Taava Koskinen
Tämä artikkeli on pieni kertomus siitä, miten taiteilijat oloutuvat ja koloutuvat erilaisiin paikkoihin maailmassa, tai sitten lentävät muuttolintuina niiden väliä. Maalarius on näille taiteilijoille osittain problemaattinenkin käsite, koska taiteilijuus näyttäytyy heidän silmissään huomattavan monimuotoisena. Jukka Korkeila, Mari Sunna, Niina Lehtonen Braun ja Robert Lucander tarkastelevat tässä omaa identiteettiään taiteilijoina ja maalareina, suhteessa kansainvälisyyteen, Saksaan ja ennen kaikkea Berliiniin.
Jukka Korkeila (s.1968) on 1990-luvun lopusta lähtien asunut sekä Berliinissä että Helsingissä. Näistä kaupungeista käsin hänen teoksensa ovat jo pitkään matkanneet ympäri Eurooppaa. Korkeilan tekijänote on samaan aikaan voimakkaasti maalauksellinen mutta myös kokeellinen. Arkkitehtuuriakin ennen Kuvataideakatemiaa aikanaan opiskellut taiteilija osaa myös muuttaa teokset tilainstallaatioiksi, joissa pieni ja suuri mittakaava yhdistyvät taitavasti. Tekijänote ulottuu ilkikurisuudesta ja iloittelevuudesta kantaaottavuuteen ja vakavuuteen, toiseuden ja myös elämän päättymisen ja tuonpuoleisen pohdintaan. Tämä artikkelin tematiikkaa Korkeila lähestyy ennemminkin taiteensosiologisesti kuin oman taiteen tekemisen lähtökohdista.
Jukka Korkeila: Kahden maailman välissä, 2011, öljy kankaalle, 30X30cm”Minulle Berliini on ollut ponnahduslauta taidemaailmaan. Berliinissä on edelleen avaavaa vapautta, kaikki ja kaikenlaiset erilaisuudet mahtuvat kauniisti rinnakkain. Sosiaalisesti Berliini on avoin kaupunki, pyöröovi, jonka kautta kulkee jatkuvasti ihmisiä sisään ja ulos. Ilman Berliiniä en olisi taiteilijana sitä, mitä tällä hetkellä olen”, Korkeila luonnehtii.
”Minun aikanani Berliini on kokenut nousua, ylikuumenemista ja laskusuhdannetta. Yhtenä tärkeänä ilmiönä näkisin kaupallistumiskehityksen, mikä näkyy näyttelytarjonnassa. Melkein kaikki isot saksalaiset galleriat ovat muuttaneet Berliiniin, mikä ei välttämättä ole nostanut kaupungissa olevien näyttelyiden tasoa. Esimerkiksi CFA (Berliinin kuuluisa Contemporary Fine Arts) on kokenut taiteellisen huippunsa jo kymmenen vuotta sitten. Nyt he keskittyvät lähinnä vain edustamiensa taiteilijoiden imagon eli brändiensä vahvistamiseen ja niillä rahastamiseen. Välillä tuntuu siltä, että Helsingissä on keskimääräisesti korkeatasoisempaa näyttelytoimintaa kuin Berliinissä”, Korkeila heittää hieman yllättäen.
Jukka Korkeila: Minä en kuulu vain itselleni, 2011, installaatioTaiteilijan mielestä Saksassa on myös vahva taidekonsensus siitä, mikä on ”hyvää” taidetta. Hän kutsuu 1980-luvun uusekspressionistista Neue Wilde -liikettä tsunamiksi, joka pyyhkäisi yli koko saksalaisen taide-elämän. ”Sen aiheuttamaa krapulaa ja hylkimisreaktiota podetaan vieläkin. Taiteen sisäiset muotivirrat lyövät täällä liian lujaa lävitse, jonka jälkeen ne pitää pyyhkiä pois, kuten tehtiin vaikkapa DDRn jäljille muurin murtumisen jälkeen. Mutta sehän on sitä ”Saksalaista” kulttuuria se! Nyt taas jatkuu 1990-luvulla alkanut minimalistis-käsitteellinen vastareaktio ja odotan, koska se puolestaan alkaa murtua.”
”Täkäläisen taidemaailman kulisseissa vaikuttavat monenlaiset kuppikunnat. Berliinissä ja Saksassa on kaksi mahdollisuutta pärjätä taiteilijana: ulkomaalaisena pitää olla riittävän nimekäs, jotta ovet avautuvat tai sitten pitää olla saksalainen. Saksassa on kuvataiteen saralla tärkeää, kenen professorin luokalla ja missä koulussa on opiskeltu. Tämä näkyy myöhemmin laumakäytöksenä kouluista erkaantumisen jälkeen. Saman koulun entiset oppilaat pitävät yhtä ja järjestävät näyttelyitä yhdessä. Joissakin professoriluokissa tapahtuu myös kloonaamista – kyseessä on ”Pikku-Baselitz-ilmiö”, isojen nimien perässä juostaan ja heitä matkitaan, ja tämä tuottaa koulukuntaistumista. Saksalaiset tarvitsevat edelleen vahvoja johtajia, myös kuvataiteessa. Kansainvälisyys on kaksipiippuinen juttu ainakin Berliinissä”, Korkeila analysoi.
Korkeila näkee ruohonjuuritason verkottumisen kansainvälisyydessä keskeisenä. ”Siitä tulee muuten vain onttoa Guggenheim-tyylistä teflonoitua kellumista, jos ulkopuolelta tulevat eivät sitoudu vuorovaikutukseen paikallisen taidekentän kanssa. Tämä vaatii tietenkin aikaa, vaivaa ja kärsivällisyyttä”, Korkeila linjaa, nostaen esiin keskeisen kansainvälisen taidemaailman ongelman.
Mari Sunna: Untitled, 2013Mari Sunnaa (s.1972) voi pitää jonkinlaisena maiden, kaupunkien, tilojen ja mielentilojen välisenä sukkuloijana. Sunna opiskeli ensin Vapaassa taidekoulussa Helsingissä ja Lahden Muotoiluinstituutissa, mutta jatkoi sitten taiteen maisteriksi Chelsea College of Art and Designissa Lontoossa. Sieltä käsin hän alkoi vierailla Berliinissä, jossa sittemmin työskenteli periodisesti pitempään. Nyt hän on asettunut Helsinkiin, ainakin toistaiseksi.
Sunnan maalauksissa toistuvat, joskus mutaatiomaiset mielikuvitukselliset naishahmot (tai niiden osat) ovat samaan aikaan hyvin kiehtovia ja kammottavia, surrealistishenkisiä. Maalaukset ovat salaperäisiä, ne samaan aikaan paljastavat ja kätkevät. Tekninen hienostuneisuus yhdistyy sisällölliseen monikerroksisuuteen.
”Lähdin Lontooseen opiskelemaan, koska Suomen jälkeen halusin tehdä muutakin kuin maalauksia. Chelseassa minulla oli vasemmistomarxilainen lopputyönohjaaja, joka puhui maalauksen ulkopuolisista sisällöistä. Identiteetiltäni en koe olevani perinteinen maalari”, nimenomaan maalauksillaan ansioitunut taiteilija paljastaa. ”Myös se että puhui englantia ulkomaalaisena loi vapaan tilan. Berliiniin mennään yleensä valmistumisen jälkeen ja taidekoulut luovat verkostoa, myös Chelsea loi verkostoa. Berliinissä asuminen oli minulle helpottavalla tavalla Suomen taidekuvioihin etäisyyttä antava mutta myös hieman ahdistava kokemus, kun en osannut kieltä juurikaan.”
Mari Sunna: Tango, 2012”Vieraillessani Berliinissä 2000-luvun alussa se oli Lontoota epäkaupallisempi ja särmikkäämpi. Vieläkin siellä on jäljellä tiettyä itäisyyttä ja omanlaistaan paikallista estetiikkaa, joka voi olla eksentristä, rumaa ja kolhoa, minkä koin kiinnostavana. Berliini on kuitenkin länsimaistunut, isot kaupalliset galleriat ja niiden kanssa työskentelevät taiteilijat tuovat sinne globaalin taidemarkkinasysteemin läsnäoloa ja painetta. ”Taidekaupassa menestyvissä teoksissa on usein paljon iskevyyttä mutta vähemmän tasoja. Monet puhuvat siitä, että on vaikea löytää taidetta, joka koskettaisi”, Sunna luonnehtii.
Kansainvälisyys merkitsee Sunnalle henkilökohtaisesti sitä, että ei ole selkeää fyysistä kotipaikkaa vaan koti on ennemminkin itsen sisällä oleva tila ja mielentila. Lisäksi siihen kuuluvat ulkoisesti konkreettiset arkiset asiat: työhuone, kirjasto, kauppa, missä ne kulloinkin ovat. Jos koti ei ole Sunnalle paikkasidonnainen asia, myöskään taide ei ole hänelle välinesidonnainen asia. ”Minua inspiroivat kuvataiteen tekemisessä henkilöt, jotka resonoivat kanssani. Näitä ovat esimerkiksi kantrilaulaja Johnny Cash tai elokuvaohjaaja David Lynch.”
”Olen viime aikoina valokuvannut paljon. Maalauksissani on paljon naisen ruumiillisuuteen liittyvää pohdintaa, ja mielestäni saan ilmaistua sitä paremmin valokuvassa, se on paljastavampi”, hän pohtii. ”Valokuvassa olen vapaa, koska en ole valokuvaaja taustaltani”, Sunna huomauttaa. Puhe kääntyy saksalaisen maalaustaiteen 75-vuotiaan leijonan ja vanhan provokaattorin Georg Baselitzin Der Spiegel-lehdelle antamaan haastatteluun 21.1.2013, jossa Baselitz muun muassa karjahtaa, että naistaiteilijat eivät osaa maalata. ”Tuohon ei osaa suhtautua vakavasti. Kokemus on osoittanut, että pohjoismainen taidemaailma on poikkeuksellisen tasa-arvoinen verrattuna muuhun Eurooppaan. Lisäksi supertähteys ei välttämättä syvennä näkemyksiä. Kyseessä voi olla suojattu ja kapea elämä”, Mari Sunna kommentoi.
Kollaasi sarjasta ”Du musst”, Niina Lehtonen Braun 2011 (14 x 10 cm)
Niina Lehtonen Braun (s.1975) tapasi nykyisen saksalaismiehensä opiskellessaan maalausta ja multimediaa Kuvataideakatemiassa, kun taiteilija Ulu Braun tuli sinne opiskelijavaihtoon. He muuttivat Potsdamiin vuonna 2000 ja ovat asuneet Berliinissä vuodesta 2004. Lehtonen Braunin työskentely on raikkaalla tavalla estottoman kokeilevaa ja kuvataiteen ilmaisumuotoja vapaasti sekoittavaa. Hän työskentelee myös paljon yhteistyössä toisten taiteilijoiden kanssa suuremmissakin ryhmissä, visualisoiden muun muassa teatteriesityksiä.
”Luulen, että enemmän kuin Berliini, Saksa on vaikuttanut minuun taiteilijana ja ihmisenä. Ihmisten kirjo, sukulaiset, naapurit, muut taiteilijat, baijerilainen anoppi joka on opettanut järjestystä ja saksan kieltä”, Lehtonen Braun kuvailee. ”Yleisesti saksalainen kulttuuri on hyvin työkeskeinen ja taiteilijana tietysti pitää tehdä valtavasti töitä elannon eteen. Edulliset elinkustannukset olivat ennen Berliinin kansainvälisyyden lisäksi taiteilijoille yksi motiivi muuttaa kaupunkiin, mutta Lehtonen Braunin mukaan vähällä rahalla saatavat kolot ovat vähentyneet. ”Kuulen naapureista, jotka eivät enää pysty maksamaan vuokraa. Lisäksi ihmettelen sitä, miten vähän ihmiset pystyvät tekemään taiteilijauraa täällä. Työhuoneet ovat kyllä täällä mutta uran tekeminen jossain muualla”; Lehtonen Braun kertoo.
Kollaasi sarjasta ”Du musst”, Niina Lehtonen Braun 2012 (14 x 10 cm)”Kansainvälisyys liittyy minulla lähipiirin arkeen. Lapsilleni tietysti kehittyy kansainvälinen identiteetti. Toivon, että teokseni kykenevät keskustelemaan vastaanottajiensa kanssa myös kansainvälisellä tasolla,” Lehtonen Braun selittää.
”Kun maalasin, olin kärsimätön maalari. Luulen, että palaan piirustuksen kautta sinne päin. Minulle maalauksen rajat ovat liikkuvia, yhdistelmiä asioista. Maalaus on minulle enemmän tapa nähdä maailma, olla siinä ja käsitellä sitä, vaikka en enää maalaisikaan kankaalle. Maalaaminen liittyy minulla aika paljon Suomeen. En esittele täällä itseäni maalarina vaan performanssi- tai kollaasitaiteilijana. Mitä tulee teosten vastanottoon, Suomessa niitä luetaan runollisesti, mutta Saksassa kaivataan perusteluja. Joudun suojelemaan tekemistäni ja määrittelemään itseäni enemmän taiteilijana. Ei ole välttämättä helppo tottua kritisoivaan kulttuuriin, mutta olen oppinut nauttimaan argumentaatiosta. Jos selkeästi tietää, mitä haluaa, sitä arvostetaan,” Lehtonen Braun kuvaa.
Onko tämä syytä muistaa, kun yhdistelee naisen ja äidin rooleja taiteilijauran luomiseen? ”Kyllä, miehen on edelleen helpompi (tai luontevampi) ottaa tarvitsemansa tila työlleen. He ovat käytännössä nähneet, miten se tehdään”, Lehtonen-Braun toteaa.
Robert Lucander (s.1962) edustaa tähän artikkeliin haastatelluista taiteilijoista suomalaisperäistä (tarkemmin ottaen suomenruotsalaisperäistä) eurooppalaisen kuvataiteen kansainvälistä establishmentia. Hän ei ehkä itse haluaisi tällaista luonnehdintaa, mutta mielestäni se pitää paikkansa. Lucanderin ansioluettelo on hyvin kansainvälinen ja mittava. Taiteilija lähti opiskelemaan Hochschule der Künsteen Berliniin vuonna 1989 ja sillä tiellä hän on. Nykyään hän toimii maalaustaiteen professorina Berliinin Universität der Künstessä.
Robert Lucander: Ich bin locker. Ich komme aus einer anderen Tradition, 2001 Acrylic and pencil on wood 120 x 170 cm
Lucanderin teokset ovat siinä mielessä salonkikelpoisia, että ne sopisivat melkein jokaisen yrityksen ja kodin seinille. Mutta niissä on myös huomattavan paljon ulottuvuuksia, joita jokainen yritys ja koti ei ehkä havaitse. Taiteilija on aiemmin humorisoiden todennut, että hän maalaa puulle, koska on kotoisin metsäisestä Suomesta. Tämä on yksinkertainen, ilmeisesti itseironinen selitys, mutta teosten tulkinta on toinen asia. Akryylillä puulle maalatuissa teoksissa on taidekirjoittajien ja galleriamarkkinoijien usein toistamia pop-vaikutteita, ne ovat hyvin kaksiulotteisia, niissä on mielestäni myös surrealistisia elementtejä ja välillä aika villejäkin kokeiluja. Akvarelleissaan hän pääsee ehkä vielä vapaammalle kolorismissa.
Kun Lucanderin kanssa keskustelee, esiin nousee vaikuttajina iso määrä taiteilijanimiä, joita hänen teoksistaan ei välttämättä kuitenkaan voi ollenkaan suoraan lukea. Douglas Gordon, Jeff Wall, Martin Kippenberger, Mike Kelly, Joseph Beuys, Brice Marden, Suomesta mm. Carolus Enckell ja nyt jo edesmennyt Juhana Blomstedt…. Vapaan taidekoulun kautta Mark Rothko, muutamia mainitakseni.
Robert Lucander: zweite Chance, 2008 Ink and acrylic on wood 140 x 100 x 2,3 cm”Tietyt ajatukset ovat aina seuranneet minua”, Lucander selittää. Tarinoiden kertominen on olennaista hänelle. Joka teoksessa, toisin sanoen kertomuksessa käytetään eri sanoja, visuaalisesti.
”Jos kysyt, miten Saksa ja Berliini ovat vaikuttaneet minuun, niin sanon että minusta on tullut vähän preussilainen”; Lucander virnistää hyväntahtoisen itseironisesti. (Huomaan preussilaisuutta ehkä jollain tapaa vaikeasti luonnehdittavassa germanisoituneessa olemuksessa mutta etenkin siinä, että hän juo lounaalla mineraalivettä, saksalaisittain Sprudelia valkoviinin vieressä. Tämä ei ole suomalainen tapa, mutta saksalaisten on aika hankala olla ilman Sprudelia.)
Vaikka Lucander voi antaa vaikutelman kansainväliseen taidemaailmaan ja nimenomaan Saksaan kotoutuneesta henkilöstä, hänellä on samalla kriittisiä mielipiteitä Saksan poliittisesta nykytilasta. ”Äärioikeistolaiselle pelleilylle ei saa antaa tilaa.” Samaan aikaan hän on huolehtivainen perheenisä ja juttelee tyttärensä kanssa puhelimessa (Lucanderilla on 4-vuotias tytär ja 8-vuotias poika sekä saksalainen vaimo).
Miten Saksassa tehdään taiteilijavirkamiesammatti? Ja sitten vielä kysymys, joka yleensä kysytään vain naisilta: miten yhdistetään perhe, taiteilijuus ja professorius, ilman että tulee professoritautia, siis sitä että ollaan opetusvirassa muodon vuoksi ja oikeastaan halutaan tehdä ihan muuta?
Lucander nauraa ja sanoo, että on tehnyt elämän itsellensä hankalaksi. Mutta jotenkin tuntuu, että hän nauttii siitä, ja näyttelyjäkin on koko ajan. Myös koulunsa pedagogisista ongelmista hän puhuu varsin antaumuksellisesti. Jos siellä ei synny ”Pikku-Baselitz-ongelmaa”, niin uskon että kaikki jatkuu hyvin. Ordnung muss sein, nicht?
Robert Lucander: Mensch ärgere dich nicht, West und Ost, 2006 Acrylic and pencil on wood, 2 parts 140 x 200 x 2,3 cm
Kirjoittaja on taidehistorioitsija, taidejournalisti ja -kriitikko ja on aiemmin toiminut Mustekalan toimitusneuvostossa lehden alkuvuosina.