Menestystä, vastuuta ja hengen töitä
21.12.2005 Irmeli Hautamäki
Vuoden vaihtuessa toivotetaan yleensä onnea ja menestystä. Olen kokenut tämän toivotuksen hyvin ristiriitaiseksi, sillä onni henkilökohtaisessa elämässä ja menestys ammatissa eivät oikein viihdy yhdessä. Nykyisin ne pikemminkin sulkevat toisensa pois, vaikka näin ei välttämättä tarvitsisi olla.
Taiteessa menestyminen on myös äärimmäisen hankala käsite, ellei sitten aleta puhua liike-elämän termeillä, jolloin kaikki muuttuu matemaattisen yksinkertaiseksi. Taava Koskinen käsittelee taidediskurssiin ja kulttuurimediaan tunkeutuvia bisnesmaailman ajattelutapoja ’menestyskolumissaan’. Mediassa on houkuttelevaa sivuuttaa sisältöön liittyvät kysymykset ja puhua yksinkertaisesti taiteilijan ”nousujohteisesta urasta” ja ”kansainvälisestä menestyksestä”. Pian kai saamme kuulla taiteen ”uraohjuksistakin”? Viimeksi tällaista kieltä käytettiin1980-luvun kasinovuosina, jolloin taiteilijoiden menestys oli vedonlyönnin kohde siinä missä ravihevoset.
Psykoanalyyttiselta kannalta katsoen taiteilijan menestys on niin ikään, hyvin outo asia. Jacques Lacanin mukaan taiteilijan menestys riippuisi hänen kyvystään seurustella alitajunnan kanssa. Nyky-yhteiskunnassa taide on Lacanin mukaan omituinen kaupankäynnin muoto, jossa taiteilijan osana on panna toimeen dialogi yleisön ja tiedostamattoman välille. Siitä hänelle maksetaan. Seurustelussa alitajunnan kanssa ei käytetä sanoja, siihen sopii hyvin musiikin kieli, kuten Susanna Välimäki osoittaa tutkimuksessaan ”Subject Strategies in Music”. Tätä syksyn kenties kiinnostavinta taideteorian väitöstä tarkastellaan taiteilijan näkökulmasta Sirpa Jokinen kirjoituksessa ’Psykoanalyyttisen teorian käyttö musiikin tutkimuksessa’.
Taiteilijan menestys uuden luomisessa on sekin äärimmäisen vaikeaa. Silloin kun uusi on todella uutta, sen löytäjä ei yleensä saa osakseen aplodeja, vaan kummastusta. Uutuus on sitä paitsi hyvin suhteellinen asia ja aika epäilyttäväkin ’himoittavan’ markkinoitavuutensa takia.
Mustekalan joulukuun taiteilija Mari Sunna ei tee varsinaisesti mitään uutta, hän löytää omalla tavallaan uudelleen maalaustaiteen tradition ja tässä löytämisessä on niin paljon tekemisen iloa, että se välittyy katsojille vahvasti.
Paljon parempi vaihtoehto kuin puhua taiteilijasta menestyjänä on puhua taiteilijasta henkisten arvojen puolustajana. Taiteilija on suorastaan vastuussa henkisistä arvoista, joiden puolesta hänen tulee toimia nykyajan materialismia ja tehokkuusajattelua vastaan väitti Marcel Duchamp jo vuonna 1960 pitämässään puheessa. Duchampilla oli myös selkeä ’jalat maassa’ näkemys siitä, miten tähän tulisi valmistautua: opiskelemalla yliopistossa. Aihetta käsitellään enemmän artikkelissa ”Nykyajan materialismi ja taiteilijan intellektuaalinen vastuu’.