21.12.2005 Taava Koskinen
Viime aikoina olen etenkin neromyyttiä tutkiessani joutunut paljon miettimään, miksi menestys on ollut ja miksi siitä on yhä enenevästi tullut keskeinen tavoiteltava arvo kulttuurissamme. Mitä on menestys?
Aiheeseen liittyvä syksyn 2005 yksi mediaheräte oli Kauppalehti Option (nro 14, syyskuu) Lifestyle-osastossa ilmestynyt Heikki Haapavaaran laaja artikkeli Läpimurron kynnyksellä, joka esittelee kuusi nuorta suomalaista kuvataiteilijaa: Anna Tuorin, Jani Leinosen, Tiina Itkosen, Tommi Toijan, Janne Laineen ja Tuukka Pöyhösen. He ovat Haapavaaran arvion mukaan ”suuren läpimurron kynnyksellä”. Lisäksi mukaan on listattu koko liuta muitakin enimmäkseen 1970-luvulla syntyneitä taiteilijoita, joita luonnehditaan mm. ”suuriksi lupauksiksi” ja ”koviksi kansainvälisiksi tekijöiksi”. Etenkin sana suuri toistuu artikkelissa jatkuvasti, mutta menestyksen käsite luonnehtii koko artikkelia olennaisesti (tosin yhdessä kohtaa kirjoitusasu on monimielisiä mielikuvia herättävä ”menetys”).
Artikkelin menestyskonsepti näyttää rakentuvan siitä, mitä taiteilijan teokset maksoivat vuosi sitten verrattuna siihen, mitä ne maksavat nyt, sekä siitä miten tähänastinen kansainvälinen näkyvyys ja ostajakunta ovat muodostuneet. Galleristiasiantuntijoina on käytetty kahta lehdessä ennenkin esiintynyttä sinänsä aihepiirin tuntevaa galleristia, Ilona Anhavaa ja Krista Mikkolaa.
Haapavaaran artikkelissa faktat vaikuttavat olevan kunnossa ja se noudattelee tyylillisesti lehden yleistä bisnesmenestyjiä kalastavaa, hehkuttavaa ja usein erittäin onnistuneesti analyyttisyyden ja kriittisyyden välttävää linjaa. Bisnesmaailmaan erikoistuneen lehden vakituisen toimittajan lähestymistapaa voisi ystävällisesti luonnehtia vaikkapa ulkotaiteelliseksi, mutta ongelmalliseksi se muodostuu silloin kun toimittaja tuntuu ostaneen paitsi galleristien myös itseensä rakastuneen nuoren taiteilijan kaikkein naiiveimman käsityksen omasta ”suuruudestaan”.
Kirjoitin itse samaiseen Option vuoden 2001 alun numeroon monia haastatteluita sisältävän artikkelin juuri siitä, miten rahaa ja menestystä tehdään New Yorkin taidemaailmassa. Silloin mm. Paula Cooper, yksi New Yorkin arvostetuimpia pitkän linjan galleristeja, puhui taidemaailman pinnallistumisesta, kaupallistumisesta ja menestyshakuisuudesta sekä näiden ilmiöiden laajentumisesta viime vuosikymmeninä.
Menestys halutaan useimmiten liittää nuoruuteen tai sitten vastaavasti erilaisiin vanhoihin ja hienoihin vuosikertataiteilijoihin, tavalla tai toisella monumentalisoitavissa oleviin hahmoihin. Keskelle jää jotakin, mitä on vaikeampi markkinoida. Taide-lehti yritti takavuosina lanseerata ”Vuoden keski-ikäinen taiteilija” -palkintoa, mutta ilmeisestikään kovin moni ei halunnut olla julkisuudessa tuntemattomuudesta nostettava keski-ikäinen taiteilija tai ylipäänsä leimallisesti keski-ikäinen taiteilija. Nähtävästi näistä ja monista muista minulle tuntemattomista syistä projekti hautautui jo vauvaiässä.
Menestyksen arvioimisesta on kysymys myös Image-lehden 20-vuotisnumerossa (marraskuu 2005). En voi olla hämmästymättä sisällön ohuutta suhteessa lehdestä huokuvaan itsetyytyväisyyteen. (Entisenä vakituisena avustajana olen tosin sitä mieltä, että itsetyytyväisyys ja -tehostus ovat aina olleet lehdelle luonteenomaisia piirteitä, mutta nyt siihen on poikkeuksellisen vähän aihetta.) Muutama iso artikkeli kantaa vielä hyvin, esimerkiksi Ilkka Kariston Nightwish-yhtyeen lopun alusta kertovassa jutussa on potkua ja myös graafista kunnianhimoa, ja Tommi Aition omakohtainen koti-isyysanalyysi on hauska ja oivaltava. Mutta missä ovat kommentit lehden historiasta perustajilta ja tekijöiltä itseltään? Raoul Grünstein? Merja Salo? Marjaana Toiminen?
Ainoa lehden historiaa varsinaisesti käsittelevä artikkeli on päätoimittaja Mikko Nummisen kaksisivuinen minihistoriikki, jossa ainoana itsekritiikkiä edustavana sanana voi pitää adjektiivia ”sisäänpäinlämpiävä”. Jos päätoimittaja ei olisi pistänyt nimeään alle, voisi luulla että kirjoittaja on mainostoimiston copywriter. Numminen on ylpeä kaikesta Imagessa, levikkikin on kasvanut alun 3000 kappaleesta nykyisen numeron 100 000 kappaleeseen. Nummisen mukaan Image on kaunis ja älykäs, ja myös sen ympärille Image Kustannuksessa kehittyneet viisi lehteä, Viini, Bisnes.fi, Mondo, Muoto, ja PAP ovat kauniita ja älykkäitä.
Artikkelin ja koko numeron journalistinen letargia eli velttous- ja vetämättömyysaste on sitä luokkaa, että kun kaunis ja älykäs Numminen jonakin kauniina päivänä haluaa siirtyä jollekin toiselle kauniille näköalapaikalle, hän voi tarvita melko kipeästi muiden imagellisesti kauniiden ja älykkäiden vetoapua.
”Menestys” voi siis joissakin tapauksissa olla lukijoiden menetys. Yleensä menestystä ei kuitenkaan määritellä, se on itsestäänselvä käsite. Kauppalehti Optio mittaa menestystä rahassa ja Image epäsuorasti rahassa (levikki ja kustannustoiminnan laajentuminen). Tämän logiikan mukaan esimerkiksi Sofia Jansson, jolla on huomattavat tulot Moomin Characters-yhtiöstä, on menestyjä, mutta Tove sen sijaan aika keskinkertainen.
Entä jos menestystä alettaisiinkin mitata psykologisesti tai filosofisesti?
”Mikä menestys?” kuvataiteilija ja kuvanveistäjä Helena Hietanen kysyi minulta terävästi keväällä 2000, kun haastattelin häntä NU-lehden (NU: The Nordic Art Review 1/2000) taiteilijakuva-artikkeliin. Hietanen oli haastatteluajankohtaan mennessä käynyt läpi paitsi kansallisesti ja kansainvälisesti huomionarvoisia näyttelyitä, myös erittäin vakavan, ensimmäisen syöpänsä. Jos tulkitsen oikein, ulkoinen menestys oli hänelle jo tuolloin vähemmän tärkeää kuin sisäinen itsensä kanssa menestyminen, kuoleman edessä, tai sitten ei.
Menestys pitäisi varmaankin laittaa uudelleen valinkauhaan. Media ja taide voisivat ehkä edes pikkuisen yrittää mennä itseensä ja myös analyyttisesti aiheeseen. Taiteilijoiden suitsuttaminen menestyjiksi kovin pinnallisin ja yksiviivaisin perustein voi myös vääristää kuvaa taiteen kentästä, vaikka kaikenlaista medianäkyvyyyttä aina tarvitaankin. Miten se nyt olikaan… palautuuko muumien menestys viime kädessä suoraan Tove Janssonin kauneuteen ja älykkyyteen?