaaseen bioessentialismin jatkumoon.
Kun Helmetistä hakee teoksia hakusanalla transsukupuolisuus, Ahavan kirja on ensimmäisenä. Ilmestyessään kirja sai valtavasti mediahuomiota, eikä Ahava vaivautunut kertaakaan haastatteluissa mainitsemaan transsukupuolisten epätasa-arvoista kohtelua Suomessa tai maailmalla, vaikka kirjan aihe tuntui olevan pääosin median kiinnostuksen syynä. Omanlaisensa rohkea teko kai sekin.
En minä väitä, ettei Ahava olisi saanut kirjaansa kirjoittaa, tai ettei hänellä olisi oikeutta tarinaansa, tai ettei kumppanin transsukupuolisuus (tai mikä tahansa muu suuri muutos) voisi olla kivuliasta käsitellä. Totta kai voi olla. Tuntuu kuitenkin perverssiltä, että Ahavan katkera, empatiasta ja itsereflektiosta vapaa tilitys on tunnetuin kirja transsukupuolisuudesta tässä maassa, kun samalla transsukupuolisten itse tekemä taide jää niin usein huomiotta ja rahoituksetta.
Siinä missä mielestäni heteroille tekisi hyvää nähdä tarinoita miesten ja naisten välisestä ystävyydestä ilman pakotettuja ja päälleliimattuja romansseja ja muutenkin rauhoittua oman seksuaalisuutensa ainaisen tuputtamisen kanssa (katso: melkein kaikki tarinat ikinä), kaipaan valtavasti tarinoita, elokuvia, kirjoja, sarjoja, näytelmiä, taidetta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen rakkaudesta. Mieluiten sellaisia, joihin ei liittyisi salailu, kärsimys, häpeä ja/tai rakkauden kohteen yleensä väkivaltainen kuolema. Sellaisia, joita saisi katsoa pinkit hattaralasit silmillä.
***
Keväällä 2019 tapaan ulkomaanmatkallani erään queer-baarin open mic -illassa kauniin transnaisen. Illan päätteeksi hän kutsuu minut luokseen. Minua pelottaa. En ole koskaan harrastanut seksiä toisen transnaisen kanssa. Pelkään, että projisoin omat epävarmuuteni ja dysforiani häneen ja hänen kehoonsa. Tuo pelko sulaa kuitenkin pian pois, kun kehomme löytävät toisensa. Riisuunnumme hitaasti, vaatekappale kerrallaan. ”How would you feel if the panties came off?” hän kysyy suudelmien ja kourimisten välissä. Kun olemme viimein alasti, makaamme hetken hiljaa sylikkäin, kunnes syöksymme toisiimme.
Muutamia päiviä myöhemmin makaamme hotellihuoneeni sängyssä, raukeina, hänen pehmeä kehonsa minun ylläni. Iltapäivän valo siivilöityy verhojen läpi, ja jossain etäällä kaupunki hurisee. Nainen liikahtaa, ja tunnen kuinka peniksemme liukuvat toistensa ohi. Kaksi naista, sylikkäin, onnellisina. Mietin, mitä teini-ikäiset minämme ajattelisivat, jos näkisivät meidät/itsensä nyt.
Just because I wasn’t born Princess
doesn’t mean I have to perform Princess
Better than the princess who is Princess Cis
’cause I’m allowed to define what a princess is
(Ote Tami T:n kappaleesta ”Princess”)
Aloitin hormonikorvaushoidot joulukuussa 2017. Niiden myötä suhteeni seksiin on muuttunut täysin. Aiemmin kiihottuminen tarkoitti kaiken huomion siirtymistä haaroväliin ja vaati mieluiten pikaisen vapautuksen. Koko muu keho jäi pimentoon. Hoitojen aloittamisen jälkeen pakottavuus alkoi hellittää, vapauttaen tilaa muun kehon reaktioille, uusien asentojen ja kosketusten upottavalle tutkimusmatkalle. En osaa sanoa, paljonko muutoksella oli tekemistä hormonien kanssa, ja paljonko taas vaikutusta oli sillä että viimein uskalsin antaa itselleni luvan tutkailla muitakin kiihottumisen tapoja. Yhtä kaikki, en palaisi entiseen mistään hinnasta.
”Entisessä elämässäni” käsitykseni orgasmista oli irroittamattomasti linkittynyt edestakaisen vemputuksen tuottamaan ejakulaatioon. Otti aikansa, ennen kuin opin masturboimaan uudelleen ja itselleni paljon nautinnollisemmilla tavoilla. Useiden ”en koskaan tule nauttimaan sooloseksistä” -ajatuksiin päättyneiden sessioiden jälkeen aloin hiljalleen löytää parempia sormien ja käsien asentoja, muualle kuin genitaaleihin kohdistuvia kiihottavia kosketuksen tapoja sekä erilaisten lelujen avaamia mahdollisuuksia. Mikä parasta, paikansin klitorikseni (vinkki: se on käytännössä terskan ja varren välimaastossa).
***
Keväällä 2018 olen matkalla uuden kumppanini kanssa. Harrastamme seksiä tuntikaupalla. En muista kumman ajatus se on, mutta päätämme kokeilla penetratiivista seksiä. Olin päässäni jättänyt sille jo hyvästit: se yhdistyi päässäni liikaa miehen rooliin ja menneisyyteeni, pelkäsin sen laukaisevan kehomuistoja, epätoivottuja dynamiikkoja ja dysforiaa. Kumppanillanikaan ei ollut erityisen hyviä muistoja penetroitavaksi tulemisesta. Liu’uin varovasti hänen sisäänsä. Penis joka ei ole miehen, ja vagina joka ei ole naisen. Genitaaleihin liitetyt cisheteronormatiiviset merkitykset liukenivat pois kehojemme kietoutuessa yhä syvemmälle toisiinsa, varisivat pois kuin kuivunut sammal. Kutsuimme sitä taikuudeksi.
Kun haastattelen Trans Enough -podcastiani varten aktivisti Kasper Kamppuria, hän toteaa seksin harrastamisesta toisen transihmisen kanssa seuraavasti: ”Sit voi vapaammin miettiä, kun ei oo sellainen kokemuksellinen kuilu ihmisten välissä joka vaatii jotain selontekoa, niin sit voi vaan keskittyä siihen että tässä me ollaan, kaks lihasäkkiä, ja me keskitytään hetken verran siihen mikä tuntuu meistä hyvältä, ja miten voidaan löytää jännittävä yhteys toistemme stimuloinnin kautta.”
***
Queer-ihmisten seksi kaipaa ylistyslauluja. Kertomuksia siitä, miten vapauttavaa voi olla kohdata oma tai toinen, yhteiskunnan epäkelvoksi ja ei-haluttavaksi määrittelemä keho, ja löytää ne omat tavat saavuttaa ja antaa nautintoa. Queer-seksi on kehittänyt, vahvistanut ja tukenut omaa sukupuoltani, tuottanut minulle lukemattomia oivalluksia itsestäni, seksuaalisuudestani sekä suhteesta kehooni. Se on näyttänyt minulle tapoja murtaa cisheteronormativiisuuden kahleita, niitä jotka estävät meitä kaikkia laajentamasta käsitystämme nautinnosta täysin uusiin sfääreihin. Mutta ennen kaikkea se on ollut uskomattoman, henkeäsalpaavan ihanaa. Seksi on aikuisten välistä kutkuttavaa leikkiä, ja kuten kaikkea leikkiä, ei sitä kannata ottaa liian vakavasti.
Samoin kuin transitio ja ylipäänsä ihmisenä kasvaminen, myös suhde seksiin on elämänmittaisessa muutostilassa. Pidän itseäni erittäin onnekkaana, että olen jo tässä vaiheessa elämääni voinut saada niin mahtavia seksikokemuksia ihanien queer-ihmisten kanssa. Tuntuu, että olen vasta oman tutkimusmatkani alkumetreillä, enkä malta odottaa mitä kaikkia kutkuttavia hetkiä ja kohtaamisia elämällä on minulle tarjota. En ole edelleenkään sujut kehoni kanssa, ja aika ajoin epävarmuuteni ja dysforiani nostavat päätänsä ja lyövät minut maahan. Mutta transitio, hormonikorvaushoitojen vaikutukset, rakastavat läheiseni ja ne harvat mutta ah-niin-tärkeät mediarepresentaation hetket (I’m looking at you, Pose ja She-Ra) ovat vähentäneet niiden voimaa horjuttaa ja satuttaa minua.
Kesken tämän esseen työstämisen tapaan Tinderissä valloittavan queer-henkilön, ja rakastumme intensiivisesti. Eräänä iltana makaamme sängyssäni ja hän kysyy, saisiko nuolla minua. Jokin hänen tavassaan koskettaa klitoristani ja pidellä minua, hänen asennossaan ja minun asennossani, jokin siinä kaikessa osuu aivoihini juuri oikeassa kulmassa. Hetken aikaa en vain unohda kehoani, vaan kehoni tuntuu oikealta. En tiennyt sen olevan mahdollista tässä kehossa, tällä keholla. Orgasmien jälkeen tärisen kontrolloimattomasti, enkä meinaa saada sanoja suustani. Rakkaani pitelee minua tiukasti, enkä malta odottaa tuntevani hänen sormensa ja kielensä (ja monet muutkin sormet ja kielet) pillussani, sitten kun minulla sellainen on.
you begin to do
such delicate things
to such delicate people
and doesn’t it feel
like licking thick fire
out of the batter bowl
(Teksti ”Hands” kirjasta Written on the Body)
Teksti: Mira Aurelia Eskelinen
Kirjoittaja on kulttuurituottaja, drag-taiteilija ja transaktivisti.
Kuva: Shia Conlon
shiaconlon.com, IG: @shiaconlon
Voit lukea tekstin englanniksi täällä.
Tekstissä mainitut ja lainatut teokset:
Gabe Moses: How to make love to a trans person (lue koko runo täältä)
Tami T: Princess (kuuntele kappale täältä)
Cory Doctorow: Walkaway (Tor Books, 2017) lainaa teos Helmetistä
Juno Roche: Queer Sex: a trans and non-binary guide to intimacy, pleasure and relationships (Jessica Kingsley Publishers, 2018) lainaa teos Helmetistä
Casey Platt: Little Fish (Vancouver Arsenal Pulp Press, 2018) lainaa teos Helmetistä
Lexi Bean (toim.): Written on the Body: Letters from Trans and Non-Binary Survivors of Sexual Assault and Domestic Violence (Jessica Kingsley Publishers, 2018)
She-Ra and the Princesses of Power (animaatiosarja, 2018-, luonut: Noelle Stevenson)
Pose (TV-sarja, 2018-, luoneet: Ryan Murphy, Brad Falchuk, Steven Canals)
Trans Enough (podcast-sarja, kuunneltavissa Soundcloudissa sekä Spotifyssä)
Sekä:
Ace Ventura: Pet Detective (1994, ohj. Tom Shadyac, käsikirj. Tom Shadyac, Jim Carrey, Jack Bernstein)
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus, 2017)