Mustekalan kautta aikain toisen teemanumeron aiheena oli museokritiikki. Se julkaistiin vuonna 2003. Meistä, tämän numeron päätoimittajista, tuntui tarpeelliselta omistaa tässä ajassa teemanumero instituutiokritiikille, sillä keskustelu museoista ja muista taidealan instituutioista ei Suomessa suinkaan ole valtoimenaan lisääntynyt. Seitsemäntoista vuoden takaisen teemanumeron päätoimittaja Susanna Pettersson nostaa pääkirjoituksessaan ”Palvelukseen halutaan museokriitikko” esille suomalaisen museokentän olemattoman kriittisen tarkastelun niin päivälehdissä kuin alan sisälläkin:
”Syynä [kriittisen keskustelun olemattomuuteen] on myös hiljainen konsensus, jonka kaikki alalla työskentelevät suomalaiset ovat omaksuneet. Suomessa on vain yksi taidemaailma (ja sen myötä vain yksi mielipide), ei useita päällekkäisiä tai keskenään kilpailevia. […] Tässä kiva-kulttuurissa kriitikko ei sahaa oksaa, jolla istuu. Miksi nostaa meteliä, teemmehän kaikki työtä taiteen hyväksi?”
Koemme, että Petterssonin kuvaama tilanne ei ole kadonnut. Sosiaalisen median myötä kritiikin esittämisen keinot ovat kuitenkin laajentuneet ja instituutioita saatetaan haastaa entistä helpommin ja moniäänisemmin. Black Lives Matter -liikkeen innoittamana instituutioille lähetetty antirasismiin keskittyvä Call for Action -haaste sekä Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -tuotannon roolituksen ympärillä käyty keskustelu instituution vastuusta vähemmistöidentiteettien representaatioissa ovat esimerkkejä tänä vuonna syntyneistä instituutiokritiittisistä keskusteluista. Molemmat saivat alkunsa sosiaalisessa mediassa ja molemmissa instituutioita on suoraan perätty kantamaan vastuuta ja muuttamaan toimintatapojaan.
Suomi on yksi demokraattisimmista maista, mutta täälläkin taideala ja sen instituutiot ovat vahvasti tietyn taustaisten – valkoisten ja keskiluokkaisten – ihmisten hallussa. Instituutioilla on valtaa, mikä on aina tärkeä peruste keskustella niistä ja tarkastella niitä kriittisesti. Instituutiot eivät ole ikuisia, täydellisiä ja erehtymättömiä, vaan jatkuvan kehityksen ja muutoksen keskellä. Ne pystyvät myös itsekriittisyyteen.
Haluamme keskustella instituutioista myös siksi, että ne ansaitsevat laadukasta ja punnittua kritiikkiä. Tämän teemanumeron eetoksena on ajatus siitä, että instituutiokritiikissä on kyse instituutioista välittämisestä. Toivomme, että alalla olisi nykyistä enemmän vastavuoroista keskustelua ja kuuntelemista suurten instituutioiden edustajien ja muiden taidekentän toimijoiden välillä. Osin tästä syystä tässä numerossa ovat äänessä myös instituutioiden ihmiset itse.
***
Tanja Becher pureutuu ranskalaistaiteilija Daniel Burenin instituutiokritiikkiin, jota käyttää lähtökohtanaan omaan tulkintaansa siitä, miten museot käyttävät valtaansa hierarkisoimalla, kontekstualisoimalla ja kategorisoimalla esineistöään. Becher soveltaa teoriaansa käytäntöön tarkastelemalla kriittisesti Budapestissä sijaitsevan unkarilaisten kansallissosialismin ja sosialismin vainojen uhreille omistetun Terrorin talon perusnäyttelyä.
Jutta Emilia Tynkkynen puolustaa selkeää kielenkäyttöä museoissa. Hänen mukaansa näyttelytekstien yletön vaikeaselkoisuus saattaa tehdä museovierailusta yhtä lailla esteellisen kuin korkea kynnys tai kallis pääsylippumaksu. Tekstissään Tynkkynen peräänkuuluttaa museoiden vastuuta omasta äänenkäytöstään näyttelytiloissa – ja löytää suomalaiselta taidemuseokentältä hyvää sanottavaa.
Elham Rahmati luo katsauksen vuonna 2017 käynnistetyn Helsinki Art Institutions for Equality -aloitteen lähtökohtiin ja nykytilaan. Rahmati tarkastelee kriittisesti sitä, miten ruohonjuuritason aktiivisuudesta syntynyt aloite on kohdannut instituutioiden toimintatavat. Toisaalta artikkeli kertoo taideinstituutioiden jähmeydestä yhdenvertaisuuteen liittyvien kysymysten edessä. Rahmati haastattelee aloitteen käynnistänyttä Terike Haapojaa ja sitä koordinoivaa Ki Nurmenniemeä.
Museot ovat joutuneet pohtimaan suhdettaan ilmastokriisiin jo useamman vuoden ajan, mutta toistaiseksi kriisi ei ole vaikuttanut radikaalisti niiden toimintatapoihin. Covid-19 sen sijaan aiheutti nopean shokin museoille ja on pakottanut ne uusimaan toimintatapojaan ja pohtimaan jopa museon merkitystä tulevaisuudessa. Itsekin museoissa työskentelevät Saara Hacklin ja Saara Karhunen kysyivät kollegoiltaan seitsemässä kansainvälistä näyttelytoimintaa harjoittavassa museossa näiden tuntoja nykytilanteesta ja ajatuksia tulevaisuuden kestävästä museotoiminnasta.
Paul O’Neill kirjoittaa institutionaalisesta ajattelusta monien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen haasteiden keskellä. Keinona instituutioiden uudistumiselle hän ehdottaa avautumista moniääniselle ajattelulle ja instituutioiden altistamiselle eriäville äänille. Käytännön esimerkkinä tästä hän kertoo johtamansa PUBLICSin toteuttamasta Parahosting -ohjelmasta, jossa instituutio antaa resurssinsa niitä tarvitsevan toimijan käyttöön ja antaa vieraan haastaa omaa toimijuuttaan.