Taide ja kulttuuri eivät tarvitse talouspuhetta vaan niiden todellista arvoa omaehtoisesti kuvaavia käsitteitä

Kun taiteesta ja kulttuurista puhutaan erityisesti niiden julkisen tuen kontekstissa, puhutaan nykyään usein niiden tuottamasta terveydestä ja hyvinvoinnista. Syrjäytymisestä, mielenterveydestä, elämän merkityksellisyydestä.

Toisinaan puhutaan myös yksittäisen taiteen kokijan mielenterveyttä suuremmista kysymyksistä, kuten demokratiasta: sivistys ja tasavertaiset osallistumismahdollisuudet paitsi politiikkaan myös kulttuuriin ovat osa ihanteellista yhteiskuntaa ja kansalaisuutta. Siksi kulttuuria ja taidetta on tuettava, siksi ne ovat tärkeitä koko yhteiskunnalle.

Useimmiten taiteen ja kulttuurin yhteiskunnallista hyödyllisyyttä alleviivattaessa nostetaan esiin kuitenkin niiden talousvaikutuksia. Työllisyyslukuja, arvonlisäystä, osuutta bruttokansantuotteestamme. Usein tykätään puhua myös vielä hyödyntämättömästä taloudellisesta potentiaalista; kuinka merkittävä taloussektori esimerkiksi niin kutsutut luovat alat voisivat ihanteellisissa olosuhteissa olla.

Viime vuosina taiteen ja kulttuurin hyötyjä on liitetty myös maanpuolustukseen ja henkiseen kriisinkestävyyteen. Kulttuurin luoman yhteisöllisyyden ja yhteisyyden on esimerkiksi korostettu parantavan maanpuolustustahtoa ja sitkeyttämme pandemian tai sodan kaltaisissa kriiseissä.

*

Edellä kuvattuja argumentteja on tarvittu kulttuurin ja taiteen julkisen rahoituksen ja tuen puolustukseksi. Taiteen ja kulttuurin julkista rahoitusta on perusteltu kussakin ajassa ajankohtaisilla kriiseillä ja diskursseilla. Siksi puhetavoissa näkyvät ajalliset muutokset ja poliittiset kehityskulut.

Taloudesta on tullut tärkeä, ellei tärkein, mittari mille tahansa yhteiskunnassa tapahtuvalle toiminnalle, kun hyvinvointivaltion eetos on alkanut korvautua uusliberalistisella markkinauskolla viimeistään 1990-luvulta lähtien. Samalla talouden ja kulttuurin suhde on tiivistynyt.

Myös kulttuuria ja taidetta koskevissa keskusteluissa yhä useammin esiin nousevia kysymyksiä esimerkiksi hyvinvoinnista, syrjäytymisen estämisestä ja demokratian vahvistamisesta voidaan tarkastella seurauksena edellä mainitusta hyvinvointivaltion muutoksesta. Hyvinvointivaltion heikentämisen myötä yhteisvastuun sijaan yksilöiden vastuu omasta hyvinvoinnistaan on korostunut. Syrjäytymisestä on tullut käsite, jolla kuvataan huono-osaisuutta globaalissa maailmassa. Se on paitsi köyhyyttä myös mahdollisuuksien puutetta osallistua yhteiskunnalliseen elämään ja päätöksentekoon.

Osallistumisesta ja osallisuudesta on puhuttu yhä enemmän tällä vuosituhannella, kun globalisoituminen ja markkinaistuminen ovat heikentäneet demokratiaa ja sen legitimiteettiä. Globaalissa maailmassa kansallisvaltion ja kansallisten poliittisten instituutioiden merkitys ja valta ovat heikentyneet. Osallistamisesta – esimerkiksi kulttuurin ja taiteen kautta – on etsitty ratkaisuja kansalaisten osallistumattomuuteen ja passiivisuuteen eli niin sanottuun demokratiavajeeseen.

Turvallisuuskysymykset ovat puolestaan tulleet osaksi kulttuuria ja taidetta koskevaa hyötypuhetta sen jälkeen, kun naapurimaamme Venäjä vuonna 2022 aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa. Sittemmin poliittisia päätöksiä ja julkisen rahan poikkeuksellistakin käyttöä on ollut tehokasta perustella kansallisella turvallisuudella. Kun kulttuurista ja taiteesta on tehty turvallisuuskysymys, niiden rahoittamista on vallitsevissa olosuhteissa helpompi perustella. Tätä muutosta voidaan tarkastella tai selittää turvallistamiseksi kutsutun ilmiön avulla: kun jostakin yhteiskunnallisesta kysymyksestä tehdään turvallisuuskysymys, sitä voidaan käsitellä jopa normaalista poliittisesta prosessista poikkeavin tavoin.

*

Kulttuurin ja taiteen puolustamisen strategioina kaikki edellä kuvatut tavat hahmottaa ja tuoda esiin niiden merkitystä ovat ymmärrettäviä. Moni kulttuurin puolesta puhuva taho on päätellyt, että puhumalla taiteesta, luovuudesta ja kulttuurista ajankohtaisten kriisien ratkaisuna ja etenkin tuottavana sijoituksena, on mahdollista puhutella julkisten varojen käytöstä vastuussa olevia päättäjiä.

Jos talous ja raha toimivat kaiken mittarina ja koko poliittinen keskustelu pyörii talouskasvun ympärillä, miksi ei tuotaisi esiin myös kulttuurin ja taiteen taloudellisia vaikutuksia? Ne ovat yhteiskunnassamme vastaansanomattomia. 

Tai kun tutkimuksesta tiedämme, että taiteella voi olla positiivisia vaikutuksia terveyteen monilla tavoilla, miksi emme puhuisi juuri näistä todennetuista vaikutuksista? Sote-sektori on kriisissä eikä meinaa selviytyä kansalaisten sairauksien hoitamisesta ja ennaltaehkäisystä, ja kulttuuri ja taide voivat olla osa ongelman ratkaisua.

Kulttuurilla ja taiteella eittämättä on jotakin tekemistä myös kansallisen identiteettimme ja yhteisöllisyyden rakentumisessa, mistä voi olla tärkeää muistuttaa niin kansalaisia kuin päättäjiä pandemioiden ja sotien ajassa. Turvallisuuteen vetoaminen on joka tapauksessa ajassamme voimakas tapa osoittaa jonkin asian tärkeyttä.

Kulttuuria ja taidetta koskevan hyötypuheen positiiviset vaikutukset esimerkiksi niiden julkiseen rahoitukseen eivät kuitenkaan ole suoraviivaisia vaan pikemminkin ristiriitaisia. Vastoin yleistä luuloa taidetta ja kulttuuria koskevia keskusteluja torpedoiva talouspuhe ei ole varsinaisesti osoittautunut hyödylliseksi strategiaksi esimerkiksi julkisen rahoituksen kasvattamisen kannalta.

Vaikka yksittäisissä tilanteissa lukujen tuominen pöytään voi saada vaikkapa paikallispäättäjän vakuuttuneeksi kunnassa toimivan kulttuuritoimijan tukemisen tärkeydestä, suuressa kuvassa kulttuurin ja taiteen kehystäminen ensisijaisesti talouden sektoriksi näyttää tuottavan pikemminkin epävarmuutta.

Kulttuurin taloutta tutkinut australialaisprofessori Justin O’Connor on tulkinnut, että kun kulttuurista tehdään osa taloutta, sen merkitystä ei itse asiassa välttämättä tunnisteta parhaalla mahdollisella tavalla. Kulttuurin erityisyys hukataan, kun se sulautetaan talouteen. Näin kulttuurista tulee politiikassa itse asiassa marginaalista.

Yhdenlaisena varoittavana esimerkkinä ja epäonnistumisena O’Connor on nostanut esiin sen, että kulttuuri jäi ulkopuolelle YK:n noin kymmenen vuotta sitten muotoilluista kestävän kehityksen tavoitteista. Kestävän kehityksen määritellään tarkoittavan ”kehitystä, joka turvaa nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet”. 

O’Connor on ehdottanut, että kulttuuri ei lopulta saanut omaa kestävän kehityksen tavoitettaan, sillä sitä lobattiin taloutena. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO siis korosti sen merkitystä luovana taloutena, mistä seurasi, että sen tulkittiin sopivan osaksi esimerkiksi talouteen liittyviä kestävän kehityksen tavoitteita.

Talouskasvuun liittyvän tavoitteen yhteydessä mainitaankin ylimalkaisesti luoviin aloihin panostaminen ja tavoite luoda käytäntöjä ”paikallista kulttuuria sekä tuotteita edistävän kestävän matkailun edistämiseksi”. 

Vaikka epäonnistunut luovan talouden lobbaus ei yksinään selittäisi kulttuurin jäämistä kestävän kehityksen tavoitteiden ulkopuolelle (O’Connor on analysoinut asiaa syvällisemmin muun muassa täällä), esimerkki kuitenkin nostaa esiin tärkeän ja kriittisen kysymyksen siitä, onko kulttuurin taloudellisen merkityksen korostaminen aina kulttuurin ja taiteen aseman edistämisen ja erityisyyden tunnustamisen mukaista.

*

Väitöskirjassani Kamppailuja kulttuurista (2024) analysoin 2010-luvulla Suomessa käytyjä keskusteluja kulttuurista ja taiteesta. Pyrkimyksenäni oli saada selville, miten kulttuurin ja taiteen arvoa määritellään ja tuotetaan niin sanotussa kilpailukyky-yhteiskunnassa. Aineistoni kattaa niin kulttuuri- ja taidepoliittisia hankkeita kuin virallisen politiikan ulkopuolellakin käytyjä keskusteluja.

Väitöskirjani tulosten perusteella taloudesta on tullut tärkein mittari kulttuurin ja taiteen arvolle ja pohdin, onko kulttuurin taloudellisen arvon korostaminen ollut Suomessa hyödyllinen strategia kulttuurin puolustamiseksi.

Täälläkin taloudesta ja kulttuurista on puhuttu samassa lauseessa jo vuosikymmenien ajan, ja luova talous on tullut osaksi kulttuuripolitiikan diskursseja. Silti kulttuurin ja taiteen rahoituksen osuus valtion budjetista ei ole noussut. Toisaalta merkittäviä leikkauksiakaan ei ole toteutettu ennen kuin nyt.

Vuonna 2023 valtaan astunut pääministeri Petteri Orpon oikeistohallitus on leikannut kulttuurin ja taiteen julkista rahoitusta merkittävästi. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen selvityksen mukaan taiteen ja kulttuurin merkittävimpään budjettiluokkaan on kohdistunut leikkauksia noin 26 miljoonaa euroa eli noin 4,6 prosenttia vuodesta 2023 vuoteen 2025.

Kuluvana vuonna leikkaukset kulttuurin ja taiteen budjettiin ovat 17,4 miljoonaa euroa ja ne osuvat esimerkiksi kulttuurilaitoksiin, kuten teattereihin ja museoihin, sekä taiteen ja kulttuurin valtakunnallisiin yhteisöihin. Viimeksi mainittujen rahoitus on vuodesta 2023 alkaen laskenut jopa kolmanneksella, kuten Cupore on raportoinut. 

Mahdollisten tulevien kulttuurileikkausten osalta tilanne on tällä hetkellä epävarma, mutta tarkentuu marraskuussa, kun hallitus tekee täydentävän talousarvioesityksensä vuodelle 2026. Orpon hallitus ehti puoliväliriihessään luvata, ettei taide- ja kulttuurialaan kohdisteta ensi vuonna säästöjä, mutta sittemmin se esittikin muun muassa merkittävää leikkausta elokuva-alalle. Myös esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) rahoitukseen suunniteltiin vuoden 2026 talousarvioesityksessä yhteensä 1,3 miljoonan euron leikkausta, joka kohdistuisi muun muassa kulttuurin osallistumisen ja saavutettavuuden määrärahaan.

Suunnitellut elokuva-alan leikkaukset on nyt kuitenkin luvattu perua, ja myös Taikeen kohdistuva leikkaus saatetaan välttää. Mitään tietoa ei kuitenkaan ole vielä siitä, mistä korvaavia säästöjä etsitään.

Orpon hallituksen julkaisemassa Kulttuuripoliittisessa selonteossa kyllä toistetaan edelleen hyvinvointivaltion kulttuuripolitiikan klassikkotavoitteita, kuten kulttuurin demokratisoimista, kulttuuridemokratiaa ja taiteen vapautta, mutta samaan aikaan hallitus on nakertanut näiden toteutumisen pohjaa leikkaamalla julkista rahoitusta. 

Hallituspuolueista on kantautunut lisäksi puhetta, jonka voi tulkita kannattavan taiteen yksityisen rahoituksen lisäämistä ja markkinaehtoista toimintaa julkisen tuen sijaan. Tänä vuonna hallitus julkaisi myös Luovan talouden kasvustrategian, jonka otsikko jo itsessään kertoo kulttuuripolitiikan painotuksista.

Justin O’Connorin mukaan juuri ne hallitukset, jotka näkevät taiteen ja kulttuurin vain talouskasvun ja teollisuuden ajureiksi, leikkaavat kulttuurin julkista rahoitusta. Tästä huolimatta myös suomalaisessa kulttuurikeskustelussa edelleen uskotaan ja luotetaan siihen, että kulttuurin ja taiteen taloudellisen arvon esiin tuominen on tehokkain ratkaisu niiden aseman parantamiseksi yhteiskunnassamme. Tältä ainakin vaikuttaa, kun seuraa keskusteluja, joita käyvät kulttuurin asiasta kiinnostuneet aina yksittäisistä kulttuurityöläisistä alan edunvalvojiin.

Näyttäisi siltä, että kulttuurin ja taiteen rahoituksen markkinaistamisen kanssa flirttailevia poliittisia päättäjiä nimenomaan ei kannattaisi muistuttaa kulttuurin ja taiteen potentiaalista talouskasvun vetureina. 

*

Paitsi että talousargumentit eivät yleisestä luulosta huolimatta paranna kulttuurin ja taiteen asemaa, taloudellisiin mittareihin liittyy joitakin tyypillisiä ongelmia, jotka tekevät niistä useimmiten melko heikkoja tai jopa harhaanjohtavia kulttuurin arvon osoittimia.

Kulttuurin ja taiteen taloudellista merkitystä kuvaavat mittarit ja osoittimet ovat usein epätarkkoja ja hähmäisiä, mikä tekee niistä myös epäuskottavia. Epäselvyydet juontuvat kulttuurin käsitteen itsensä epätarkkuuteen ja hähmäisyyteen. Samalla kun kulttuurilla voidaan edelleen viitata nimenomaan taiteelliseen toimintaan, sillä yhä useammin viitataan erilaisiin kulttuureihin tai viihteeseen ja ajanviettotapoihin.

Sillä, miten kulttuuri tai taide määritellään, on huomattava vaikutus siihen, miltä niiden taloudellinen merkitys näyttää.

Suomessa Tilastokeskus tuottaa – ainakin vielä toistaiseksi valtion tuella – vuosittain luotettavaa tietoa kulttuurin kulutuksesta ja taloudellisesta merkityksestä. Tilastokeskus määrittelee kulttuurin laajasti ja sen mukaan kulttuuritoimialoihin kuuluvat paitsi taiteilija-, näyttämö- ja konserttitoiminta sekä elokuvat myös sellaiset alat kuin mainonta, sanoma- ja aikakausilehdet ja uutistoimistot sekä huvipuistot, pelit sekä muu viihde ja virkistys. 

Uusimman, vuotta 2023 koskevan tilaston mukaan kulttuurin osuus bruttokansantuotteesta on Suomessa 3,2 prosenttia. Sen merkitys tässä mielessä olisi kuitenkin olennaisesti pienempi, jos tarkasteltaisiin esimerkiksi tiukasti vain taiteelliseksi määriteltävän toiminnan tai julkisen tuen piirissä olevan kulttuurin osuutta. Eli siis sitä ”kulttuuria”, jota usein puolustetaan rahoitusleikkauksilta taloudellisin argumentein.

Samaa tahatonta täsmällisyyden puutetta liittyy myös muihin tilastoihin. Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry esimerkiksi nosti elokuussa 2025 esiin Nordean korttitilastoihin perustuvan kuluttajamittarin, jonka mukaan kulttuurin kulutuksessa oli menneenä kesänä havaittavissa piristymistä edelliskesään verrattuna. Jää kuitenkin epäselväksi, mitä ”kulttuuri” ylikansallisesti toimivan pankin mukaan tarkoittaa. Kuluttivatko ihmiset enemmän esimerkiksi taidetta, vai viitataanko kulttuurilla vaikkapa huvipuistokäynteihin?

On siis aina yhtä aiheellista kysyä, mistä puhutaan, kun puhutaan kulttuurista. Erityisesti silloin, kun esitetään väitteitä sen taloudellisesta merkityksestä.

Talouden ja kulttuurin yhteensovittamiseen liittyy myös perustavaa laatua olevia ongelmia. On ilmeistä, että esimerkiksi taiteeseen liittyvät kokemukset eivät ole rahallisesti mitattavissa, vaikka sitäkin on epätoivoisesti yritetty, jotta taiteen arvoa voitaisiin perustella ”uskottavasti”. 

Mittaamalla saadaan kätevästi sitä, mitä milloinkin halutaan ja koetaan tarpeelliseksi mitata.

Mutta mitä arvoa on luvuilla, jotka eivät kuvasta mittauksen kohteen luonnetta tai merkitystä?

*

Mitä sitten tilalle? Monesti taloudellisten mittareiden ylivallan kritisoiminen herättää kysymyksen siitä, miten kulttuurin ja taiteen arvosta sitten pitäisi tai voisi nyky-yhteiskunnassa puhua, jos ei talouden termein. Miksi puhua muusta, kun talous ja sen kasvu ohjaavat joka tapauksessa poliitikkojen mielipiteitä ja päätöksiä?

Olen vastannut tähän kysymykseen myös itse aina, kun puhun julkisesti tutkimuksestani. Kysymys on ymmärrettävä, mutta myös paljastava: nykyisessä ilmapiirissä on vaikea kuvitella, mikä olisi se vaihtoehtoinen mittari tai diskurssi, jota voisimme käyttää ja joka olisi kaikille osapuolille ymmärrettävä.

Toisinaan kysymykseen vastaaminen on ollut vaikeaa myös itselleni, enkä tiedä olenko aina onnistunut vastaamaan siihen tyydyttävästi.

Kysymykseen vastaamisen vaikeus liittyy siihen, että rehelliset vastaukset saattavat tuntua ajassamme samaan aikaan sekä mahdottomilta että naiiveilta. Katseet pitäisi kääntää nimittäin humanististen tieteiden ja taiteen tutkimuksen tarjoamiin käsitteisiin, jotka kilpailukykyä ja innovaatioita korostavassa politiikassa ja taloudessa loistavat poissaolollaan.

Aiheesta on kirjoittanut muun muassa kulttuurin arvoa teoretisoinut tutkija Patrycja Kaszynska. Kulttuurin arvon ymmärtämiseksi politiikassa tarvitaan taiteiden ja humanististen tieteiden käsitteitä, sillä kaikentyyppistä arvoa ei yksinkertaisesti ole mahdollista tai mielekästä ilmaista taloudellisin termein. Päätöksenteossa – erityisesti kulttuuripoliittisessa päätöksenteossa – olisi hyödynnettävä taiteiden tutkimuksen ja humanististen tieteiden tuottamaa tietoa ja ymmärrystä. 

Nykyisessä yhteiskunnallisessa ja poliittisessa ilmapiirissä tällaisen käänteen tekeminen ei kuitenkaan tapahdu helposti. Kilpailukyky-yhteiskunnassa taiteelle ja kulttuurille merkityksellinen humanistinen tutkimus ja sen näkökulmat ja käsitteet ovat kokeneet arvon laskun. Viime vuosikymmeninä, kun kilpailukyky on noussut politiikan iskusanaksi, innovaatioista on nähty tulleen tärkeintä talouskasvun polttoainetta. Humanistinen perustutkimus on samalla ottanut kolauksen. Hidas, analyyttinen, yhteiskunnan ilmiöiden taustoja ymmärtämään pyrkivä tutkimus, joka ei tuota mitään kouriintuntuvaa teollisuuden käyttöön tai vientituotteeksi, alkaa näyttää vallitsevissa globaalin kilpailun oloissa arvottomalta.

Konkreettisesti humanististen tieteiden arvon lasku näkyy esimerkiksi siinä, miten koulutusaloja on karsittu tai suunniteltu karsittavan suomalaisissa yliopistoissa. Otsikoissa on viime vuosina ollut esimerkiksi antiikin kulttuurin opetuksen lopettaminen Helsingin yliopistossa sekä klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin professuurin lakkauttaminen Turun yliopistossa. Tampereen yliopistossa kielten opetusta on vähennetty merkittävästi.

Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa myös taiteiden tutkimuksen asema on ollut 2020-luvulla uhattuna. Opetuksen resursseja on karsittu niin musiikkitieteessä, teatteritieteessä kuin elokuva- ja televisiotutkimuksessa, ja lopulta näitä pääaineina opiskeltavia oppiaineita uhattiin muuttaa sivuaineiksi.

Humanistisen ja toisaalta myös yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen väheksyminen näkyy myös esimerkiksi säännöllisesti esiin nousevana kritiikkinä Suomen Akatemian tekemiä rahoituspäätöksiä kohtaan.

Jopa ministeritasolta asti esitetyn, tieteen vapautta ja integriteettiä halveksuvan kritiikin kohteeksi joutuvat säännöllisesti nimenomaan ihmistieteisiin ja yhteiskuntatieteisiin kietoutuvat tutkimushankkeet. Harvoin, jos milloinkaan, kritiikin kohteeksi joutuvat lääketieteelliset, luonnontieteelliset tai teknisten alojen tutkimukset ja tutkijat. 

Viimeisin esimerkki nimenomaan humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen rahoituksen kritiikistä nähtiin tänä syksynä, kun hallituspuolue perussuomalaisten ajatuspaja Suomen perusta julkaisi pamflettinsa Tutkimusta vai ideologiaa? Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta.

Siinä kritisoidaan vähemmän yllättävästi humanistisia tieteitä, kuten esimerkiksi sukupuolentutkimusta ja sen alaan kuuluvan tutkimuksen saamaa rahoitusta Suomen Akatemialta.

”[M]iksi tutkimusala, jonka käytännön sovellettavuus ja yhteiskunnallinen hyöty ovat vaikeasti mitattavissa, saa enemmän tukea kuin alat, joiden vaikutus ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin on kiistaton ja välitön?” pamfletin kirjoittaja, teknillisen fysiikan diplomi-insinööri Mika Merano kysyy.

*

Vaihtoehdon hakeminen ylikorostuneelle talouspuheelle vaatii sen taustalla vaikuttavan, arkijärjen asemaan nousseen ideologian kyseenalaistamista. Sitä voidaan kutsua esimerkiksi markkinaideologiaksi tai uusliberalismiksi ja sillä on ollut suuria symbolisia ja materiaalisia vaikutuksia hyvinvointivaltioon, kuten jo todettu. Parhaillaan Suomessakin harjoitettu talouskuripolitiikka ja siitä luonnollisesti seuraava julkisten palveluiden karsiminen ja yksityistäminen ovat esimerkkejä markkinaideologian opinkappaleista.

Talouspuheen hegemonista ja itsestään selväksi muuttunutta asemaa voidaan kuvata myös vaikkapa teknotaloudellisen kapitalismin käsitteellä. Tutkija Ville-Pekka Sorsan mukaan käsite viittaa kapitalististen instituutioiden varaan rakennettuun yhteiskuntaan, jossa taloustieteen tuottamalla tiedolla on niin sanottu konstitutiivisen tiedon asema. Yhteiskuntaa siis rakennetaan, kuvitellaan ja hallitaan nimenomaan taloustieteen käsitteiden, tutkimustulosten ja tulkintakehysten sekä sen näkökulmasta relevanteilta näyttävien ilmiöiden avulla. Sorsan mukaan ”taloustiede on nykyään poliittisessa päätöksenteossa esiintyvien ideoiden keskeisin, joskaan ei ainoa lähde”.

Samaa ilmiötä on käsittelyt hiljattain tanskalainen ihmisoikeus- ja feministiaktivisti Emma Holten suomeksikin käännetyssä teoksessaan Kuluerä: mikä on hoivan arvo (2024). Holten suhtautuu kirjassaan kriittisesti siihen, miten taloustieteen mittarit hallitsevat politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua. Teos kysyy, mitä menetämme, jos – ja kun – mittaamme kaiken arvon rahassa.

Oireellinen puhuminen taloudesta muiden arvojen kustannuksella on siis mukautumista vallitsevaan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen ideologiaan. Markkinoita, tuottojen maksimoimista ja innovaatioita talouskasvun nimissä painottaessaan se on nimenomaan heikentänyt taiteen, kulttuurin ja esimerkiksi humanististen tieteiden asemaa. Siksi kulttuurin ja taiteen puolustaminen juuri näillä argumenteilla ei välttämättä paranna niiden asemaa, vaan heikentää sitä entisestään.

Hegemonisen aseman saavuttaneen markkinaideologian tai talouden ylikorostuneiden näkökulmien kyseenalaistaminen ei nykyisissä poliittisissa suhdanteissa ole helppoa, mutta sitä kannattaisi kulttuurin ja taiteen tähden yrittää. Hegemonia ei koskaan ole pysyvä tai muuttumaton. Se vaatii jatkuvaa ylläpitämistä, mikä merkitsee, että sitä on mahdollista myös horjuttaa tekemällä toisin.

Hegemonian horjuttamisen kannalta hyvä uutinen on, että keskusteluissa kulttuurista ja taiteesta tunnistetaan sitä hallitsevan talouspuheen rinnalla edelleen muitakin arvoja. Omassa väitöstutkimuksessani totean, että ainakin 2010-luvulla keskusteluissa oli edelleen havaittavissa myös niitä äänenpainoja, jotka kannattavat vahvan hyvinvointivaltion demokraattisia tavoitteita. Näihin kuuluu kulttuuripolitiikan kontekstissa esimerkiksi kulttuurin tasavertainen saavutettavuus, jonka toteutumista juuri riittävällä julkisella rahoituksella on pyritty edistämään.

*

Jo aiemmin mainittu australialaisprofessori Justin O’Connor on ehdottanut vuonna 2024 julkaistussa kirjassaan Culture is not an industry, että kulttuuri tulisi ymmärtää osaksi yhteiskunnan infrastruktuuria, josta julkisen vallan tulee pitää huolta. Kulttuuri pitäisi nähdä talouden tai teollisuuden alan sijaan välttämättömäksi osaksi ihmisenä olemista, hyvää elämää ja demokraattista kansalaisuutta. On julkisen vallan tehtävä taata, että kansalaisilla on edellytykset osallistua yhteiskuntaan, ja ilman kulttuuria tämä ei voi toteutua.

Markkinoita korostavan talouspuheen pönkittämisen sijaan hyvinvointivaltion puolustaminen saattaisikin todellisuudessa olla paras tapa puolustaa kulttuurin ja taiteen arvoa.

Hegemoniseen puhetapaan mukautumalla kulttuuri- ja taidealat luopuvat vallastaan määritellä omaehtoisesti, mikä kulttuurissa ja taiteessa on arvokasta. Keskusteluun olisi aika tuoda muitakin arvoja ja taiteen ja kulttuurin merkitystä rehellisesti kuvaavia käsitteitä ennen kuin talouspuhe marginalisoi kulttuurin politiikassa pysyvästi.

Teksti: Kaisa Murtoniemi

Kuva: Suvi Sysi

Kirjoittaja on kulttuurintutkimuksesta väitellyt filosofian tohtori. Hän työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa Ponte-tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan 2020-luvun leikkauspolitiikan vaikutuksia julkisesti tuetun kulttuurin monimuotoisuuden kaventumiseen.

Oikaisu 4.11.2025: Korjattu kohtaa liittyen taiteen ja kulttuurin merkittävimpään budjettiluokkaan kohdistuneisiin leikkauksiin Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen selvityksen päivittyneiden tietojen mukaisesti.