Teksti: Iida Sofia Hirvonen
Twin Peaksin neljännen kauden viidennen jakson avainkohtauksessa Rebecca “Becky” Burnett käy miehensä, renttumaisen diileri Stevenin kanssa pyytämässä äidiltään Shellyltä rahaa. Vastahakoinen Shelly antaa Beckylle 72 dollaria. Pariskunta selaa seteleitä avoautossa. Steven lupaa viedä Beckyn illalliselle, mutta ottaa ensin esiin kokaiinipurkin, josta on vain jämät jäljellä. Becky katsoo epäuskoisena lasiputkiloa ja kysyy Steveniltä, että onko hän vetänyt melkein koko purkin päivän aikana. Huumeisen pöllämystynyt Steven myöntää tehneensä näin, mutta selittää, että se on hyödyksi. Hän lupaa viedä Beckyn illalliselle ja kertoa hänelle, kuinka kaunis ja ihana tämä on. Steven kaataa kädelleen kokaiinia, Becky snorttaa sen kiihkeästi ja The Paris Sistersin I Love How You Love Me -kappale pamahtaa soimaan radiosta. Kamera leikkaa yläpuolelta Beckyn ekstaattiseen ilmeeseen. Becky hymyilee silmät melkein pelottavan lasittuneina ja hänen hiuksensa leijuvat ilmassa. Euforia johtuu huumeista tai rakastettuna olemisen tunteesta, todennäköisesti molemmista.
Kohtaus on kuin suoraan Lana Del Reyn kappaleesta. Del Reyn kertojahahmot elävät heteroseksuaalista fantasiaa, jossa ihmiset ovat rikkinäisiä, mutta jaksavat uskoa, että rakkaus muuttaa elämän täydeksi. Kuten David Lynchin elokuvien, Del Reyn laulujen naiset odottavat sinisilmäisesti jamesdeanmäistä miestä, joka veisi heidät seikkailuun. He eivät aavista, että odotus on yhä uudestaan tuomittu päättymään suruun ja pettymykseen.
Twin Peaksin Becky (Amanda Seyfried)
ja Steven (Caleb Landry Jones)
Feministisessä diskurssissa puhutaan usein toksisesta maskuliinisuudesta ja siitä, miten se vahingoittaa miehiä. Toisaalta monet “feminiineinä” pidetyt toimintatavat voivat olla omalla tavallaan yhtä myrkyllisiä ja tuhoisia kuin maskuliiniset. Lana Del Rey syleilee binääristä sukupuolikäsitystä ja patriarkaattia tavalla, joka tuntuu tässä ajassa kummallisen retrolta. Voisi sanoa, että Del Reyn kappaleet kertovat “toksisesta feminiinisyydestä”. Biisien naiset ovat passiivisia, he uskovat valheisiin, elävät fantasiaa, rakastuvat aivan vääriin miehiin silkkaa tyhmyyttään ja vertailevat itseään toisiin naisiin. Del Reyn maailmassa naiset eivät voi itselleen mitään, sillä parasta, mitä he voivat saavuttaa on päästä elämään vaikutusvaltaisen miehen, esimerkiksi jonkun rikollispomon kanssa.
“My baby lives in shades of blue
Blue eyes and jazz and attitude
He lives in California too
He drives a Chevy Malibu
And when he calls
He calls for me and not for you
He lives for love, he loves his drugs
He loves his baby too
But I can’t fix him, can’t make him better
And I can’t do nothing about this strange weather”
Lana Del Reyn hobo chic/basic bitch -estetiikassa kliseitä kohdellaan, kuin ne olisivat eksklusiivisia. Del Rey muistuttaa Coachella-festareilla käyviä tyttöjä, jotka käyttävät Urban Outfittersistä ostettuja tekokukkaseppeleitä ja t-paitoja, joissa on latteita iskulauseita ja rockbändien logoja joista he eivät ole koskaan kuullutkaan.
“Well, my boyfriend’s in a band
He plays guitar while I sing Lou Reed
I’ve got feathers in my hair
I get down to Beat poetry
And my jazz collection’s rare”
“My pussy tastes like Pepsi-Cola,
My eyes are wide like cherry pies.
I got a taste for men who’re older
It’s always been, so it’s no surprise.”
On vaikea kuvitella, että kukaan muu voisi laulaa näin noloja lyriikoita ilman ironian häivää kuin Del Rey. Miksi “Pepsi Cola”, miksei Coca Cola, jos kerran tavoitellaan autenttista, nostalgista “amerikkalaisuutta”? Ja miksi hitossa Del Rey yrittää tehdä vaikutuksen meihin “harvinaisella jazz-levykokoelmallaan”?
Lana del Rey: Ride (2012)
Kenties ironian puuttuminen hämmensikin indie-yleisöä lopulta enemmän kuin se, millaisista elementeistä Del Reyn musiikki koostui. Tuntuu huvittavalta muistella vuotta 2011, jolloin Video Games -single ilmestyi ja musiikkibloggarit syyttivät Lana Del Reytä suuresta “indie-huijauksesta”. Musiikkivideon elementit toisintivat tuon ajan indie-estetiikkaa: kaitafilmiä jäljittelevä retrofiltteri, kukkaseppele, pitsiminimekot ja “boheemi tyyli”. Kun “paljastui”, ettei Lana Del Rey olekaan uusi indie-lauluntekijä, vaan jo kerran aiemmin musiikkibisnekseen pyrkinyt Lizzy Grant, joka on tuotantokoneiston ja kenties plastiikkakirurgian avulla tehnyt itsestään Lana Del Rey -nimisen tuotteen, musiikkiblogeja lukeva hipsteriyleisö karsasti häntä vähän aikaa.
Enemmän kuin Lana del Reystä, kertoi koko kohu silloisen indie-aikakauden pakkomielteisestä suhtautumisesta “autenttisuuteen”. Indieyleisö halusi uskoa, ettei heidän suosikkiyhtyeissään ole mitään laskelmoitua. He olivat valveutuneita kuluttajia, jotka eivät suostuneet syömään ison firman esanssijäätelöä, joka on vain brändätty wanhan hywän ajan artesaanimansikkajäätelöksi. Del Reyn rikos ei ollut feikkiys sinänsä vaan se, että hänen feikkiytensä ei ollut ilmeistä kuten vaikka Lady Gagalla vaan naamioitu “aidoksi”, vieläpä kömpelösti. Häntä syytettiin siitä, että hän “approprioi” valkoisen indie-yleisön muka-“autenttista” estetiikkaa tehdäkseen siitä mahdollisimman menestyvän tuotteen. Toisaalta juuri tämä appropriaatio paljasti, miten helposti kopioitavissa ja markkinoille skaalattavissa tämä estetiikka oli. Indie-estetiikan piti sulautua osaksi mainstreamiä, jotta instagram-filtterinkatkuinen hypekupla voisi puhjeta ja tilalle nousta jotakin uutta.
Del Rey muistuttaa J.K Huysmansin Vastahankaan-romaanin päähenkilödandy Jean Des Esseintesin esteettisistä mieltymyksistä. Des Esseintes etsii kirjassa ensin mahdollisimman eksoottisia aitoja kukkia, mutta sitten hän alkaa ikävystyä yhä uusien, eksklusiivisten lajikkeiden metsästykseen, ja alkaa etsiä tekokukkia, jotka näyttävät mahdollisimman paljon oikeilta kukilta, vaikka eivät sitä ole.
Lana Del Rey kierrättää valkoisen populaarikulttuurin banaaleimpia kliseitä ja yhdistää ne synkkään maailmankuvaan vähintään yhtä kiihkeästi kuin David Lynch, mutta toisin kuin Lynchin, Del Reyn vaivaannuttavuus ja keinotekoisuus ei tuntunut ainakaan aluksi suunnitellulta vaan tahattomalta. Ikään kuin Del Rey ei olisi ollut “vastuussa” omasta spektaakkelistaan, jonka päähenkilö hän itse on.
Vaikuttaa siltä, että Lana Del Reyn feikki-autenttinen artistipersoona häiritsi Lizzy Grantia itseäänkin. Tänä vuonna tehdyssä Elle-lehden haastatteluissa Grant on kertonut, että hän pyrkii eroon Lana Del Reyn persoonastaan, sillä ei ole enää onneton. Kuvaavaa on, että tulevan levyn nimi on Lust for Life, kun esikoisalbumin nimi oli Born to Die. Iloitsen seestyneen Del Reyn puolesta, mutta käänne herättää kysymyksen, jota en olisi halunnut miettiä: oliko hän sittenkin aikanaan niin tosissaan, kun ihmiset pelkäsivät hänen olevan? Oliko hän tosissaan silloin, kun hän sanoi toivovansa olevansa jo kuollut? En halua nähdä performanssin taakse.
___
Petteri Enroth käsitteli Lana Del Reyn lyriikoita Mustekalan blogissa 28.3.2017. https://mustekala.info/node/37842