Tarkoituksenani on ollut kirjoittaa artikkeli, siis teksti jossa jäsennellysti ja perustellusti jaan tietoa ja näkemystä, ajattelun aiheita lukijalle. En kuitenkaan kirjoittanut artikkelia, varsinaisesti. Kirjoitin, mutten kirjoittanut. Kirjoitin, mutta palasin jatkuvasti paloiksi – en palasiksi kuten hajalle, rikki, vaan ajatuksen ja tunteen paloiksi, liekitetyiksi keloiksi, jotka tuntuivat todellisuudelta, todelliselta, mutta loppuun palettuaan ne ikään kuin haihtuivat. On vaikea sitoa sanoiksi tiivistä tunnelmaa, tiedättehän.
Jossain siellä asian ytimen laitamilla kuitenkin on tajuaminen, hahmotelma, käsite ja kulma, joita aion jahdata nyt vähän ekspressiivisemmin, ilmaisullisemmin kuin tavanomaisessa artikkelissa. Harjoitan ajan hengessä niin kutsuttua crunchausta. Erityisesti pelialaan liitetty termi viittaa työskentelytapaan, jossa lopputuotteen käytännön toteuttaminen tehdään ihmiskehoa säästämättä, kuin yhdeltä pitkältä istumalta. Olen törmännyt tähän työskentelytapaan monessa eri yhteydessä viime vuosina. Siinä on jotain ajallemme ominaista – alistuva immersio osaksi tuotantoa, joka on tehtävä työnä, pinnallisesti hengittäen ja nukkuessaankin.
En pysty ilmaisemaan osaa ajatuksiani suomeksi, siksi tässä tekstissä on ääntäni myös englanniksi. Kielet ovat rekisterejä, ajassa ja affekteissa moninaisia, enkä ajattele kaikkea edes kielellä. Kaikelle ei vaan ole sanoja. Sellaisille asioille olen tehnyt kuvia.
Aiheenani on kyberpunk, fiktio jota elämä imitoi. Jännite on herkullinen – se, mitä joskus joukoin kuviteltiin, on sirpaloituneessa todellisuudessa todellista todellisempi mahdollisuus jäsentää asioita. Ei tyhjentävästi, mutta muuten vaan.
Kyberpunk on ehdottomasti 1980-luvun juttu, kiteytys, haave ja meemi. Se ei kuitenkaan ole syntynyt tyhjästä, ei nerojen kynästä, vaikka moni tunnettu kosketuspinta voidaan sellaiseksi mieltää. Kuten mikä tahansa ilmiö, se velloo ja on vellonut, meemien tavoin leviten ajattelussa, katsantokannoissa ja tietenkin taiteen eri muodoissa. Syy kirjoittaa aiheesta nyt on se, että kyberpunkissa vuosi 2020 on henkinen rajapyykki, vuosi jona viimeistään todellisuus on kuvitellun kaltainen. [1]
Ennen kuin pudottaudut punkasta ja hyppäät kehään, meillä on sinulle vähän kerrottavaa. Ensinnäkin, nimi Cyberpunk tulee kahdesta sanasta. Cyber – termistä kyberneettinen, tai lihan ja koneteknologian fuusio. Punk – varhaisen 1980-luvun rocktrendi, joka julisti väkivaltaa, kapinaa ja yhteiskunnallista toimintaa nihilistiseen tyyliin. Termi yleistyi Romahdusta edeltävien aikojen kirjailijoiden käytössä, jotka olivat erikoistuneita tällaiseen SciFi teknomelassiin. Heidän työnsä olivat hienosäädettyjä sekoituksia rockia, poppia, seksiä, huumeita ja korkeamman asteen teknologiaa – joka yleensä oli asennettu johonkin osaan ihmiskehoa. Cyberpunkin arkkityypit vaihtelivat ydintuhon jälkeisestä teknobarbaareista kyberlastutettuihin jetsettereihin design-kehoineen. Meidän valaistuneesta näkökulmastamme vuonna 2020, tämä kaikki näyttää tietysti vanhalta vitsiltä. Luultavasti imppasit tämän artikkelin tietokannasta henkilökohtaiselle tieturillesi. Käytit Kiroshiu 1300A linkkikaapelia ranteidesi neurolinkeistä. Olet tottunut naruttumaan kahvinkeittimeen tai ”pökkimään” Mersuasi matkalla lähikauppaan. Mutta koeta ymmärtää – vuonna 1987 tämä kaikki oli vain yksi SciFi-kirjailijoiden kipeistä visioista. Kellään ei ollut plugeja. Et voinut soittaa Lunaan NMTllä. Design-huumeet olivat laittomia. Kaduilla saattoi kävellä ilman panssaripaitaa. Eikä ollut edes Nettiä. [2]
Ei mielestäni ole kiinnostavaa tarkastella kyberpunkkia siltä kannalta, että mikä kaikki menneen ajan kuvitelmista vuoden 2020 todellisuudesta on ja ei ole toteutunut. Ei siksi, että asiat eivät olisi toteutuneet tai ne olisivat toteutuneet, vaan siksi että mielestäni eksponentiaalisesti monimutkaistuvassa maailmassa on niin paljon intersektioita, että kaikki on toteutunut samalla kun mikään ei ole toteutunut. Tulevaisuus on jo täällä, se ei vain ole vielä tasaisesti jakautunut, kuuluu William Gibsonin kuuluisa lausahdus vuodelta 1990. [3] En usko, että tulevaisuus tai ylipäänsä yhtään mikään tulee olemaan tasaisesti jakautunutta tällä vuosisadalla. Kyberpunkkia on hahmotettu yhtenäiskulttuureista, joissa massakulttuurin rinnalla oli alakulttuureja. Muistatte varmasti. Mielestäni tällaista jakoa ei ole enää olemassa missään merkittävässä mielessä. Alakulttuurit ovat valtavia, maantieteelliset alueet ylittäviä rihmastoja. Massakulttuuri puolestaan on massojen kulttuuria – ei missään mielekkäässä mielessä yhtenäisten massojen vaan tavallaan fragmenttimassojen: tarpeeksi suurten, jotta niitä voi sanoa massoiksi, muttei kuitenkaan sellaisten massojen, joiden liikkeissä ennen sanottiin sukupolvikokemusten toteutuvan.
Tämä on ehkä yksi syy siihen, miksi jäsennellystä kirjoittamisesta on tullut jotenkin vaikeaa. Joskus vielä kymmenisen vuotta sitten pystyin kuvittelemaan lukijan, jos en muuten niin ajattelemalla itseäni lukijana. Enää sillä ei ole väliä – ollaan niin erilaisia, etten mitenkään voi tietää tai edes kuvitella pienestäkään lukijämäärästä, miten he käsittelevät tietoa ja miten ymmärtävät mitkäkin kielelliset muodot ja sisällöt, viittaukset ja kelat. Relevanssi on todennäköisesti jossain rivien välissä, tai sitten vahingoissa. En tarkoittanut sanoa tai tehdä jotain, mutta se oli sitä kuitenkin. Paljastavat rakenteet ovat muuntuneet Fluxuksen unelmista arkisiksi ilmiöiksi, kuten somekohuiksi.
Kai tämä on jonkunlaista intersektionaalista relativismia, tällainen ajatteluni. Se on raskasta toki, mutta vapauttavaakin. On pitänyt oikeastaan ajatella aika pitkälle, että on oppinut näkemään tiedon monimutkaisuuden ja suhteellisuuden asiana, jonka varaan voi rakentaa ennen kaikkea yksilöllisyyden hylkäämisen kautta. On auttamatta passé olla yksilö. Tässä informaatioympäristössä ja intersektionaalisessa todellisuudessa positioituu huomattavasti kevyemmin, kun tiedostaa olevansa kaiken vaikuttavan ja olevan ristipaineessa toteutuva ja tuottava noodi, solmukohta.
Paine yksilöyteen on painava varjo viime vuosisadalta, sen myönnän. Suurin osa ihmisistä ympärilläni tuntuvat vielä rakentavan minuuttaan ja elämäänsä yksilöytensä varaan. Se viiltää syvältä. Vapaus on lupaus ennen kaikkea yksilölle. Lupaus siksi, että sen varaan on rakennettava. Kun teet itsesi yksilönä, saat kaiken mitä haluat. Hyvä diili vapauksista jostakin ja johonkin. Et voi muuta kuin ottaa itsestäsi kaiken irti. Yksilönvapauden ethos ja mythos polttaa jokaisen loppuun.
Aloitin kyberpunkin ajattelun pohtimalla sitä päällimmäistä mielikuvaa, kiteytystä joka sen estetiikasta ja maailmankuvasta oli mielessäni. Hi-tek [4] low life. Korkea teknologia, alhainen moraali. Heijastelin tätä ajatusta pitkään omaan kokemukseeni ja tulin siihen tulokseen, että näin on. Tosin ei ihan niin kuin aluksi oletin.
Olen itse syntynyt aikana, jolloin tämän päivän arkisimmat teknologiset sovellukset eivät olleet olemassakaan. Eikä ollu edes nettiä. Tästä syystä jotenkin oletin, ajattelin, että hi-tek low life toteutuu vielä tänäkin aikana jossain yhteiskunnan reunoilla. Ammattirikollisuutena ja sen sellaisena. Hakkereina, pimeänä verkkona, monikansallisten yhtiöiden välienselvittelyinä. Ja sitähän toki on. Todellisuudessa on monia kerroksia, kulmia ja paikkoja, joissa korkea teknologia ja kaikenlainen rikollisuus lyövät kättä. Tämän kanssa on saanut myös kasvaa, tässä ajassa. Virtuaalisena yhteytenä kaikenlaiseen rikolliseen. Muttei se oikein ole asian ytimessä.
Jos kyberpunkilla olisi poliittinen agenda, sen agendan ytimessä olisi edistys.
Markkujen vallankumous oli nimi IRC-kanavalle ja johdannaistensa myötä myös pienelle teinipunkkareiden porukalle. Liityin linjoille vuonna 2005 ja nautin suuresti kimpassa hahmotellusta kritiikin rakenteesta, jossa koitettiin pureutua zeitgeistiin eli ajan henkeen tunnistamalla tapoja, joilla Markkujen vallankumous eteni. Olen ikuisesti kiitollinen kanssapunkkareilleni tästä käsitteestä, sillä sen tuoma kriittinen etäisyys on mahdollistanut paljon. Äärimmäisen monimutkaisessa maailmassa ei voi toteutua täysin, ellei kyseenalaista kaikkein perustavanlaatuisimpia oletuksiaan todellisuudesta.
Markkujen vallankumous on kulttuurivallankumous, pitkäkestoinen ja erityisen huomaamaton heille, joilla ei ole ollut silmiä nähdä ja korvia kuulla sen pauketta pehmeän ja kovan propagandan taustalla. Markut uskovat ikuiseen progressioon yhteiskunnallisena paradigmana, viitekehyksenä. Kehitys on myös Markun yksilöyden ytimessä. Markku tarvitsee joka vuosi uuden, paremman auton. Jos asunto myydään, niin seuraavan asunnon on oltava isompi. Osakesalkun arvon tulee nousta, ei laskea. Maraton maratonilta maaliin tullaan nopeammin, muuten suoritus on auttamatta huono.
Markulle mikään ei ole itseisarvoista. Taidetta ostetaan, koska se on sijoitus. Koulutus hankitaan, koska se on sijoitus. Luonteeltaanhan sijoitus on jotain, johon laitettu panos on pienempi, kuin siitä saatu tulos. Perhe ja läheiset, ystävät, he ovat myös osa jatkuvaa kehitystä. Elämässä pitää mennä eteenpäin.
Vaikka markkujen vallankumoukseen kuuluu myös yhteiskunnallinen edistys, se on kuitenkin alisteisessa suhteessa yksilön kehitykseen. Tämä on tärkeää – on lopulta aivan sama, mihin suuntaan yhteiskunta kehittyy, kunhan kehityksen kahvassa on kiinni joku, jonka henkilökohtainen kehitys inspiroi ja validioi markkujen todellisuutta. Oikeastaan kaikki kritiikki Björn Wahlroosia, Jeff Bezosta tai Donald Trumpia kohtaan on hampaatonta todellisuudessa, jossa korkein arvo on yksilön itse takomalla menestyksellä. Markku on valtansa ansainnut, sillä kehityksen kärjessä on kaikki ilo ja kunnia.
Hi-tek low life alkoi jossain vaiheessa ajatteluani yhdistymään vahvasti markkuihin. Ettei tässä ajassa oikeastaan korkeateknologista moraalittomuutta edusta tavanomaiset rikolliset, vaan joka yö sykettään mittaavat uraohjukset. Maailma kirjaimellisesti palaa, mutta silti ihmisten on edistettävä omaa unelmaelämäänsä. Nälänhätää ei ratkaistu viime vuosisadalla siksi, koska markut käyttivät ylimääräiset rahansa ja muut resurssinsa kehittääkseen omia elämänalueitaan. Ongelma ei muuten ole tämän asian tiedostaminen, kaikkihan me tiedostamme sen halutessamme – ongelma on todellisuuden fragmentoituneisuudessa, sirpaloituneisuudessa. Siinä, että voit aivan vapaasti kaikilta salassa edistää ihan mitä vain haluat ja jos paljastut, se ymmärretään kyllä ja annetaan edistyksen hengessä anteeksi. On täysin ok tehdä bare minimum aivan kaiken muun suhteen, paitsi yksilöllisesti määritellyn henkilökohtaisen kehityksen eteen.
Markut ovat pääsääntöisesti itse sokeita vallankumoukselleen ja erityisesti niille sosiaalisille ja historiallisille rakenteille, jotka tällä hetkellä tuottavat heille suotuisaa uusliberalistista todellisuutta. On ehkä yhteensattumaa, ehkä ei, mutta George Orwell on kertonut inspiroituneensa teoksensa 1984 (1949) kirjoittamiseen James Burnhamin seminaalityön Managerial Revolutionin (1941) luettuaan. Burnhamin ”manageriaalisen vallankumouksen” ydinajatus on se, että kapitalismi ja sosialismi tulevat väistymään uuden yhteiskuntajärjestelmän tieltä. Tässä uudessa järjestelmässä valtaa pitää nimensä mukaisesti ”hallinnoiva” eikä hallitseva luokka, joka sekä lunastaa kapitalistien pääoman että murskaa työväen oikeudet. Lopputuloksena on totalitaarinen yhteiskunta, jossa tärkeintä on tehokkuus.
Tehokkuus ei ole kaukana edistyksen ideologiasta, jonka juuret ulottuvat syvälle, vähintään Valistuksen aikaan asti. Tästä syystä ymmärrän, että voi olla vaikea purkaa omaa markkuuttaan. Kaikkihan on edistystä tai sitä jotain, joka on edistyksen vastakohta. Binääri edistyksestä taantumukseen, jotain sellaista. Ilman edistystä on vain kuolema.
Tämä ei ole totta. Asioita voidaan hahmottaa ja rakentaa muutenkin. On laiskaa ajattelua jäädä jumiin edistyksen viitekehykseen. Jos edistys ei olisi niin iso osa tapaamme hahmottaa omaa ja yhteiskunnallista todellisuutta, asiat näyttäytyisivät erilaisina. Alempipalkkainen työpaikka ei olisi askel taaksepäin oman edistyksen tiellä, vaan kokemus kokemusten joukossa – ja jos kaikki kokemukset olisivat yhdenvertaisia niin eläkekertymäkin olisi sama, ei palkkaprogressiohenkinen. Edistys on niin tavanomainen affekti eli siis suorastaan tunne, gut feeling, niin voimakkaasti kaikkeen sitoutunut ajatuskiemura, ettei sen purkaminen ole helppoa. Ainakaan tässä kulttuurien ristipaineessa, jossa monet kantavat mukanaan edistystä oleellisena osana todellisuutta.
Itsekin kannoin pitkään. Olin edistyspäissäni lapsuudesta pitkälle teini-ikään. Rakastin tietokirjoja ja mielessäni hierarkisoin ja kategorisoin asioita suhteessa niiden kehittyneisyyteen ja edistyneisyyteen. Uskoin ajatukseen, että ihmiskunta etenee jossain materiaalisessa progressiossa johonkin. Avaruuteen. Johonkin! Kyllä te tiedätte. Se murtui oikeastaan vasta kun ymmärsin, että todellisuuden moninaisuus ei istu progression, regression tai minkään muunkaan binäärin rajoihin muuten paitsi väkisin vääntämällä.
Edistystä oleellisempaa on oleminen itsessään ja olemisen intersektioiden tunnistaminen, sekä toiminnan ohjaus olemisesta käsin, ei sitä kohti eli progression hengessä. Hyvä esimerkki tästä on valkoisuus, joka myös historiallisesti on merkinnyt itseään edistyksen nimeen.
Yksilöimättä saati yleistämättä,
Valkoisuudella on positio ja ehdotus, tarjous,
Avoin kortti vapaaseen teeseitseyteen.
Neonvärien rytmittämää synkkyyttä miettiessäni yksi ambienssi, tunnelma nousi yli muiden erottavana tekijänä tästä ajasta. Lämmin auringonpaiste, nurmi ja kirkkaasti jäsennelty ihmisoikeuspuhe somessa. Oma intersektionsa sekin, että altistuu tällaiselle puheelle, mutta kaikesta tästä synkästä ja teknomedioidusta huolimatta on täysin mahdollista purkaa haitallisia rakenteita. Rakenteet mielletään joskus siten konkreettisiksi, että ne olisivat jotain havaittavaa – lasikattoja ja ovimiehiä – mutta ainakin itse olen löytänyt eniten purettavia rakenteita kulttuurista, kielestä ja ajattelustani. Havaintokokemus, saati ymmärrys todellisuudesta, ei ole riippumaton näistä kolmesta.
Olen purkanut omaa valkoisuuttani vuodesta 2008 asti, jolloin osallistuin silloisen naistutkimuksen alaiseen valkoisuuden seminaariin. Ennen sitä olin elänyt 19 vuotta täysin ilman sanoja ja käsitteitä, joiden avulla ymmärtää valkoisuuden toteutumista omassa ajattelussani, tiloissa ja tilanteissa. Tunnen oloni etuoikeutetuksi, koska työ on valtava eikä tässä reilussa kymmenessä vuodessa vielä valmis. Ei kuitenkaan kehityksen, vaan olemisen hengessä. Hion tapaani ottaa ja antaa tilaa. Valkoisuus toteutuu ennen kaikkea kulttuurissa ja jos haluan olla toteuttamatta sitä omassa toiminnassani, on sen purkaminen väkisinkin jatkuvaa, sillä kulttuuri ei nuku, ei lepää. Terence McKennan sanoin, kulttuuri ei ole ystäväsi.
Olen kehossani, mutta olen myös kaikkialla muualla. Koen jonkunlaista tilallisuutta hahmottaessani niitä virtuaalisia kenttiä, joilla olen jotenkin olemassa. Teksteissä, kuvissa, profiileissa, videoissa – sen sellaisissa. Siellä on yhteisöjä, pääsääntöisesti erittäin repaleisia, mutta ajoittain tiiviitä ja henkilökohtaisia. Kuplia, tähtiä taivaalla, jotain sellaista. Siellä olen, siellä menen, siellä olen myös ajaton ja persoonaton. Hyvä kondis, se sellainen.
Kannettavan teknologian ei ole tarvinnut rikkoa ihoa muuttaakseen kehollisuuden ymmärryksen, kokemuksen. Oikeastaan meistä on tullut yhtä kaikenlaisen kanssa – augmentoitu todellisuus on selfie-filttereitä, joissa nenänpieleen saa leijumaan poppers-purkin. Virtuaalisesta ei tule todellisempaa vaan todellisuudesta virtuaalisempaa. Tämä on samalla lohdullista, mutta pelottavaa. Jos teknologia olisi näkyvillä, pinnassa, tuntuisi iholla ja sen sisällä, ehkä se olisi jotenkin kuitenkin etäämmällä kuin hienoisesti hiotut algoritmit, käyttäjäkokemuksen rytmit, ne prosessit jotka puolestamme tuovat järjestystä kaaokseen. Edistyspäissään ei myöskään voi kuvitella menettäneensä jotain, jonka tilalle on saanut jotain uudempaa ja parempaa.
Todellista todellisempi, hypertodellinen, on arkinen kokemus vaikkei yleisesti sellaiseksi ymmärretty. Tulevaisuudessa ehkä jo perusopetuksessa sanallistettu – kokemus ei ole vain tätä miksi sen luulemme, vaan myös todellista todellisemmilta tuntuvia rakenteita, jotka ohjaavat kokemusta, käytöstä, kaikkea meissä. On kai jokin kulttuurillinen asetus, yhteisymmärrys ilman erillistä muistiota, että todellista todellisempi on.
Arkinen esimerkki. Istun bussissa ja kuuntelen kuulokkeilla aamu-tv:n lähetystä. Katson ulos ikkunasta ja kiinnitän aktiivisesti huomiota erinäisiin näkemiini asioihin. Harmaa seinä, katos, ikkunan pielet, puun lehdet puussa, maassa, kuurossa, kävelevä tyyppi. Samalla kuulen ja tunnen, kuvittelen keskustelun studiossa, aistin ilmeet äänistä. Vaikka olen bussissa, on todellisuutta todellisempaa se mielikuvien yhteenveto, jota tajunta tuottaa keskustelun sisällöistä. Todellista todellisempi on se jokin, jonka olen tajuavinani. Ja tästä hetkestä eteenpäin se aina menee näin, läpi päivän, että ajatuksissani koen asiat todellisempina kuin muuten.
Paitsi silloin kun ahdistaa. Todellisuus on todella todellista ahdistuneena. Tiedätte varmaan. Ehkä se on kyberpunkin tunnelman osunein osa. Vieraannuttava aistiähky ja kaikesta mahdollisesta tiedosta ja todellisuuden monimutkaisuudesta kumpuava teknoshokki, joka toteutuu,
Kun teknologia kasvaa ulos ihmisen käsityskyvystä tai elämästä. Yht’äkkiä ihmiset friikkaavat täysin. Heistä tulee irrationaalisia, väkivaltaisia. Perheet pirstoutuvat, suhteet repeilevät. Ihmiset tuntevat itsensä avuttomiksi Universumin alla. Lopulta koko yhteiskunta jähmettyy massapsykoosiin. Sitä me nykyään nimitämme Romahdukseksi. [5]
Todellisuus on niin fragmentoitunut, ettei romahdusta voi ainakaan vielä kirjoittaa isolla. Se ei kuitenkaan vähennä jo nyt tapahtuneiden ja tapahtuvien romahdusten todellisuutta, sitä miten näinä aikoina täysin järjissään oleva mieli voi pettää. Yksi tällä hetkellä kurantti esimerkiksi on se, että on käsittääkseni yhtä todennäköistä tuntea koronaan sairastunut henkilö kuin on tuntea koronasalaliittomyyttiin tavalla tai toisella ”hurahtanut” henkilö. Maailmanlaajuinen pandemia on niin monimutkainen asia, että väkisinkin teknoshokki iskee ja kovaa.
Toisin kuin Cyberpunk -roolipelin vuoden 1987 ohjekirjan johdannossa, ei teknoshokin ytimessä 2020-luvulla ole teknologia itsessään vaan medioitunut todellisuus. Ihmiset alkavat käyttäytyä järjettömästi ja jopa aggressiivisesti, kun todellista todellisemmat todellisuudet hankaavat ikävästi vastakkain. Se todellista todellisempi, joka jollekulle ottaa muodokseen esimerkiksi koronasalaliittomyytin, on todellinen asia. Kategorisesti. On haaste miettiä, miten kielen ja kommunikaation ylipäänsä tulisi kehittyä, jotta voimme saavuttaa toisemme yli todellisuuksien.
Tätä asiaa pitää ehkä vähän vielä veivata. Kaikki mitä ajattelemme tietävämme koronapandemiasta, on todellista todellisempi näkemys asiasta. Ihan kenen tahansa kohdalla. Pandemia on sinänsä hyvä esimerkki hypertodellisuudesta, että on lähtökohtaisesti hyvä asia, jos se ei ole konkreettisesti todellinen – sairautena, fyysisesti todellisena kokemuksena – vaan ennemminkin kimpale todellista todellisempaa tietoa. Kun asia on näin monimutkainen, niin väkisinkin tässä jatkuvassa informaatiotulvassa tulee altistuneeksi asioille, jotka haastavat tai kyseenalaistavat aiemmin opittua. Toiset onnistuvat vastustamaan misinformaatiota ja disinformaatiota paremmin kuin toiset. Intersektioita on monia. Sama tieto tulee miljoonien käsiteltäväksi, ja jokainen käsittelee sen vähän eri tavalla. On täysin mahdotonta muotoilla viesti, joka osuu ja uppoaa joka kerralla oikein. Intention merkitys havisee, ja jäljelle jää vain virtuaalinen, turbulenttinen tila, johon kunnolla imeydyttyään on niin kiihtyneessä tilassa, ettei se vähäkään todellisuus enää tunnu todelliselta.
Ongelma ei kuitenkaan ole monimutkaisuudessa itsessään, sillä senhän voisi sellaisenaan vain hyväksyä. Ongelma on siinä, ettei meillä ole sellaista kieltä ja keskustelukulttuuria, jossa monimutkaisuus voisi olla osa diskurssia tyhjentymättä turhaan konkretiaan. Tätä on todella vaikea pukea sanoiksi, koska niitä ei ole. Yritän silti. On ikään kuin niin, ettei osata kunnioittaa tuntematonta sen temppelissä vaan paukutetaan ilmoille arvioita ja arvoja. Kurotetaan hähmäisellä kovaan ytimeen, jota ei ole. Jos käytän koronaa esimerkkinä, niin vaikka täällä Suomessa ollaan saatu suomeksi hyvää ja asiallista viestintää aiheesta läpi pandemian, se ei riitä. Joillekin riittää, tai sanotaanko, että kaikille riittää muttei kaiken aikaa. Jokainen väkisinkin vähän hajoilee tilanteen monimutkaisuuden äärellä. Virus leviää nopeasti ja mutatoituu. Maailmassa on kahdeksan miljardia ihmistä. Jokainen yhteisö on erilainen. Maailman jokaisessa sairaalassa on eri sairaalabakteerikanta. Jokaisen ihmisen geenit ovat ainutlaatuiset, elleivät he satu olemaan perimältään identtiset. Monimutkaisuuden kierrokset tuntuvat loputtomilta, jolloin jokin vielä monimutkaisempi saattaa tuntua todellista todellisemmalta, paremmalta, järkevämmältä. Yhtäkkiä kaikessa onkin sitä kauan kaivattua järkeä; teknoshokki, ihmiset friikkaavat täysin.
Todellista todellisempi ei välttämättä ole aina ollut osa havaitsemista. On teorioita, joiden mukaan ihmisen tietoisuus olisi ollut merkittävällä tavalla erilainen ihan hiljattainkin. [6] Muuttuvat yhteiskunnalliset ja teknologiset olosuhteet johtavat erilaiseen kokemukseen todellisuudesta, tämän voinee olettaa. En tiedä, onko tätä tutkittu, mutta nyt hypotetisoidaan siitä huolimatta. Ajatellaan, että kiinnostus ja tavallaan painotus ajattelussa kohti todellista todellisempaa on suhteellisen uusi, viimeisten muutaman sadan vuoden aikana kehittynyt ilmiö, joka on nykyisissä mediaympäristöissämme sekä edistyshenkisessä yhteiskunnassa täysi itsestäänselvyys. Mitä seuraavaksi?
Ajattelu kiihtyvässä monimutkaisuudessa ja hiljalleen kehollistuvassa monitilallisuudessa on vaikeaa. Muistutan usein itseäni siitä, että suurin osa ajattelusta on laiskaa ajattelua – asioiden ajattelemista siten kuten niitä on ajateltu aiemminkin, ja kuten kulttuuri ja ympäröivä puhe kannustaa ajattelemaan. Suosittelenkin radikaalia ajattelemista; järjettömältä tuntuvien aihioiden elättelyä, mahdottomia kysymyksiä, uusien käsitteiden hahmottelemista. Radikaalia introspektiota. Ei varmasti sovi kaikille, mutta suosittelen silti.
Laiskaa ajattelua esiintyy runsaasti kryptojen eli lohkoketjupohjaisten teknologioiden äärellä. Kryptot nähdään pääsääntöisesti mahdollisuutena tehdä rahaa henkilökohtaisen edistyksen hengessä. Ehdottoman laiskaa ajattelua, koska muistanette että yksilöys on passé.
Kun ajattelen kryptoja radikaalisti, mietin kuinka reaalitaloudesta ja finanssitaloudesta voitaisiin siirtyä erilaisten älysopimusten avulla hybridimalliseen virtuaalitalouteen, jossa automatisoidut tulonsiirrot tuottavat hyvinvointia joka puolella maailmaa. Yksi esimerkki tällaisesta järjestelmästä – ja näitä järjestelmiähän ei näin monimutkaisessa todellisuudessa voi olla vain yhtä vaan niitä tulee olla useita – on älysopimus, joka tuottaa intersektionaalisesti arvoa kaikille rakenteessaan oleville. Kyseinen rakenne tunnistaa kaikista osallisistaan varallisuuden. Jos olet miljonääri, saat 5 % vuosituottoa suhteessa alkuperäiseen sijoitukseesi, jos olet köyhä saat 500 %. Näin kärjistäen ja yksinkertaistetusti. Tämä on vain yksi kuvitteellinen rakenne, johon nykyinen teknologia jo periaatteessa pystyisi. Isoin jarru tällaisten rakenteiden pohtimiselle ja toteuttamiselle on ideologinen. Ajan hengessä ajatellaan aina ennen kaikkea omaa menestystämme ja päätetään, että riittää jälkijättöisesti ripotella resursseja muille. Trickle down ja niin edelleen.
Edistyshenkiset ihmiset yleensä ajattelevat edustavansa sivistystä. Tässä on jokin historiallinen kuorrutus, hypertodellinen kerma, joka ei vastaa todellisuutta. Korkeateknologinen yhteiskunta, jolla on rajattomat rahalliset resurssit ei ole missään määrin sivistynyt, kun maailmanlaajuista nälänhätää ei ole edes yritetty ratkaista. En halua väheksyä tällä kenenkään työtä asian ratkaisemiseksi. On silti fakta, että mikään aikamme valtaideologia ei ole saanut aikaiseksi todellisuutta, jossa resursseja käytettäisiin ihmisoikeuksien toteuttamiseen yli kansallisrajojen – ja ennen kaikkea niin, että ne toteutuisivat muillekin kuin valkoisille ihmisille.
Omassa teknoshokissani uskon perusteetta, että ideologioiden aika on pian ohi. Hypertodellisuuden rakenteiden laaja-alainen ymmärtäminen karistaa havainnosta rakenteet, jotka tuottavat todellista todellisempaa. Sirpaloituneisuuteen se tuskin auttaa, muttei tarvitsekaan. Kantaisi jo pitkälle, jos tunnettaisiin monimutkaisuuden äärellä ihmetystä eikä yritettäisi väkisin ymmärtää. Uskottaisiin uhria. Sitä, joka jokainen on todellista todellisemmassa.
Teksti: Jenna Jauhiainen
Kuvat: Jenna Jauhiainen (2021)
Viitteet
[1] https://yle.fi/uutiset/3-11113292
[2] Lainaus Cyberpunk – Roolipeli synkästä tulevaisuudesta (1991) esipuheesta, Näkymä reunalta.
[3] https://quoteinvestigator.com/2012/01/24/future-has-arrived/
[4] Kirjoitusasu lainattu Cyberpunk – Roolipeli synkästä tulevaisuudesta (1991)
[5] Lainaus Cyberpunk – Roolipeli synkästä tulevaisuudesta (1991) esipuheesta, Näkymä reunalta.
[6] https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaksikamarisuus_(psykologia)