Eläkkeelle jäätyään saksalainen isäni löysi veljensä kellarista laatikollisen äitinsä jäämistöä. Löytö käynnisti tapahtumaketjun, joka johdatti isäni suku- ja historiantutkimuksen pariin. Isäni tutkimukset puolestaan johtivat muutamia vuosia myöhemmin Lauluja maanpaosta -esitykseni syntymiseen.
Kellariin unohtuneista papereista kävi ilmi, että isoisäni oli liittynyt 1930-luvulla Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen. Isoäitini ei koko elämänsä aikana ollut puhunut tästä pojilleen. Heille oli vain kerrottu, että isänsä oli ollut diplomiekonomi ja musikaalinen ihminen, joka kaatui sodassa vuonna 1944.
Asuimme lapsuudessani Saksassa, Baijerin osavaltiossa. Lapsena tiesin, ettei isäni puoleinen suku ole lähtöisin Baijerista. Se oli minulle ilmiselvää, emmehän me puhuneet kotona baijerin murrettakaan. Tiesin myös, että isäni oli syntynyt toisen maailmansodan aikana ja sodan lopussa paennut äitinsä ja pikkusisarustensa kanssa nykyisen Puolan alueelta Etelä-Saksaan, jonka alppipanoraamasta tuli myöhemmin hänen sielunmaisema. Tiesin nämä asiat lapsena ajattelematta niitä sen kummemmin.
Saksalaisen koulun käyneenä aloin käsitellä toisen maailmansodan tapahtumia ja holokaustia jo verrattain nuorena. Noin 10-vuotiaana aloin ahmia lapsille suunnattuja kirjoja aiheesta, esim. Anne, Kitty und die beiden Paulas (Mies Bouhuys), Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin (Judith Kerr) ja Damals war es Friedrich (Hans Peter Richter). Näin unia siitä, miten juoksin pommikoneita pakoon koulumme pihan poikki. Lukioikäisenä luin lähes maanisena ja pahoinvoivana keskitysleireiltä selvinneiden elämäkertoja. Kun 16-vuotiaana kävin katsomassa Roman Polańskin elokuvan Pianisti, raskas syyllisyydentunne muutti pysyvästi asumaan sisälleni. Muistan, miten katsoin kohtausta Varsovan juutalaisghetosta, jossa Gestapon miehet heittävät rullatuolissa istuvan vanhan miehen ulos ikkunasta, koska tämä ei nouse käskystä seisomaan. Tunsin sinä hetkenä, että minä – saksalaisena – olen henkilökohtaisesti syyllinen näiden ihmisten kohtaloon.
Syyllisyydentunne on ollut voimakkaasti läsnä myös Lauluja maanpaosta -esityksen työprosessissa. Olen kysynyt itseltäni, mitkä oikeastaan ovat aikeeni tämän esityksen toteuttamiseen. En kai vain yritä tällä tavalla vapautua syyllisyydestäni, saada synninpäästön? Vaikka toki tiedän, etten henkilökohtaisesti ole syyllinen holokaustin uhrien kärsimyksiin, tunnetasolla asia on monimutkaisempi. Koen, että kolmannen valtakunnan hirmuteot on kirjattu saksalaisuuden perimään perisynnin lailla, jota ei kuulukaan päästä pakoon.
Toden teolla aloin käsitellä aihetta ja oman saksalaisen sukuni tarinaa muutamia vuosia sitten. Löysin isäni kirjoittaman sukukronikan uudestaan, kun lapseni olivat samanikäisiä kuin isäni ja hänen sisaruksensa olivat olleet heidän paetessaan ensin Neuvostoliiton sotilaita länteen ja sitten liittoutuneiden pommituksia kohti eteläisintä Saksaa. Isäni, vanhin neljästä sisaruksesta, täytti viisi vuotta pakomatkan aikana, joka kesti kolme kuukautta ja jonka reitti oli noin 750 km pitkä. Nuorin veljeksistä kuoli paon aikana vain puolen vuoden ikäisenä. Äidin ja kolmen lapsen vihdoin päästyä perille idylliseen baijerilaiseen maalaiskylään, vastaanotto oli aluksi kylmä ja epäluuloinen.
Saksan sisäisten pakolaisten vastaanotto muistuttaa monessa mielessä karjalaisevakoiden tarinoita. Myös silloisen Itä-Saksan alueilta, kuten Sleesiasta ja Itä-Preussista, saapuvia pakolaisia pidettiin epäilyttävinä itäisen alkuperänsä, murteensa ja kulttuurinsa vuoksi. Pakolaisia nimitettiin alentavasti mm. “polakeiksi” – Polacke on rasistinen termi puolalaiselle. Kun Suomen evakoita oli noin 12 prosenttia silloisesta Suomen väkiluvusta, Saksan sisäisiä pakolaisia oli väkilukuun suhteutettuna lähes puolet enemmän. Suomen ja Saksan sisäinen pakolaistarina eroaa toisessa seikassa vielä merkittävämmin toisistaan: vaikka viisivuotias isäni oli vasta viaton kärsijä, kaiken yllä leijui – ja leijuu edelleen – saksalaisten syyllisyys Euroopan lähihistorian suurimpaan katastrofiin ja yli 10 000 000 ihmisen joukkomurhaan.
Lauluja maanpaosta -esitys rakentuu kirjailija Bertolt Brechtin (1898–1956) teksteihin sävellettyjen laulujen ympärille, joiden säveltäjinä toimivat Hanns Eisler (1898–1962) ja Paul Dessau (1894–1979). Laulut ovat syntyneet vuosina 1933–1950 tiiviissä vuorovaikutuksessa kirjailijan ja säveltäjien välillä, ja ne kommentoivat hyvin suoraan sekä yllättävän kauaskatseisesti aikansa tapahtumia, kuten Hitlerin valtaannousua, fasismia, sotaa ja pakolaisuutta. Eisler on myöhemmin kertonut haastattelussa, että maanpako oli erittäin tuotteliasta aikaa tällaiselle yhteistyölle, koska monet muut projektit olivat tauolla.
Päädyin tutkimaan omaa sukutarinaani ja työstämään Lauluja maanpaosta -esitystä pitkälti lomittain. Esityksen työstämisen kautta pystyin purkamaan ja kanavoimaan sekä tunne- että tutkimustyötäni. Työprosessin aikana saksalaisen sukuni vaiheet, historian tapahtumat, aikalaisromaanit sekä Eislerin, Dessaun ja Brechtin laulut kietoutuivat tiiviisti yhteen. Perheeni sekä muiden aikalaisten tarinat muuttuivat hetkittäin käsinkosketeltavaksi ja tuntui siltä, kuin olisin ollut valtavan palapelin äärellä: sieltä täältä löytyi yllättäen pala, joka sopi yhteen toisen kanssa, ja vähitellen yksittäisistä paloista alkoi muodostua isompi kokonaisuus.
Prosessin aikana havahduin siihen, että maailma ympärilläni alkoi muistuttaa yhä enemmän sitä aikaa, jota yritin tavoitella. Talouskriisejä, pandemiaa, joka kiihdytti yhteiskunnan kahtiajakautumista, Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan, äärioikeiston nousua Saksassa sekä muualla maailmalla ja Yhdysvaltain demokratian horjumista karismaattisen johtajan ohjauksessa – yhtäkkiä työstämäni laulujen tekstit eivät kuulostaneetkaan kaukaiselta historian kaiulta, vaan pelottavan ajankohtaisilta.
Esittävän taiteen elementit ovat läsnä esityksessäni vain viitteellisesti. Olen pitänyt koko esitystä tarkoituksella minimalistisena, enkä tiedä, voiko sitä varsinaisesti edes kutsua musiikkiteatteriksi. Kanssaesiintyjänä minulla on matkaharmooni, joka toimii orkesterina ja lavastuksena. Soitin on varsinainen Zeitzeuge – “aikansa silminnäkijä” –, sillä se on rakennettu Saksan Leipzigissä 1930-luvulla. Historia on sen kautta konkreettisesti läsnä lavalla. Matkaharmooni on pienempi kuin kouluissa ennen käytetyt harmoonit, ja sen erikoisuus on siinä, että se muuntuu helposti kannettavaksi matka-arkuksi. Näen soittimen myös symbolina pakolaisuudelle: mitä ottaisin mukaani, jos joutuisin jättämään kotini ja kotimaani tietämättä, palaisinko koskaan takaisin?
Olen usein kuullut sanottavan, kuinka esimerkillisen perusteellisesti Saksa on käynyt läpi omaa synkkää historiaansa. Prosessille on saksaksi olemassa oma termi, Vergangenheitsbewältigung, joka kääntyy suomeksi esimerkiksi termillä “menneisyyden käsittely”. Saksankielisellä ilmaisulla on kuitenkin hieman toisenlainen vivahde: verbi bewältigen tarkoittaa jonkin asian selvittämistä, suorittamista, tavallaan myös loppuun käsittelemistä.
Näin ollen käsitettä voidaan pitää myös ongelmallisena. Julkisella tasolla tehty, valistunut ja näkyvä menneisyyden käsittely voi antaa ymmärtää, että menneisyys ja siihen liittyvät tunteet ja kokemukset on todella käsitelty perinpohjaisesti. Yksityisellä tasolla aiheeseen liittyy kuitenkin edelleen tabuja ja suhteellisen vähän tietoa siitä, mitä omat sukulaiset ovat tehneet Hitlerin Saksan aikana. Bielefeldin konfliktin ja väkivallan monitieteisen tutkimuksen instituutin vuodesta 2018 tekemien kyselytutkimusten mukaan reilu enemmistö saksalaisista katsoo, ettei heidän omassa perheessään ollut rikoksentekijöitä tai “sivustaseuraajia” (Mitläufer). Noin kolmannes taas uskoo, että heidän perheessään autettiin natsien vainoamia. Todellisuudessa auttajien osuus väestöstä oli alle yksi prosentti.
Muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan kertovani julkisesti, että isoisäni oli natsi. Tänään ajattelen, että asian ääneen sanominen on ehkä vähintä, mitä voin tehdä. Kun astun yleisön eteen esittämään “Saksalaisen äidin laulun”, koen tärkeäksi sanoa, että se voisi olla myös oman isoisoäitini laulu. Laulussa äiti katuu sitä, miten hän kannusti poikaansa lähtemään tuhon tielle. Oman perhetarinan tunteminen tekee konkreettiseksi sen, että natsit eivät olleet nimettömiä rikollisia, vaan ihan tavallisia ihmisiä. Samalla lailla ihan tavalliset ihmiset voivat tänä päivänä päätyä tekemään kauheita asioita.
Koska olemme Suomessa – ja toiset sukujuureni ovat lähtöisin täältä – , olen halunnut sivuta esityksessä myös Suomen liittolaisuutta Hitlerin Saksan kanssa. Brecht asui maanpaonsa aikana Suomessa huhtikuusta 1940 toukokuuhun 1941. Tältäkin ajalta on olemassa lauluja, jotka esityksessäni muodostavat sillan aiheeseen. Olen keskittynyt suuren osan elämästäni saksalaisten sotarikoksiin ja nähnyt Suomen tässä yhteydessä ikään kuin ”nuhteettomana” – kuten kotimainen historiantutkimuskin on pitkään asian esittänyt. Viime vuosikymmeninä Suomessa on kuitenkin tehty aktiivisesti historiantutkimusta, joka tarkastelee jatkosodan aikaisia tapahtumia uudesta näkökulmasta. Halusin tuoda nämä tutkimukset esiin myös omassa esityksessäni.
Toisin kuin Suomi sodan päätyttyä antoi ymmärtää, Suomessa oltiin ennen jatkosotaa varsin tietoisia tulevan liittolaisen, Hitlerin Saksan arvoista ja päämääristä. Olen huomannut, että Suomen rooli holokaustissa on arka aihe, josta tänäkin päivänä on vaikeaa keskustella puolueettomasti. Aiheesta on pitkään vaiettu tai sitä on kaunisteltu. Suomi on pieni maa, joka joutui pakon edessä puolustamaan itseään. Monen suomalaisen vanhemmat ja isovanhemmat ovat kokeneet sodan julmuudet rintamalla tai kotirintamalla. Suomen narratiivi on sankaritarina, jota ei haluta tahria.
Oman perhetarinan tunteminen tekee konkreettiseksi sen, että natsit eivät olleet nimettömiä rikollisia, vaan ihan tavallisia ihmisiä. Samalla lailla ihan tavalliset ihmiset voivat tänä päivänä päätyä tekemään kauheita asioita.
Mikään tarina ei kuitenkaan ole mustavalkoinen, etenkään sota-aikana. Emme voi loputtomiin piiloutua sen taakse, että tilanne oli toivoton ja että oli valittava kahden pahan väliltä. Ikävistä asioista vaikeneminen ei tee niistä tekemättömiä, eikä se poista niiden vaikutusta seuraaviin sukupolviin. Meillä on velvollisuus tarkastella historian tapahtumia yhä uudestaan. Tänä päivänä meillä on sen verran ajallista etäisyyttä tapahtumiin, että meidän pitäisi pystyä käsittelemään asioita kaikista näkökulmista – myös niistä, joita on aiemmin yritetty tukahduttaa.
Olen kiertänyt tällä yhden naisen esityksellä teatteri- ja konserttilavoilla, museoissa, kapakoissa ja seurakuntasaleissa. Yleisön reaktioista on välittynyt päällimmäisenä syvä liikuttuminen. Tavallaan esitys ei anna lohtua tai toivoa, sillä tiedämme, että tarina ei pääty onnellisesti. Musiikkiteatteri kuitenkin yhdistää ihmisiä aiheen äärelle syvällä tunnetasolla – ja tämä yhteinen kohtaaminen voi tuntua lohduttavalta. Kun esitän tänä päivänä saman laulun, joka esitettiin natseja vastustavassa tapahtumassa Berliinissä vuonna 1933, se herättää voimakkaita tunteita. Samalle se nostaa esiin kysymyksen, minne me olemme menossa tänään.
1930- ja 40-luvuilla sävelletyt laulut saavat uuden merkityksen nykypäivän poliittisten tapahtumien valossa. Olen saanut yleisöltä runsaasti palautetta siitä, että näiden laulujen kuuleminen tässä ajassa tuntuu tärkeältä. Toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat liikuttavat ihmisiä monella tasolla. Tapahtumista on nyt 80, 90 tai 100 vuotta, mikä ei lopulta ole pitkä aika. Ne vaikuttavat meissä yhteiskunnassa sekä yksilötasolla konkreettisesti edelleen.
Kun osa ihmisistä kokee helpottavaksi, että nämä vaikeat aiheet nostetaan pöydälle, toisia se ahdistaa. Eräässä esityksen jälkeisessä keskustelussa yleisö ajautui riitaan. Toinen osapuoli halusi korostaa sitä tosiasiaa, että vaikka Suomi jatkosodan aikana luovuttikin Saksalle juutalaisia pakolaisia ja sotavankeja, “omat”, eli suomalaiset juutalaiset säästyivät holokaustilta. Toinen vertasi tätä toimintaa myymälävarkauteen ja tivasi, onko vähemmän rikollista, jos varas vie kaupasta ykkös- ja täysmaidon, mutta ei koske rasvattomaan. Se, että nämä kysymykset herättävät yhä voimakkaita tunteita, kertoo mielestäni niiden käsittelyn tärkeydestä.
Jotkut ihmiset ovat halunneet jakaa minulle esityksen jälkeen omia henkilökohtaisia tarinoitaan. Yleisössä on ollut ihmisiä, joiden vanhemmat ovat olleet rintamalla tai joutuneet pakenemaan. Nuoremmat kuulijat ovat kertoneet siitä, kuinka joku isovanhemmista on vasta elämänsä lopulla alkanut avautua sota-ajan kokemuksistaan. Toiset taas ovat harmitelleet, etteivät tiedä lainkaan, mitä heidän vanhempansa tai isovanhempansa sodan aikana tekivät ja kokivat.
Isoisäni ei ollut millään tavalla merkittävä puolueen jäsen, ja näin isoäitini säästyi sodan jälkeen “denatsifiointi-prosessissa” (Entnazifizierungsprozess) suuremmilta seurauksilta. Kuten miljoonat muut opportunistit isoisäni kuitenkin mahdollisti sen, että Saksa kääntyi kyseiselle synkälle polulle. Nürnbergin oikeudenkäynneissä 1945–1949 monet natsirikolliset puolustautuivat sanomalla, etteivät he olleet vastuussa ihmisten murhaamisesta, koska noudattivat vain käskyjä. Voidaan kysyä: kuka lopulta on vastuussa? Se, joka painaa kaasunappia? Se, joka antaa käskyn? Vai se, joka kääntyy pois, eikä ole tietävinään mistään mitään.
Saksassa on olemassa sanonta “Ei koskaan enää”, joka viime vuosina on muotoutunut muotoon “Ei koskaan enää – on nyt”. Jokaisen ihmisen vastuu tänään on ehkä suurin sitten 1930-luvun. Tai kuten holokaustista selvinnyt ja elämänsä muistamisen kulttuurille omistanut taiteilija Max Mannheimer on sanonut: “Te ette ole vastuussa siitä mitä tapahtui, mutta olette vastuussa siitä, ettei se tapahdu uudelleen.” Tämä on sanoma, jonka itsekin haluan esitykselläni välittää kuulijalle.
Teksti: Annika Fuhrmann
Kuvat: Suvi Sysi, Georgi Eremenko
Annika Fuhrmann on saksalais-suomalainen laulaja, joka toimii pääasiassa (kokeellisen) musiikkiteatterin, äänitaiteen ja improvisaation parissa. Taiteellisen työnsä ytimessä on vahva äänellinen ja kehollinen ilmaisu sekä yhteiskunnalliset kysymykset.
Lähteet
Markku Jokisipilä, Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraana (Otava, 2013)
Oula Silvennoinen, Aapo Roselius, Marko Tikka: Suomalaiset fasistit – Mustan sarastuksen airuet (WSOY, 2016)
André Swanström: Hakaristin ritarit – Suomalaiset SS-miehet politiikka uskonto ja sotarikokset (Atena, 2018)
IKG Bielfeld: MEMO-Studie zur Erinnerungskultur in Deutschland. https://www.stiftung-evz.de/was-wir-foerdern/memo-studie