Katharsis (κάθαρσις), ’puhdistus’ on tullut draamateorian ja taidekritiikin käsitteeksi Aristoteleen Runousopista eli Poetiikasta, ja se on hämmentänyt draaman pohtijoita vuosisatoja. Käsittelen seuraavassa erityisesti termin semantiikkaa Aristoteleen kontekstissa sekä siitä esitettyjä tulkintoja.
Arkisesta sanasta draamateorian osaksi
Katharsis esiintyy Runousopissa vain kerran, mutta tärkeässä roolissa. Sitä käytetään teoksen avainkohdassa, jota voi kutsua tragedian määritelmäksi, ja se kuvaa tragedian vaikutusta. Määritelmä kuuluu seuraavasti:
Tragediassa kuvataan merkityksellisen toiminnan kokonaisuutta, joka on sopivan mittainen. Sen kullakin eri osalla on kielellisesti sulava muotonsa. Toimintaa ei kerrota, vaan esitetään. Myötätunnon ja kauhunsekaisen pelon myötä tragedia saavuttaa näiden tunnetilojen puhdistuksen. [1]
Mutta mikä ’puhdistus’? Uusissakin suomenkielisissä lähteissä esiintyy väärinkäsityksiä siitä, mitä katharsis tarkoitti kreikan kielessä, jolla Aristoteles kirjoitti. Esimerkiksi Tieteen termipankin mukaan ”katharsis oli alunpitäen uskonnollinen, mutta samalla myös lääketieteellinen termi, joka tarkoitti ruumiin tyhjentämistä myrkyllisistä aineista”.
Sanalla katharsis ja sen sisarsanoilla ei kuitenkaan lähtökohtaisesti ollut lääketieteellisiä tai uskonnollisia konnotaatioita, vaan niillä saattoi olla myös hyvin arkisia merkityksiä. Katharsis tulee verbistä kathairein (καθαίρειν) ’puhdistaa’, joka on johdettu adjektiivista katharos (καθαρός) ’puhdas’, ’siisti’, ’kirkas’. Konkreettinen puhdistamisen merkitys näkyy antiikin teksteissä usein. Verbiä käytetään Homeroksen Odysseia-eepoksessa esimerkiksi kohdassa, jossa palvelija Eurykleia käskee neitojensa ”huuhtoa myös sekomaljat” (XX, 152), ja pian sen jälkeen, eepoksen sankarin palattua talonsa herraksi, on Penelopen kosijoiden ruumiiden jäljiltä puhdistettava pöydät ”veellä ja huokoisin sienin” (XXII, 438-439). Tätä sanaperhettä voidaan käyttää myös silloin, kun kuvataan haavan puhdistamista tai kullan puhtaammaksi tekemistä. Aristoteleen oppilas Theofrastos taas käyttää substantiivia katharsis puhuessaan puiden oksien karsimisesta teoksessaan Kasveja koskevia syitä. Sanan abstraktiotaso siis riippuu kontekstista. Aivan kuten kreikan sana klīmaks voi merkitä asioita eri abstraktiotasolla ’tikkaista’ ’puheen huippukohtaan’, myös sana katharsis voi saada puhdistamisen konkreettisia tai abstrakteja merkityksiä.
Katharsis-sanan tulkinta uskonnollis-lääketieteelliseksi on kuitenkin ymmärrettävää siksi, että antiikin kreikaksi on säilynyt paljon yleviä aiheita kuvaavaa kirjallisuutta ja lääketieteellisiä tekstejä. Lääketieteellisiä katharttisia termejä on paljon; suomen kielessäkin tunnettiin aikaisemmin sana katarri. Kreikassa katharsis saattoi tarkoittaa kehon puhdistusta laajassa mielessä ylä- tai alakautta: ylen antamista eli oksennusta, ulostusta tai kuukautisia. Uskonnollinen puhdistaminen taas oli tarpeellista esimerkiksi silloin, kun ihminen oli ’liannut’ itsensä surmaamalla toisen. Tätä havainnollistaa esimerkiksi historioitsija Herodotoksen tarina kuningas Kroisoksesta (Historiateos 35-45). Adrastos-niminen mies oli vahingossa tappanut veljensä, joutunut perheensä kiroamaksi ja tullut Kroisoksen hoviin, jolloin Kroisos puhdisti hänet rituaalisesti. Myöhemmin Kroisoksen puhdistama mies kuitenkin surmasi metsästysretkellä kuninkaan oman pojan.
Tässä kohtaa on tärkeä huomata, että suomen kieli mahdollistaa sanan kääntämisessä semanttiset erottelut, joita kreikka ei tee: ’puhdistus’, ’puhdistuminen’ ja ’puhdistaminen’ ovat kaikki mahdollisia käännöksiä kontekstista riippuen. Suomen kieliopissa verbi ’puhdistaa’ kuuluu kausatiivisiin, ’puhdistua’ taas refleksiivisiin verbeihin. Yllä olevassa tragedian määritelmän käännöksessämme valitsimme neutraaleimman vaihtoehdon. Palaan tähän kysymykseen vielä tuonnempana.
On tietysti selvää, että Aristoteleen tragedian määritelmässä katharsis on jotain muuta kuin pöydän pyyhkimistä, haavan puhdistamista tai oksentamista. Mutta se on kuitenkin jonkinlainen puhdistus, abstrakti tai metaforinen tosin. On toisaalta kiinnostavaa, ja vaatisi oman tarkastelunsa, miten sanaa on eri kieliin eri aikoina käännetty ja miten sen tai käännöksen merkitys on vakiintunut käsitteeksi kyseisessä kielessä. Itsekin käytän tässä enimmäkseen teknistä termiä katharsis puhdistus-sanan sijaan.
On myös asetettu kyseenalaiseksi, kuuluuko tragedian määritelmä juuri Aristoteleen omien tragediaa käsittelevien luentojen tekstiin, koska vanhimmatkin säilyneet käsikirjoitukset, joissa määritelmä esiintyy, on kirjoitettu yli tuhat vuotta Aristoteleen kuoleman jälkeen. Nykytutkijat ovat enimmäkseen sitä mieltä, että tragedian määritelmä on osa aitoa Runousoppia, vaikka vastakkaista näkökantaa on myös perusteltu 2000-luvulla. Ainakin määritelmä tuntuu hyvin perusteellisesti mietityltä.
Voi olla, että Aristoteles luennoidessaan runoudesta tarkensi sitä, mitä tarkoittaa katharsiksella, mutta tarkempi selitys ei ole säilynyt siinä kokoelmassa, jonka me tunnemme Runousoppina. Näin näyttää olevan, koska Aristoteles käyttää sanaa samantyyppisellä tavalla myös teoksessaan Politiikka. Puhuessaan musiikin vaikutuksesta nuorisoon hän toteaa, että musiikilla on sekä kasvattava että puhdistava vaikutus (Politiikka VIII, 7), ja sanoo käsittelevänsä asiaa tarkemmin runoutta käsittelevissä kirjoituksissaan (tai luennoissaan). Oli miten oli, katharsis on ollut länsimaisen draamateorian puheenaiheena siitä asti, kun Aristoteleen Runousoppia alettiin tutkia uuden ajan alussa, ja siitä asti sen on mielletty kuuluvan Aristoteleen teoriaan.
Mitä katharsis oikein on?
Pelkkä antiikin kreikan osaaminen ei auta ymmärtämään täsmällisesti, mitä Runousopin katharsis merkitsee. Paljon on kiinni siitä, miten tulkitsemme ympäröivän draamateorian Runousopissa, ja mitä ajattelemme Aristoteleen muun filosofian suhteesta siihen.
Runousopin lause, johon katharsis sisältyy, kuuluu siis suomeksi seuraavasti: ”Myötätunnon ja kauhunsekaisen pelon myötä tragedia saavuttaa näiden tunnetilojen puhdistuksen.” (Kreikaksi δι’ ἐλέου καὶ φόβου περαίνουσα τὴν τῶν τοιούτων παθημάτων κάθαρσιν.) Jos katsotaan vain kieliasua, kreikkaa tai suomea, herää monenlaisia kysymyksiä. Kuka katharsiksen kokee ja kenen tunnetiloista on kysymys, katsojanko, katsojayhteisön vai draamahenkilön? Mitä ”tunnetilojen puhdistus” tarkoittaa, tunteiden poistamista vai jonkinlaista säätämistä? Kuten edellä mainitsin, suomen kieli mahdollistaa erottelun ”puhdistaminen” – ”puhdistuminen”. Jos on kyse tunnetilojen puhdistumisesta, mikä ne puhdistaa? Tragedian määritelmässä tragedia itse vaikuttaa olevan se toimija, joka saavuttaa tunnetilojen puhdistuksen. Tunnetilojen puhdistaminen voisi kuulostaa siltä, että ne poistetaan, kun taas puhdistuminen ei poistaisi tunteita, mutta ne puhdistuisivat. Vielä on huomioitava sekin mahdollisuus, että genetiivi ”tunnetilojen” (pathēmatōn) voisi olla subjektiivinen eikä objektiivinen – eli että tunnetilat ovat ne, jotka toteuttavat puhdistuksen.
Yksi kysymys on sekin, onko tragedian katharsiksella yhteys edellä mainitsemaani musiikin puhdistavaan vaikutukseen. Entä onko vaikutus myönteinen vai kielteinen? Ja jos se on myönteinen, onko tämä Aristoteleen kommentti Platonin filosofiasta välittyvää tragedian kritiikkiä kohtaan?
Isoin nykylukijan kysymys on ehkä se, mihin Aristoteleen ajatus tragedian vaikutuksesta oikein perustuu. Empiriaanko, esimerkiksi draaman yleisön kokemusten analyysiin, tai draaman tarkkaan rakenteelliseen analyysiin? Ehkä ei kuitenkaan. Vaikka tiedämme, että Aristoteles ja hänen oppilaansa keräsivät ainakin biologisia tutkimuksia varten paljon aineistoa, draaman kohdalla on todennäköistä, että analyysi perustui pikemmin omaan pohdintaan ja mahdollisesti keskusteluihin toisten oppineiden kanssa.
Koska katharsista on pohdittu vuosisatojen ajan, sen merkityksestä on esitetty monenlaisia teorioita. Tutkija Gerald Else kirjoitti kuusi vuosikymmentä sitten, että katharsikseksi on eri aikoina tulkittu ”jokainen mahdollinen moraalinen, esteettinen tai terapeuttinen vaikutus, joka tragedian seurauksena koetaan tai voitaisiin kokea”. [2] Uusia tulkintoja on tullut sen jälkeenkin, mutta tutkijat varovat ainakin julistamasta, että katharsis olisi täsmälleen jotain. Olen itse jaotellut Stephen Halliwellin erottelun pohjalta katharsis-tulkinnat viiteen ryhmään: [3]
- moralistis-opettavainen katharsis
- sietokykyä vahvistava katharsis
- maltillisuutta (eettisyyttä) vahvistava emotionaalis-kognitiivinen katharsis
- katharsis tunteiden purkautumisena
- todellisuuskokemukseen liittyvä emotionaalis-kognitiivinen katharsis
Kaksi ensimmäistä tulkintaa oli voimissaan ennen 1900-lukua, eikä niitä enää pidetä uskottavina. Moralistis-opettavaisessa tulkinnassa katharsiksen ajateltiin vaikuttavan niin, että katsoja tai paremminkin yleisö oppii välttämään vihaa ja kateutta. Sitä kannatti mm. tärkeä 1600-luvun ranskalainen draamakirjailija Pierre Corneille. Toisena mainittua tulkintalinjaa edustivat eräät 1500-luvun humanistit, jotka ajattelivat, että tragedia vahvistaa yleisön sietokykyä: kestävyyttä tuskaa ja pelkoa vastaan. Oli myös mahdollista tulkita Aristotelestä niin, että tunnetilojen puhdistus tekee draaman katsojat emotionaalisesti kovemmiksi, jopa kokonaan tunteettomiksi, eli tunteet puhdistuvat pois.
Kun Aristoteleen ajattelua on opittu tuntemaan paremmin, eli tarkasteltu Runousoppia hänen muun filosofiansa valossa, tulkinnat 3–5 ovat tulleet vallitseviksi. Neljäs tulkinta painottaa Aristoteleen lääketieteellistä puolta – hän oli monipuolinen luonnontieteilijä, vaikka tutkimuksen välineet ja metodit eivät olleetkaan modernin tieteen mukaisia. Elizabeth Belfioren mukaan katharsis oli erityisesti biologis-lääketieteellinen käsite, joka kuvasi sitä, miten tragedia poistaa tunteiden hyvyyttä estävät häpeämättömät tunteet, ja aikaansaa häveliäisyyden tunteen. Hänen tulkintansa ei kiistä tunteiden kognitiivisia elementtejä. Ne ovat kuitenkin varsinaisesti keskiössä kolmannessa ja viidennessä tulkinnassa. Näissä tulkinnoissa katharsis vahvistaa maltillisuutta tai eettisyyttä tai liittyy todellisuuskokemukseen. Niitä voidaan pitää emotionaalis-kognitiivisina, eli niissä yhdistyvät tunteet ja ajattelu. Nykyisin lähdetään siitä, että Aristoteles ajatteli tunteisiin liittyvän uskomuksia. Hän ei siis erottanut mekaanisesti tunteita ja järkeä toisistaan. Yksi mahdollisuus tulkita katharsis onkin siten se, että sen ajatellaan lisäävän psykologista tasapainoa, Aristoteleen ”keskitien opin” mukaan. Tragedian kokonaisuus auttaa kokemaan pelon ja myötätunnon tunteita oikealla tavalla ja käsittelemään niitä myöhemmin elämän todellisissa kokemuksissa.
Viime vuosikymmenten ehkä vaikutusvaltaisin Runousopin tutkija Stephen Halliwell yhdistää tragedian katharsiksen Aristoteleen Politiikassaan mainitsemaan musiikin aiheuttamaan katharsikseen, vaikka kyse ei olekaan täsmälleen samasta asiasta. Hänen tulkintansa mukaan katharsis on prosessi, jossa yleisö kokee voimakkaasti sellaista myötätuntoa tai pelkoa, jossa on kognitiivinen elementti mukana. Näin tunteet tulevat enemmän yhteensopiviksi hyveellisen elämän kanssa sitä kautta, että ne ensin ovat hahmottaneet todellisuutta paremmin. Filosofit Martha Nussbaum ja Jonathan Lear puolestaan pohtivat tulkinnoissaan katharsiksen yhteyttä ihmisen eettisyyteen. Nussbaumille katharsis on kirkastuminen: draaman katsojat kokevat tunteet, jotka saavat heidät ymmärtämään paremmin omat arvonsa. Lear taas korostaa, että eettisesti toimiva ihminen voi tragedian avulla eläytyä todella ikäviin tapahtumiin, ilman että joutuisi kokemaan ne todellisuudessa. Kokemuksesta seuraava hyvä olo perustuu tähän eläytymiseen.
Se, että olen tässä erottanut todellisuuskokemukseen liittyvän katharsis-tulkinnan omakseen, ei tarkoita, että kyse olisi suurista eroista teoriassa. Esimerkiksi Gerald Elsen mukaan katharsis tarkoittaa draaman usein murheellisten tapahtumien puhdistumista, kun käy ilmi, että päähenkilö on toiminut eettisesti. Avainasemassa on tunnistaminen (anagnōrisis), yksi Runousopin draamateorian keskeisiä käsitteitä, joka kuvaa totuuden valkenemista draaman juonessa.
Hans-Thies Lehmann on esittänyt teoksessaan Postdramatisches Theater (Draaman jälkeinen teatteri), että katharsis on nykyajan puheessa alkanut elää omaa elämäänsä ja tarkoittaa draaman herättämien tunteiden synnyttämää sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hänen mukaansa tämä piirre määrittelee keskeisesti draamallista teatteria. Voi tietysti olla, ettei tämäkään ole välttämättä kaukana siitä, mitä Aristoteles katharsiksella tarkoitti. Kuvaavaa katharsiksen monitulkintaisuuden kannalta on se, että Lehmann itse käyttää termiä myös puhuessaan (post-dramaattisesta) teatterista, jossa tuotetaan tuskaa.
On myös tutkijoita, jotka eivät ajattele Aristoteleen katharsiksen liittyvän vahvasti etiikkaan. Hans-Georg Gadamer on ehdottanut, että draaman juonen myötä katsoja joutuu tunteiden valtaan ja saa lopulta kosketuksen siihen, mitä todella on. Hän tiedostaa myös oman rajallisuutensa kohtalon edessä. Suomessa Aarne Kinnunen, joka esitti oman draamateoriansa teoksessa Draaman maailma: Villiintynyt puutarha (1985), tulkitsi draaman katharsista niin, että se oli pikemminkin draaman sisäinen tapahtuma, joka ei aiheuta katsojassa tai näyttelijässä puhdistumista tai eettistä kehittymistä, vaan molemmissa intensiivisen tunnekokemuksen. Tässä ollaan lähellä edellä mainittua Gerald Elsen tulkintaa.
Yhteen vetäen voi sanoa, että Aristoteleen käsite katharsis ja sen tulkinnat ovat vaikuttaneet olennaisesti siihen, mitä länsimaisessa draamateoriassa on ajateltu draaman vaikutuksesta. Vaikutusta on pohdittu eniten yleisön, ei esimerkiksi draaman rakenteen tai draamahenkilöiden kannalta. Monitulkintaisuutensa vuoksi katharsis on saanut jälkipolvet pohtimaan draaman suhdetta tunteisiin, järkeen ja moraaliin. Kuten Runousoppi muutenkin, katharsis avautuu moneen suuntaan.
Kalle Korhonen
Viitteet
[1] Runousoppi, luku 6. Käännös: Kalle Korhonen & Tua Korhonen, Aristoteleen Runousoppi: Opas aloittelijoille ja edistyneille, 2012, s. 240.
[2] G.F. Else, Aristotle’s Poetics: The Argument, Leiden: Brill 1957, 439.
[3] T. Heinonen et al., Aristoteleen Runousoppi: Opas aloittelijoille ja edistyneille, Teos 2012, 157–173.
Syventävää kirjallisuutta
Belfiore, Elizabeth S., Tragic Pleasures. Aristotle on Plot and Emotion, Princeton University Press 1992.
Gadamer, Hans-Georg, Wahrheit und Methode. Grundzüge einer philosophischen Hermeneutik, 7. painos, Mohr Siebeck 2010.
Halliwell, Stephen, Aristotle’s Poetics, Chicago University Press 1998 (1986) (erityisesti luku 6).
Heinonen, Timo – Arto Kivimäki – Kalle Korhonen – Tua Korhonen – Heta Reitala, Aristoteleen Runousoppi: Opas aloittelijoille ja edistyneille, Teos 2012, 2. painos 2015.
Kinnunen, Aarne, Draaman maailma: Villiintynyt puutarha, WSOY 1985.
Lehmann, Hans-Thies, Postdramatisches Theater, 3. painos, Verlag der Autoren 2005. [Draaman jälkeinen teatteri, suom. Riitta Virkkunen, Teatterikorkeakoulu 2009.]
Rorty, Amélie Oksenberg (toim.), Essays on Aristotle’s Poetics, Princeton University Press 1992 (erityisesti S. Halliwellin, J. Learin, A. Nehamasin ja M. Nussbaumin artikkelit).
Kuvalähteet
”Aristoteleen rintakuva, roomalainen marmorikopio Lysippoksen n. 330 eaa. veistämästä pronssioriginaalista, Kansallismuseo, Rooma”
Kuvalähde: Wikimedia Commons
Kuvaaja: Marie-Lan Nguyen
Muokkaus: Marko Gylén
The file is licensed under the Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 Unported, 2.5 Generic, 2.0 Generic and 1.0 Generic license.
”Esiintyjiä vai yleisöä?”
Kuvalähde: Unsplash
Kuvaaja: Shubham Bochiwal