Taiteen arvostuksen, välinpitämättömyyden ja halveksunnan taustalla vaikuttavat mielikuvat taiteesta ja kokemukset taiteen parissa. Tulevaisuuden taiteen yhteiskunnallisen aseman suhteen keskiössä ovatkin nykyiset lapset ja nuoret sekä heidän saamansa taidekasvatus. Kysyimme kahdelta kuvataidekasvattajalta, mitä taidekasvatuksella tavoitellaan etenkin peruskoulussa ja lukiossa ja miten nämä tavoitteet toteutuvat. Millaisia hyötyjä taidekasvatuksella on niin yksilöille kuin yhteiskunnallekin?
Heikki Heinonen
Mitä taidekasvatus on?
Taidekasvatus kattaa paitsi kuvataidekasvatuksen, myös esimerkiksi musiikki- ja draamakasvatuksen. Keskityn tässä ensiksi mainittuun, koska oma osaamiseni kytkeytyy siihen ja toisaalta jo kuvataidekasvatus itsessään on haastavasti määriteltävä, koska alalla on tendenssi pitää se määritelmältään radikaalisti avoimena. Taidekasvatusta on niin monenlaista, että tuntuisi kenties väkivaltaiselta tiivistää se yhteen määritelmään.
Itse katson, että taidekasvatus on toimintaa, jota tapahtuu niin formaaleissa ympäristöissä peruskouluissa ja toisella asteella, kuin myös niiden ulkopuolella kuvataidekouluissa, vapaassa sivistystyössä, museoissa, ja monissa muissa ympäristöissä. Monesti siinä on keskeisenä jonkinlainen oma työskentely taiteen materiaalien ja tekniikoiden kautta, jolloin oppiminen on vahvasti moniaistista ja kehollista. Tuota oppimista tapahtuu taiteesta – esimerkiksi sen tekniikoista ja historiasta – mutta myös taiteen kautta, jolloin kuvien tekeminen voi toimia väylänä esimerkiksi vaikuttamisen keinojen tutkimiseen tai itseymmärryksen kasvattamiseen.
Mitä kokemuksesi mukaan taidekasvatuksella tavoitellaan ja tavoitetaan käytännössä peruskoulussa ja lukiossa? Miten koet näiden tavoitteiden toteutuvan?
Peruskoulun ja lukion taidekasvatuksessa tavoiteena on antaa oppijalle kosketus kaikkiin visuaalisen kulttuurin osa-alueisiin: kyse on siis esimerkiksi myös arkkitehtuurista, muotoilusta ja mediasta, vaikka oppiaineen nimi viittaakin vain ns. vapaaseen taiteeseen. Tekemällä ja kokemalla opitaan myös katsomaan ja ajattelemaan. Tavoitteena on oppia analysoimaan ympäröivää visuaalista maailmaa, kehittämään omaa suhdetta siihen ja ottamaan kantaa yhteiskuntaan.
Jostain, kenties vanhemmilta ikäpolvilta, tuntuu valuvan nuoriin asenne, että kuvataide olisi sama kuin kauniisti ja realistisesti piirtäminen. Sen vuoksi esimerkiksi itse aloitan lukion ensimmäisen kuvataidekurssin niin, että tehtävänä on jotain muuta kuin piirustus tai maalaus: vaikkapa kollaasi, pieni veistos tai valokuvasarja.
Peruskoulun ja lukion kuvataiteen opetussuunnitelmat ovat laajat ja nähdäkseni toteutuvat erittäin hyvin siihen nähden, että oppiaineen tuntimääriä on höylätty 1970-luvulta asti. Tämä on traagista siinäkin mielessä, että poliitikoilta löytyy yleensä sympatiaa taidekasvatusta kohtaan, mutta syystä tai toisesta se jää aina muiden aineiden jalkoihin, kun tuntimääriä jaetaan. Tällä hetkellä kuvataiteen opetuksen vähimmäismäärä peruskoulussa on yhdeksän vuosiviikkotuntia, ja monin paikoin minini on myös käytännössä maksimi. Keskimäärin tämä tarkoittaa yhtä 45 minuutin oppituntia läpi peruskoulun. Lukiolainen voi selvitä yhdellä kuvataiteen opintojaksolla, jonka laskennallinen laajuus on noin 23 kappaletta 75 minuutin oppitunteja, mutta käytännössä niitä on yleensä noin 16–18 koeviikkojen ja erikoispäivien vuoksi. Nykyiset tuntimäärät voisi tuplata, jolloin opetussuunnitelmassa oleviin asioihin ehdittäisiin oikeasti perehtyä, sen sijaan että suuri osa niistä täytyy kuitata käsitellyiksi vain lyhyellä pintaraapaisulla.
Suomen taloudella menee tällä hetkellä kehnosti; on kiinnostava ajatusleikki, olisiko tilanne toinen, mikäli koulussa olisi enemmän taideaineita ja sitä kautta yhteiskunnassa enemmän luovuutta, rohkeutta kokeilla ja katsoa tutun ja totutun ohi.
Mitä peruskoulussa ja lukiossa pitäisi oppia, jotta ymmärtäisi ja sitä kautta ehkä myös arvostaisi taidetta enemmän aikuisena? Miten opetuksen sisällöissä painottuu taiteen tekemisen opettelu verrattuna taiteen kokemisen ja tulkinnan opetteluun?
Taiteen ymmärtämistä ja arvostamista voi lähestyä niin yksilön kuin yhteiskunnan näkökulmasta.
Yksilön näkökulmasta uskon, että ymmärtäminen edesauttaa arvostusta, koska vieras, outo ja vaikea on houkuttelevaa torjua oman elämänpiirin ulkopuolelle. Nykytaiteen kohdalla ajatellaan, että teoksille ei ole vain yhtä oikeaa tulkintaa, vaan jokainen katsoja tulkitsee teosta omasta perspektiivistään. Sen takia nykytaide ei ole vaikeaa, mutta se voi olla työlästä – koska se tulkinta tosiaan pitää itse rakentaa. Tässä kuvataideoppiaine auttaa parhaansa mukaan rajallisten tuntiensa puitteissa.
Suomessa ja laajemmin maailmalla tämän hetken poliittinen keskustelu korostaa tarkkaa taloudenpitoa ja maanpuolustusta. Helposti tuntuu unohtuvan, että niiden tulisi olla väyliä kaikille hyvään elämään, ei itsetarkoituksia. Kun pohditaan syvempiä merkityksen tuottajia, taide on nähdäkseni yksi niistä. Taiteen rinnastaminen ihmisyyteen on kliseistä mutta totta. On taidemuotoja joita en itse aktiivisesti seuraa, mutta olen siitä huolimatta valmis puolustamaan niiden asemaa ja rahoitusta siinä missä kuvataidettakin, joka on minulle rakas ja antaa paljon elämälleni. Tällaista asennetta toivoisin ihan kaikille, mutta miten siihen kasvetaan, onkin vaikeampi kysymys.
Kuvataideoppiaineen traditio painottaa oman taiteen tekemistä. Toki taiteen kokeminen ja tulkinta ovat myös vahvoina läsnä: klassinen tapa aloittaa uusi kuvistehtävä on tutustua sen aihepiiriin ja/tai tekniikkaan liittyviin esimerkkeihin yhdessä katsoen ja keskustellen. Kuvataidetunneilla tehdään myös omina tehtävinään kuva-analyysejä, mutta ne ovat lipuneet myös äidinkielen ja kirjallisuuden tunneille siinä vaiheessa, kun tekstikäsitys laajeni ja kuva alettiin nähdä tekstinä strukturalismin hengessä. Etenkin vanhempaa taidetta saatetaan tulkita myös historian tunneilla.
Oman kokemukseni mukaan lapset jakavat auliisti ajatuksiaan taideteoksista, mutta teini-iässä se vähenee kenties “väärien” tulkintojen ja muiden reaktioiden pelossa. Tästä syystä kuvien herättämiä tunteista ja ajatuksista olisi hedelmällistä keskustella etenkin peruskoulun alaluokilla, ja miksei jo varhaiskasvatuksen puolella. Muutenkin peruskoulun alaluokilla tapahtuvan kuvataideopetuksen merkitys on suuri, koska ylivoimaisesti suurin osa peruskoulun kuvataidetunneista (yhdeksästä vuosiviikkotunnista seitsemän) sijoittuu sinne.
Koska taideaineissa ei voi edetä oppikirjan mukaan samalla tavalla kuin monissa muissa aineissa, taidekasvatuksen tuominen nykyistä vahvemmin osaksi luokanopettajien koulutusta olisi perusteltua. Luokanopettajien on kuitenkin hallittava suuri määrä oppiaineita, joten tämä toive ei ole kovin realistinen. Nähdäkseni se, että kuvataideopettajat opettaisivat jo esimerkiksi viides- ja kuudesluokkalaisia, voisi tuottaa paljon hyvää, samoin kuin kuvataidekasvatuksen sivuaineen tarjonnan lisääminen luokanopettajien koulutuksessa.
Taiteessa on hienoa, että jokainen kohtaaminen taideteoksen kanssa sisältää oivalluksen, kasvun ja muutoksen mahdollisuuden. Tässä avainasemassa on tarkasteltavan materiaalin moninaisuus: klassikoiden rinnalla tulisi olla eri taustoista ja kulttuureista tulevien taiteilijoiden teoksia ja toisaalta sellaisia visuaalisen kulttuurin ilmiöitä, jotka ovat nuorille samaistuttavia. Näin taide voi alkaa tuntua omalta jutulta ihan jokaiselle.
Miten taidekasvatus tukee yksilön kehitystä ja ajattelua osana yhteiskuntaa?
Taito- ja taideaineiden tuottama tieto auttaa kyseenalaistamaan totuttuja totuuksia ja kestämään epävarmuutta, keskeneräisyyttä ja epäselvyyttä. Parhaimmillaan se voi kasvattaa nuorista rohkeita eettisiä toimijoita, jotka pystyvät olemaan dialogisina muiden ja maailman kanssa ilman, että he kuitenkaan ajattelevat olevansa sen keskus. Nähdäkseni tässä keskeistä on nykytaidekasvatus. Termissä yhdistyy (nyky)taide, (taide)kasvatus ja nykyhetki. Ymmärrän sen ennen kaikkea kuvataidekasvatuksena, jossa nykytaiteelle ominaiset toimintatavat ovat myös itse kasvatuksen ominaispiirteitä. Tällaisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi lopputuloksen avoimuus, prosessin nostaminen keskiöön, kontekstin huomioiminen, ulkopuolisten suhteiden merkityksellisyys ja kollektiivisuus.
Mitä taidekasvatus voisi parhaimmillaan olla ja antaa?
Suomalaisten taidekasvattajien koulutus ja osaaminen on maailman huippua, ja kollegoista kentällä saa olla tosi ylpeä. Kentällä tehdään kunnianhimoista ja vaikuttavaa työtä joka ikinen päivä. Taidekasvatus voi parhaimmillaan olla muutoksen tuottamista tulevaisuuteen katsoen. Elämme monikriisien maailmassa ja ajassa. Uskon, että taiteen välittämä visuaalisuus ja muu ei-sanallisuus voivat osaltaan tarjota meille ratkaisuja, uudistumista ja toivoa. Kenties voisimme ammattikuntana miettiä, miten tämä välittyisi entistä vahvemmin myös koulun seinien ja alan keskustelujen ulkopuolelle. Ehkä taide voisi auttaa tässä(kin).
Kirjoittaja on kuvataiteen lehtori Helsingin kuvataidelukiossa sekä kuvataidekasvatuksen väitöskirjatutkija ja tuntiopettaja Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Taiteen ja median laitoksella.
Jari Koljonen
Mitä taidekasvatus on?
Taidekasvatus on monisyinen ihmisenä kasvamisen kudos. Ensioletuksena moni ajattelee sen tarkoittavan taiteen tekemiseen tai ”kuluttamiseen” oppimista. Mitä pidempään olen työskennellyt taidekasvattajana, sitä vahvemmin koen, että sen yhteiskunnallisesti merkittävin rooli on taidetta suurempi. Taideaineiden oppitunneilla kohdataan monenlaisia puolia itsestä, ihmisyydestä tai maailmasta.
Eräs opiskelija kysyi minulta tunnin lopuksi kevyesti, mitä taide minulle merkitsee. Hetken makusteltuani muotoilin vastaukseksi, että taide on väline sellaiseen ajatteluun, jossa hyödyn tai todellisuuden rajat eivät ohjaa meitä. Taide onkin minulle jossain määrin lapsen vakavien leikkien jatketta; tosissaan rakenneltuja kuvitelmia.
Taidekasvatuskäsitykseni on muotoutunut ensisijaisesti tällaisen ajattelemisen ja kuvittelemisen mahdollistajaksi. Erityisesti tämä tehtävä korostuu yleissivistävässä taidekasvatuksessa peruskouluissa ja lukioissa sekä ammatillisen opetuksen YTO-opetuksessa. Taidekasvatuksen ensisijainen tehtävä kokonaisten ikäluokkien tasolla on siis ajattelun ja ihmisyyden kokemuksen avaaminen. Taiteilijuuteen ja muuhun kulttuuriammattilaisuuteen kouluttaminen voi toki olla merkittävässä roolissa vaikkapa painotusopetuksessa.
Taidekasvatus tarjoaa myös kosketuksia omaan kehollisuuteen ja fyysiseen kokemusmaailmaan – ovat kyseessä sitten liikeimprovisaation harjoitukset, välitunnin bänditreenit tai käsivarapiirustushetki metsässä. Tämä on erityisen merkityksellistä maailmassa, jossa yhä suurempi osa elämästä pakenee kaksiulotteisten, liukkaiden näyttöjen laseihin, pois fyysisestä, moniaistisesti koettavasta maailmasta. Taidekasvatus on parhaimmillaan ikätason mukainen sekoitus filosofista vapaata pohdintaa ja konkreettista taidetyöskentelyä.
Mitä kokemuksesi mukaan taidekasvatuksella tavoitellaan ja tavoitetaan käytännössä peruskoulussa ja lukiossa? Miten koet näiden tavoitteiden toteutuvan?
Peruskoulun ja lukion taidekasvatukselle on asetettu kunnianhimoiset tavoitteet opetussuunnitelmissa. Näissä pyritään parhaimmillaan kohti itsenäistä, mediakriittistä ja analyyttista taiteen ja kulttuurin kokijaa ja tekijää. Kokemukseni on, että nämä tavoitteet saavutetaan valitettavan vaihtelevasti.
Osittain kysymys on varmasti opettajien pätevyydestä ja motivaatiosta. Esimerkiksi alakouluissa tai pienissä yläkouluissa taideaineita voivat eri syistä päätyä opettamaan epäpätevät henkilöt, jotka lähestyvät opetussuunnitelmaa joko ilman mitään valmiuksia tai väärästä, harrastuksenomaisesta kulmasta. Luokanopettajan opintoihin sisältyy nykyään niin minimaalisesti taideaineiden opiskelua, että ilman valinnaisia, syventäviä kuvataiteen opintoja tai sivuainetta, tai ilman vahvaa omaa harrastuneisuutta kyky opettaa kuvataidetta jää ohueksi. Osittain on kyse oppilaiden ja opiskelijoiden vaihtelevista valmiuksista saavuttaa opetussuunnitelman kunnianhimoisia tavoitteita.
Lisäksi tavoitteiden toteutumiseen vaikuttavat käytössä olevat resurssit – lähtien minimaalisista tuntimääristä, jotka ovat nähdäkseni valtavassa epäsuhdassa opetussuunnitelman sisältötavoitteisiin nähden. Keskeinen ratkaisu tähän olisi taideaineiden tuntimäärien kasvattaminen peruskouluissa ja lukioissa niin, että kuvataidetta (ja toki myös esimerkiksi musiikkia) opiskeltaisiin yhteisenä oppiaineena läpi koko yleissivistävän koulutuksen. Tämä tarkoittaisi siis esimerkiksi minimissään 2 vuosiviikkotunnin (ideaalisti neljän) lisäystä kuhunkin taideaineeseen yläkouluun. Tämän rinnalla on tärkeää tavoitteellisen, pitkäjänteisen taideopetuksen vahvistaminen kaikilla kouluasteilla – mielestäni yhteiskunnallisen tasavertaisuuden nimissä myös ammatillisessa opetuksessa.
Mitä peruskoulussa ja lukiossa pitäisi oppia, jotta ymmärtäisi ja sitä kautta ehkä myös arvostaisi taidetta enemmän aikuisena? Miten opetuksen sisällöissä painottuu taiteentekemisen opettelu verrattuna taiteen kokemisen ja tulkinnan opetteluun?
Yksi keskeisimpiä taidekasvatuksen tehtäviä yleissivistävässä opetuksessa on niin monipuolinen (nyky)taiteelle altistaminen, että jokainen lapsi ja nuori saavuttaisi jonkin henkilökohtaisen yhtymäkohdan taiteeseen. En pidä sinällään mielekkäänä vertailua taiteen tekemisen ja kokemisen tai tulkinnan opettelun välillä. Molemmat kuljettavat kohti taiteen arvostamista ja ymmärtämistä. Sen sijaan jokaisen taidekasvattajan tulisi aina ennen uuden tehtävän tai oppimisprojektin alkua pysähtyä pohtimaan, miksi tämä tehtävä tehdään ja mitä opetussuunnitelman tavoitteita kohti tämä tehtävä kuljettaa.
Suomessa on alueita, joilla esimerkiksi taidemuseoon tai tanssiteosta katsomaan pääseminen on niin haastavaa, että siellä käydään ehkä kerran tai kaksi koko peruskoulun aikana. Isossa kaupungissa taas koulu saattaa sijaita kulttuurilaitoksen vieressä ja taidetta on mahdollista päästä kokemaan lähes aina, kun haluaa. Tämä asettaa varmasti haasteita taidekasvattajille, mutta taidekokemusten merkitysten pohtimista voi onneksi harjoitella esimerkiksi toisten oppilaiden ja opiskelijoiden tekemien töiden tai esitysten analysoinnin kautta. Uskon, että pätevä taidekasvattaja voi kuljettaa oppilaansa tai opiskelijansa saman oivalluksen äärelle erilaisia reittejä pitkin. Tämä on myös erilaisten oppimisvalmiuksien huomioimista, kun toisille sopii parhaiten itse tekeminen; toisille koetusta puhuminen.
Miten taidekasvatus tukee yksilön kehitystä ja ajattelua osana yhteiskuntaa?
Taidekasvatus kehittää empatiaa, kykyä asettua toisen asemaan ja arvostaa erilaisia olemisen ja tekemisen muotoja. Se avaa sellaisia näkökulmia olemiseen ja hyvään elämään, jotka kapitalistisessa yhteiskunnassa jäävät helposti väheksytyiksi. Taidekasvatus arvostaa (näennäisen) päämäärätöntäkin kokeilemista ja etsimistä. Itse uskon myös improvisaatioteatterin ”moka on lahja” -ajattelun henkeen. Taidekasvatuksella on ainutlaatuinen kyky voittaa epäonnistumisen ja virheiden pelkoa ja osoittaa, miten näiden kautta voi syntyä jotain kiinnostavampaa ja tärkeämpää kuin alun perin tavoitellusta lopputuloksesta. Tämä asenne, joka on erittäin hyödyllinen myös vaikkapa yritysmaailmassa, on usein niin sanottujen kovien arvojen piirissä vaikeaa hyväksyä.
Mitä taidekasvatus voisi parhaimmillaan olla ja antaa?
Parhaimmillaan taidekasvatus on ihmisyyden tai olevaisuuden kokemusta eheyttävää ja ajattelua vapauttavaa toimintaa. Tällaisen taidekasvatuksen piirissä kasvaneet ikäluokat voisivat aikaansaada jopa systeemisiä muutoksia yhteiskunnassamme ja tavassamme kuulua tähän maailmaan. Tällöin voidaan ajatella, että taidekasvatukseen tehdyt panostukset palautuvat moninkertaisina niin sen alkuperäisten kohteiden kuin heidän kanssaan toimivien tahojen syventyvänä hyvinvointina, itsetuntemuksena ja luovan ilmapiirin leviämisenä. Tästä hyötyisivät lopulta myös ne vain rahalliseen lopputulokseen uskovat tahot.
Kirjoittaja on Kuvataideopettajat KUVIS ry:n puheenjohtaja sekä helsinkiläiskoulun kuvataiteen ja ilmaisutaidon opettaja, joka tekee väitöstutkimusta Aalto-yliopistoon taideaineiden lokeroiden väliin peruskoulun yläkoulussa ja lukiossa putoavasta taiteesta.
Tutustu
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014: Kuvataide >>
Lukion opetussuunnitelman perusteet 2019: Kuvataide >>
Ammatillisten perustutkintojen yhteiset tutkinnon osat (YTO) 2022: Taide ja luova ilmaisu >>
Teksti: Heikki Heinonen ja Jari Koljonen
Kuva: Suvi Sysi