Tulkinnanvapaudesta vuorovaikutukseen

Helena Björk

Galleria Sinnessä esitettiin keväällä 2013 kuratoimani näyttely Copy, Paste, Add Layer. Näyttely sai alkunsa myöhäissyksyllä 2011, kun vaikutuin Ane Mette Holin ääniteoksesta The Concept of Clouds (That Will Never Exist) Oslossa. Kaiken taustalla oli halu jakaa kokemus. Mietin kuumeisesti, kuka voisi esittää teoksen Suomessa, kunnes keksin: voisinhan itse toteuttaa näyttelyn freelance-projektina. Tästä lähti liikkeelle prosessi, jonka myötä mukaan tulivat myös taiteilijat Ebba Bohlin ja Kristin Nordhøy.

Leena Kuumola kirjoitti näyttelystä myönteisen kritiikin (Hufvudstadsbladet 16.3.2013) ja kommentoi näyttelyä myös blogikirjoituksessa Mustekalassa 26.3.2013. ”Kuraattoreiden luvattuna aikana” kuraattorit asettuvat hänen mukaansa taiteen ja kokijan väliin ja saavat aikaan ”tyhjyyttään kolisevia kokonaisuuksia omaa todellisuuttaan elävine viitteineen”.

Myönteiset näyttelykokemukset sen sijaan näyttäytyvät Kuumolalle jonkun ”koordinoimana”. Sinnessä ääniteoksen, installaation ja maalausten muodostama kokonaisuus oli Kuumolalle merkittävä.

Molemmissa teksteissä Kuumola nostaa esiin kokonaisuuden joko itsestään syntyneenä (teokset ”yhdistyvät”) tai taiteilijoiden ansiona. Arvion mukaan Ane Mette Hol sitoo ääniteoksellaan yhteen eri ilmaisutavat tilalliseksi elämykseksi antaen myös muille teoksille uusia merkityksiä. (1)

Teokset olivat kuitenkin syntyneet toisistaan riippumatta vuosina 2011–2013. Varhaisin niistä on juuri The Concept of Clouds (That Will Never Exist) . Teokset kuuluivat tiettyyn jatkumoon yksittäisten taiteilijoiden tuotannossa, mutta lähtökohtaisesti niillä ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Ruotsalainen Ebba Bohlin, joka teki näyttelyyn sittemmin paljon puhutun tukki-installaation Hygge, ei esimerkiksi ollut koskaan kuullut ääniteosta ennen Suomeen tuloaan, eikä myöskään nähnyt norjalaisen Kristin Nordhøyn optisia maalauksia.

Copy, Paste, Add Layer. Kuva: Erno Enkenberg

Näyttely voi hyvin syntyä vuoropuheluna eri toimijoiden kesken. Copy, Paste, Add Layer oli tilaisuus työskennellä yhdessä todella mielenkiintoisten taiteilijoiden kanssa, minkä vuoksi painotin dialogia läpi koko prosessin ja annoin suunnitelman elää. Uteliaisuus taiteilijoiden työtä kohtaan ja aavistus, että kohtaamisissa voisi tapahtua jotakin merkittävää, oli työskentelyn perustana. Silti minulla kuraattorina säilyi vastuu kokonaisuudesta.

***

Kuraattorilla on valta esitellä taiteen kontekstissa lähes mitä haluaa. Tästä on lukuisia esimerkkejä – Kasselin dOCUMENTA(13) sisälsi luonnontiedettä ja esineistöä, jotka oli tarkoituksella tuotu vuoropuheluun taiteen kanssa. Readymade-perinteen hengessä kuraattori saattaa näin tulla jopa määritelleeksi, mikä on taidetta – jos kysymys ylipäänsä on tärkeä. Aihetta on käsitellyt esimerkiksi Boris Groys artikkelissaan ”Politics of Installation” (2009) e-flux Journalissa.

Jos ollaan tekemisissä vain yhden teoksen kanssa, kysymys sen statuksesta taiteena tiivistyy ja voi tulla jopa ratkaisevaksi. Työpaikkani elokuussa 2012 oli Vintage Plant Shop Norjan Kristiansandissa. Suunnittelutoimisto Byggstudion vuonna 2006 ensimmäisen kerran toteuttama projekti perustuu vanhoihin ruukkukasveihin, joita välitetään uusiin koteihin tarinoineen. Kaksikko Hanna Nilsson ja Sofia Østerhus, jotka muodostavat Byggstudion, ylläpitää myös arkistoa Vintage Plant Archive, jossa kasvit on numeroitu, valokuvattu ja kansioitu tarinoineen.

Projekti sisältyi Sørlandets Kunstmuseumin ja Kristiansand Kunsthallin julkisen taiteen pilottihankkeeseen Public Matter, jonka päämääränä oli tuoda pikkukaupungin julkiseen tilaan muutakin kuin patsaita. Pohdimme kollegani kanssa muun muassa lyhytkestoisia ja paikkasidonnaisia projekteja. Kun tulimme tutkineeksi Byggstudion verkkosivuja, ehdotin siltä istumalta Nilssonin ja Østerhusin kutsumista projektin puitteissa Kristiansandiin.

Vietin kaksi viikkoa vanhassa, villinlännenhenkisessä kultasepänliikkeessä Kristiansandin keskustassa, jossa Vintage Plant Shop toteutettiin. Kaupassa kävi 81-vuotias nainen, jonka kertomuksissa Norja oli vielä köyhä maa, ja josta oli onnenpotku päästä piiaksi Ruotsiin. 40-vuotias saksalainen, kaupunkiin kotiutunut taiteilija taas oli omistautunut eri teelaaduille. Puutarhassaan hän oli onnistunut viljelemään muutamaa teekasvia ja kutsui meidät vuosittain pitämäänsä seremoniaan sadonkorjuun aikaan. Kristiansandin kylähullu kävi lähes päivittäin tarkistamassa kasvien tilanteen. Lahjoituksia tuotiin ja kasvit saivat uusia koteja. Opin, että pyöreälehtinen Pilea peperomioides oli tullut Norjaan Kiinasta häädetyn lähetyssaarnaajan mukana ja levinnyt pistokkaina ympäri maata ilman, että siihen juuri koskaan törmäsi kukkakaupoissa.

Vintage Plant Shop. Kuva: Helena Björk

Oliko Vintage Plant Shop taidetta? Public Matterin projektipäällikkönä, käytännössä tuottaja-kuraattorina, olin siinä mielessä onnekkaassa asemassa, ettei minun missään vaiheessa tarvinnut perustella asiaa esimerkiksi Kristiansand Kunsthallin johtajalle, jonka kanssa työskentelin. Tekijät itse, Byggstudion Nilsson ja Østerhus, puhuivat kokeellisesta liikekonseptista, jonka vahvana elementtinä oli graafinen ilme, mutta taiteena he eivät olleet sitä koskaan pitäneet.

Kuka kuraattori on sanomaan, mikä on taidetta? Minun silmissäni Vintage Plant Shop oli viimeisen päälle kaupan näköinen kioskilippuineen ja ikkunateippauksineen, mutta sisällöltään täysin käsitteellinen ja yhteisöllinen hanke. Sen vaikutus on riippumaton siitä, miksi sen määrittelee. Itse projektin kannalta statuksella taiteena ei ole mitään merkitystä. Irit Rogoff korostaisi, ettei ole mielekästä kysyä, onko jokin taidetta, vaan pohtia, mitä se meille tekee.

Toisaalta asiaa voidaan ajatella laajemmin: jos yhteisöllinen projekti, joka vielä osoittautuu hyvin suosituksi, onnistuu avartamaan taidekäsityksiä, sillä voi olla kauaskantoisia vaikutuksia vaikkapa kunnallispolitiikkaan ja julkisten taideteosten hankintapäätöksiin. Siksi halusin tarvittaessa pitää kiinni taidekontekstista, vaikka tekijät eivät kokeneet sitä tärkeäksi.

Taidekonteksti voi toisaalta myös tuottaa ongelmia. Jos kuraattori nähdään välittäjänä taiteen ja yleisön välillä, on tehtävä valintoja. Pitäisikö Vintage Plant Shopista puhua taiteen ammattilaisille ja yhdessä myhäillä viittauksille Joseph Beuysiin? Onko projektista viisasta kertoa vain sen konkreettisen sisällön kautta? Tällöin taidekritiikki voi olla murskaavaa: paikallislehdessä projektia verrattiin Norjassa Strömsötä vastaavaan tv-ohjelmaan.

Kenties molemmille lähestymistavoille olisi ollut tilaa. Valitsin kuitenkin jälkimmäisen, joka parhaimmillaan tuntui onnistuneelta hämäykseltä: kaikki paikallismediat innostuivat kirjoittamaan projektista, nostivat sen jopa etusivulle, ja sana levisi. Näin tarinat kasveista löysivät perille ja erilainen tapa olla kaupunkitilassa toteutui.

***

Aikoinaan opiskelin yhden lukuvuoden verran pohjoismaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Euroopan kirjallisuus oli laaja opintojakso, jossa luimme useita eri teoksia ja kokoonnuimme keskustelemaan niistä seminaareihin. Eri tulkinnat ja teemat saivat aina tilaa: samasta teoksesta saatettiin perustellusti valottaa täysin eri puolia. Kenties tämä kokemus on vaikuttanut kuraattorin identiteettiini enemmän kuin arvaankaan.

Kuraattorin ammattiin kuuluu sama tulkinnanvapaus, joka voi merkitä juuri vapautta esittää taiteen kontekstissa jotakin muuta kuin taidetta, tai vaikka teoksen esittämistä sen tekijälle vieraassa kontekstissa.

Mutta koska kuraattorin työhön kuuluu myös yleisö – ja yleisö on olennainen osa näyttelyä tai tapahtumaa, sekä ratkaiseva ero esimerkiksi kuraattorin ja tutkijan työn välillä – on myös jätettävä tilaa muille tulkinnoille ja kokemuksille.

Siksi yksi tärkeimmistä hetkistä Copy, Paste, Add Layer -näyttelyssä oli yleisökeskustelu, jonka pidimme yhdessä Ebba Bohlinin kanssa. Aktiivinen yleisö jakoi muistojaan vuosikymmenten takaa, pohti näyttelyn rytmiä ja esitti, että käsitteellisenä teoksena Ebba Bohlinin installaatio Hyggeen voisi sisältyä sen ympärille syntynyt keskustelu ja kirjoittelu siitä, kuinka tukkipino päätyi galleriaan.

Ehkä juuri tätä Leena Kuumola ajoi takaa blogikirjoituksessaan. Kuraattorin olisi osattava luoda puitteet taidekokemukselle, mutta on ymmärrettävä ottaa askel taaksepäin ennen kuin on puhunut sen puhki. Aivan kuten kuvataideopettajan on pohdittava tarkkaan tehtävänantonsa: sen on tarjottava jotain uutta, mutta onnistuakseen sen pitää myös olla mielekäs yksittäiselle oppilaalle.

Kuraattorikoulutukset voivat osaltaan suunnata keskustelua taiteesta, teoksista ja teemoista vuorovaikutukseen päin – oli se sitten yhteiskunnallista tai pienemmässä mittakaavassa tapahtuvaa. Vielä kuitenkaan tuskin edes näkee taidekritiikkiä joka huomioisi tätä puolta.

Vintage Plant Shop ja Copy, Paste, Add Layer osoittivat minulle hyvin konkreettisesti, kuinka paljon yleisön kohtaaminen kuuluu kuratointiin. Silti ajatus kuraattorista vuorovaikutuksen edistäjänä tuntuu uudelta ja jopa radikaalilta. Vielä on haettava eri tapoja keskustella ammatista. Se voi vaatia ponnisteluja mutta toisaalta on vapauttavaa ajatella, että ollaan vasta alussa. Tulevaisuuden suhteen olen siksi toiveikas. Mitä moniäänisemmäksi kenttä muuttuu, sen paremmin osaamme keskustella kuraattorin roolista muussakin kuin totutussa yhteydessä, kuvataiteen DJ:nä.

(1) ”Med sitt poetiskt förtätade ljudverk binder hon [Ane Mette Hol] samman de olika uttrycken i en rumslig upplevelse och förlänar också de övriga verken en ytterligare betydelse.”

Helena Björk on helsinkiläinen itsenäinen kuraattori. Hän opiskelee Aalto-yliopiston CuMMA-maisteriohjelmassa (Curating, Managing and Mediating Art).