Vanhat käsitteet katoavat hitaasti. Joskus eivät ollenkaan. Eräät ovat muokanneet todellisuuden ja ihmisten hyörinän liian sopiviksi itselleen, jotta voisivat väistyä näyttämöltä. Ne ajattelevat yhä meissä ja niitä pöyhimällä paljastuu, keiksi oikein olemme tulleet.
Taiteen alueella yksi keskeinen käsite, joka ei onneksemme suostu haipumaan, on katharsis.
Voi kuitenkin kysyä, onko se edes käsite alkutekstissään, Aristoteleen Runousopissa. Se saattaa olla vain pelkkä sana tai luonnosteleva ilmaisu, mutta toisaalta se saattaa kiteyttää taiteen olemuksellisen tehtävän. Se mainitaan tässä merkityksessä vain yhdessä kohtaa tekstiä eikä sen kirjoittaja selvitä sitä enempää, vaikka toisaalla sanookin ajattelevansa sen suhteen jotain tiettyä. Yhden ainoan kerran, kahdeksan kirjainta, yli 2300 vuotta sitten. Eikä kukaan varmuudella tiedä, mitä ”puhdistusta” sillä oikein tarkoitetaan.
Tekstiyhteydessään ”katharsis” ilmaisee, että myötätuntoa ja pelkoa (tai säälittävyyttä ja kammottavuutta) herättämällä tragediateoksen olisi määrä toteuttaa noiden tunnekokemusten puhdistus (6.1449b24–28). [1] Tästä kysymykset vasta alkavat. Perinteisten tulkintojen valossa tämä puhdistus toteutuu tragedian juonen huipentavassa taitekohdassa päähenkilön koettelemukset tai juonen jännitteet laukaisevana tapahtumana tai jonkinlaisena yleisön kokemana tunteiden puhdistumisena, joka mahdollisesti jatkuu elähdyttävänä, oivalluttavana tai seestyttävänä katsojan omaan elämään asti.
Ainutkertainen monitulkintainen sana. Silti tai siksi se on määrittänyt länsimaista taidetta ja taidekäsitystä pohjattomasti ja perustavasti. Siitä on mitelty ja se on määritelty yhä uudelleen. Se on saatettu rajata pelkästään klassista tragediaa koskevaksi tai ulottaa kaikkia taiteenlajeja luonnehtivaksi. Joskus sillä saatetaan viitata elämysviihteen perustoimintaan tai addiktoivuuteen, erotuksena syvällisemmästä tai konventioita kumoavasta taiteesta, ja toisinaan taas päinvastoin. Sitä käytetään yleisnimenä taiteen oletetulle psyykkis-sosiaalisesti tervehdyttävälle vaikutukselle, ja sillä legitimoidaan taiteen asema yhteiskunnassa myös keskustelun herättämisenä ja avaamisena. Siten se myös asettaa taiteen ”hyödyn” taloudellisesti laskennallistettavaksi, vaikka samalla osoittaa moisen mittaamisen mahdottomuuden ja jälkijättöisyyden. Se on yhteisöllistä ja henkilökohtaista, hypetettyä shokkia ja hiljaisuutta, wow’ta ja flow’ta, demokratiaa ja teatteria.
Aristoteles puhuu katharsiksesta taiteen yhteydessä myös Politiikassaan, mutta ehättää samalla korostamaan, että hän puhuu siitä vain ”yksinkertaisesti” ja toisaalla runouden tutkimuksessaan ”selkeämmin”. Politiikassa sanaa kuitenkin ympäröivät jo tutut teemat niin katharsiksen tulkintavaihtoehtojen suhteen kuin yleisö- ja yhteiskuntavaikutusten suhteen. Musiikin ja ilmeisesti muunkin taiteen hyödyksi mainitaan katharsiksen ohella huvittelu, virkistys, rentoutus ja ajanviete sekä kasvatus. Politiikka nostaa esille musiikista haltioitumisen ja vertaa sitä lääkkeen aiheuttamaan puhdistukseen sekä nautinnolliseen huojennukseen. (VIII, 7.1341b36–1342a16)
Politiikan katharsis-sanan käyttötapa näyttää yhtäältä vihjaavan, että taiteen ”puhdistavuudesta” olisi jo keskusteltu aikalaiskontekstissa. Toisaalta se käyttää sanaa väljähkönä kuvailuna sille, miten taiteen voi havaita vaikuttavan ihmisiin ja yhteisöön. Teksti eksplikoi odotuksen, että Aristoteles käyttäisi runoustutkimuksissaan sanaa filosofisesti pohditummin ja käsitteellisesti kiteytetymmin, mutta emme tiedä, edustaako meille säilyneen Runousopin katharsis-sana tätä käyttöä.
Ilman katharsis-käsitettä meillä ei olisi taidetta siinä mielessä kuin sen ymmärrämme. Alussa oli vain tämä sana. Se on tehnyt oman tekstinsä yleisön ja länsimaisen taiteen yleisöt vapautettaviksi loputtomissa katharsiksissa ja taideteoreettisissa pohdiskeluissa. Katharsis-käsite on kuin draamajuonista tuttu itsensä toteuttava ennustus. Se on määritellyt läpikotaisin sitä, miten teos toimii suhteessa rakenteeseensa, yleisöönsä ja yhteiskuntaan.
”Katharsis” on levinnyt myös muille elämän alueille kuvaamaan yleisesti jännittyneestä tilanteesta pääsemistä, oivallusta, vapauttavaa kokemusta tai sovintoa menneisyyden kanssa. Käytön laajentumista on auttanut se, että sana on alkutekstissäänkin metafora suhteessa sen arkiseen merkitykseen, tavanomaiseen puhdistukseen. Itse asiassa sana luonnehti jo antiikissa vakiintuneesti myös lääketieteellisiä tekniikoita, rituaaleja ja oikeudellisia sanktioita. Sofisti-dialogissaan Platon käyttää sitä kuvaamaan filosofista väittelyä itseään, ja tarkemmin sanottuna kasvatuksellis-vapauttavaa oman elämäntilanteen oivaltamista ja siten onnellisuuden edellytystä. [2] Tämä konteksti lienee vaikuttanut sanan nykykäyttöön psykologiassa, mutta toisaalta tässä käytössään sana toimii länsimaisen ajattelun perustana ja tulee asettaneeksi sille tehtävän. Katharsis-käsitteen voi nähdä osallistuneen myös historiallisten ratkaisujen muovaamiseen tarjoamalla taustaoletusten tasolla valmiin järjenjuoksun mallin. Ihmiskunnan pimeimmätkin hetket ovat julistaneet itsensä puhdistuksiksi omissa narratiiveissaan. Toisaalta vapauden ideaan liittyessään käsite on jäsentänyt valistus- ja kehitysuskoa ja historian kulkua itseään.
Osana näitä juonia Aristoteleen Runousoppi on käännetty suomeksi moneenkin kertaan. Viimeisimpänä on ilmestynyt teemanumeroon kirjoittaneiden Kalle Korhosen ja Tua Korhosen suomennos teoksessa Aristoteleen Runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2012).
Tässä Mustekalan teemanumerossa käsitteeseen pyritään pureutumaan kollektiivisesti eri kulmista.
Mitä tragedia Runousopin mukaan oikeastaan on ja mikä on katharsiksen osuus siinä? Tua Korhonen paneutuu artikkelissaan ”Eläytyminen ja elävä teos. Antiikin ajatuksia taideluoman vaikutuksesta” tähän aiheeseen elävyyden ja eläytymisen teemojen suunnasta. Aristoteleen mukaan teos on kuin elävä olio, kokonaisuus, jonka sieluna on juoni. Juoni jäsentyy käänteiksi, tunnistamisiksi, erehdyksiksi ja vyyhden aukeamisiksi ja niiden kautta tragedia toteuttaa katharttisen vaikutuksensa. Tämä edellyttää myös, että katsoja on eläytynyt näkemiinsä hahmoihin ja kokee heidän suhteensa pelkoa ja myötätuntoa. Korhosen analyysi tuo kattavasti ja yksityiskohtaisesti esille, miten elävyys ja eläytyminen kietoutuvat katharsiksen käsitteen ympärille Aristoteleen draamateoriassa.
Artikkelissaan ”Katharsiksen jälkeen?” Esa Kirkkopelto kartoittaa, mihin käsite on historiansa aikana kietoutunut. Poliittis-filosofinen ulottuvuus nousee vahvasti esille. Kirkkopelto piirtää esiin, miten subliimin dramaturgia kietoo jo varhain tragediataiteen kristinuskoon ja yhteiskunnan järjestäytymiseen. Kun klassiset tragediat käsittelevät usein mahtihenkilöiden perustavanlaatuisia erehdyksiä, niiden tarjoamisella yleisölle on vahva poliittinen potentiaali, joka on Kirkkopellon mukaan toteutunut ”katharsiksena” eri tavoin, muun muassa porvarillisesti harmonisoivana spektaakkelina tai kumouksellisesti vapauttavana teosmuodon purkuna.
Mitä katharsis-sana itse asiassa tarkoittaa ja mitä sillä on voitu ajatella tarkoitettavan? Kalle Korhonen syventyy käsitteeseen itseensä kirjoituksessaan ”Katharsista puhdistamassa”. Hän selvittää systemaattisesti sanan taustaa ja muita merkityksiä antiikin kreikassa sekä käsitteen eri tulkintavaihtoehtoja sellaisina kuin ne draamateorian historiassa ovat esiintyneet.
Jari K. Kokkinen soveltaa katharsis-käsitettä oivaltavasti psykoosipotilaiden kertomuksiin. Hänen artikkelinsa ”Marginalisoidun vapautuminen – katharsis, empatia ja solidaarisuus psykoosikertomusten tulkinnassa” lähtee liikkeelle siitä, että katharsiksessa on kyse empatiasta ja solidaarisuudesta, vaikka eri draamateoriat painottavatkin näitä eri tavoin. Tutkimalla sitä, miten potilaat rakentavat kertomuksensa ja miten niiden sisä- ja ulkopuolella ilmenee emotionaalista empatiaa tai älyllisempää solidaarisuutta, Kokkinen avaa uutta lähestymiskulmaa sille, miten marginalisoitumista voidaan purkaa.
Omassa artikkelissani ”Platon, Aristoteles ja Greta” yritän tuoda peliin vielä yhden erilaisen mahdollisuuden ajatella katharsista. Ammennan kreikkalaiseen filosofian perustoista, olemisen tai olemusten ajattelusta ja siitä, miten Platon näki filosofian itsensä katharttisena. Tätä kautta yritän tuoda Aristoteleen katharsis-lausuman hieman toisenlaiseen ajatteluntyyliin. Siitä etenen sen pohdintaan, miten me nykyiset rimpuilemme yhä tässä perinnössä, samassa traagis-katharttisen yleisöesitysrakenteen verkossa, silloinkin kun edessämme on todellinen tulevaisuusuhka ja sosiaalisen median puheenvyöry.
Marko Gylén
Viitteet
[1] Tässä Mustekalan teemanumerossa käytetään klassisia lähdemerkintätapoja. Aristoteleen teosten suhteen tämä tarkoittaa ns. Bekkerin numerointia ja Platonin kohdalla Stephanuksen numerointia. Suomennoksissa nämä yleensä näkyvät marginaaleissa.
[2] Käsittelen tätä tarkemmin omassa artikkelissani.
Kuvalähteet
”Teatteri, n. 160–159 eaa., Delfoi”
Kuva: Marko Gylén
”Aristoteleen rintakuva, roomalainen marmorikopio Lysippoksen n. 330 eaa. veistämästä pronssioriginaalista, Kansallismuseo, Rooma”
Kuvalähde: Wikimedia Commons
Kuvaaja: Marie-Lan Nguyen
Muokkaus: Marko Gylén
