Kysyimme neljältä kulttuurialan toimijalta – Q-teatterilta, Turun Sarjakuvakaupalta, Taidetestaajilta ja Silmu Filmsiltä – millaisia reunaehtoja nykyiset ja mahdollisesti niukkenevat resurssit asettavat heidän toiminnalleen. Lisäksi kysyimme, mitä toimijat tekisivät, jos puitteet olisivat ihanteellisemmat. Etenkin toive henkilöstön ja siten työajan riittävyydestä toistui.
Taide on hyödytöntä
Q-teatteri on freelancer-näyttelijöiden vuonna 1990 perustama teatteri, josta on vuosien saatossa kasvanut etabloitunut osa suomalaista teatteriskeneä. Olemme rakenteeltamme erilainen kuin muut suomalaiset valtionosuusteatterit, ja uskon että tämä näkyy tekemässämme taiteessa omaleimaisuutena ja arvaamattomuutena.
Q:lla on vakituisia työntekijöitä 10, joista vain yksi on taiteilija (taiteellinen johtaja, siis tällä hetkellä allekirjoittanut). Muut taiteilijat (näyttelijät, ohjaajat, kirjailijat, suunnittelijat jne.) palkataan aina produktiokohtaisesti freelancer-sopimuksin. Taiteellinen johtaja tekee ohjelmistopäätökset yhteistyössä näyttelijäensemblen kanssa. Tämä päätöksenteon kollektiivisuus on Q-teatterille keskeistä. Ensemblen jäsenyys ei ole palkkatyötä, vaan kunniatehtävä. Koska jokaiseen produktioon palkataan taiteilijat erikseen, saavat teokset suhteellisen vapaasti muodostua omalakisiksi, eikä niiden tarvitse muovautua näyttämään siltä rakenteelta, johon ne tuotetaan.
Q-teatterin missio on tehdä kunnianhimoista ja uutta luovaa teatteritaidetta. Pyrimme tekemään esityksiä, jotka eivät olisi muualla mahdollisia toteutua. Ohjelmistovalinnoissa pyrimme älyn ja järjen ohella kuuntelemaan kehollista kokemusta; mikä meitä kiihottaa, kuumottaa, kiinnostaa, naurattaa, pelottaa, häiritsee? Kenen kanssa haluamme jakaa aikaa, tehdä yhdessä työtä? Suomessa ei ole montaa teatteria, joissa on mahdollista ravistella esitystapahtuman sovinnaisia rajoja. Haluamme suhtautua ennakkoluulottomasti siihen, mitä teatteri voi olla.
Rahan raamit
Q-teatterin budjetti vaihtelee vuosittain lipputulojen ja vaihtuvien avustusten mukaan. Vuosibudjetti on tyypillisesti noin 1,9 miljoonaa euroa. Tuloista reilu kolmannes tulee lipputuloista, reilu kolmannes VOS-tukena valtiolta ja loput Helsingin kaupungilta sekä vaihtelevista kohdeavustuksista ja muista tuotoista, joista viime vuonna aloitettu mesenaattitoiminta on saanut paljon julkisuutta. Yksityisten ihmisten lahjoituksin olemme saaneet paikattua valtionosuusleikkauksien aiheuttamaa budjettivajetta. Mesenointi ei ole kansallisella tasolla kestävä ratkaisu taiteen rahoituksen ongelmiin, mutta meille se on ollut – pakon sanelemana – toimiva ja tärkeä pelastusrengas.
Resurssit luovat hyvin konkreettisia rajoja tekemisellemme. Tukieurojen pienentyessä ja materiaali- ja palkkakulujen noustessa käytössä olevat pelimerkit vähenevät jatkuvasti. Q-teatterin lavalla tämä näkyy hyvin konkreettisesti: kun vielä 15 vuotta sitten esityksissämme saattoi lavalla olla jopa 12 näyttelijää, tällä hetkellä heitä on keskimäärin 4,5.
Rahoituksen niukkuus näkyy selvästi tekniikan investointien vaikeutena. Tästä kouriintuntuvana esimerkkinä valotekniikka, joka on naapuriteattereihimme verrattuna auttamattoman vanhentunutta. Konkreettisesti tämä näkyy esimerkiksi siten, että kun meille tulee hiljattain valmistuneita valosuunnittelijoita töihin, he törmäävät niin vanhaan tekniikkaan, etteivät ole saaneet sen käyttöön koulutusta.
Varsinainen iso mörkö on tuleva linjasaneeraus – mistä revitään rahat putkiremonttiin, kun elämme jatkuvasti kädestä suuhun?
Mesenointi ei ole kansallisella tasolla kestävä ratkaisu taiteen rahoituksen ongelmiin, mutta meille se on ollut – pakon sanelemana – toimiva ja tärkeä pelastusrengas.
Utopiaskenaario olisi siis, että meillä olisi resursseja tehdä esityksiä puhtaasti taiteen ehdoilla, päivittää tekniikka ajan standardien tasolle ja hoitaa kiinteistön omistamiseen liittyvät velvoitteet kunnialla maaliin. Tämä tuntuu huvittavankin kaukaiselta. Käytännössä teatterin tekeminen on jatkuvaa veitsi kurkulla elämistä. Keskeistä on, että emme anna sen vaikuttaa kykyymme unelmoida, tai haluun nauttia tekemisestä, siitä että joka ilta lavalla syntyy olemattomasta olevaista. Se on taiteen alkemiaa, jota täytyy puolustaa.
Hyötynäkökulmia
Koko 2020-luvun julkinen taidekeskustelu on keskittynyt pääasiassa taiteen mahdollisiin hyötynäkökulmiin. Tämä on ihan ymmärrettävää: haluamme perustella tekemisemme tärkeyttä, kun mattoa vedetään alta joka suunnasta. Luulen, että koronakriisin aiheuttama hyödyttömyyden tunne ei ole parantunut vieläkään. Taiteilijat ovat (siis keskimäärin) pulassa sekä vähenevien resurssien että sisäisen tarkoituksettomuuden tunteen näkökulmasta.
Taiteeseen laitettu euro tuo kaksi takaisin. Se luo säästöjä mielenterveyspalveluihin. Se vahvistaa empatiaa ja kriittistä ajattelua ja tätä kautta tukee demokratiaa. Se rakentaa kansallisidentiteettiä. Se säteilee iloa elämään. Argumentit ovat tuttuja. Mutta jos olen rehellinen, minua tämä keskustelu väsyttää, jatkuva argumentointi väsyttää. Se on tukalaa ja tunkkaista. Järjellä kyllä ymmärrän tarpeen perustella olemassaoloamme. Kuitenkin syvällä sielussani tunnen, miten kaikki tämä jankkaus lopulta pienentää taidetta, joka on pohjimmiltaan erottamaton osa ihmisyyttä, ihmisenä olemista.
Ei taidetta voi velvoittaa yhtään mihinkään.
On ajallemme tyypillistä, että monimutkaiset asiat pyritään typistämään mitattaviksi suureiksi. Koska rahapuheesta on tullut yhteiskunnan hallitseva kieli, ovat taiteilijat opetelleet puhumaan sitä. Pelkään, että tässä tehdään ratkaiseva virhe, itse asiassa menetetään juuri se, mitä yritetään puolustaa. Toki voi tietoisesti ottaa julkisessa keskustelussa yhden roolin ja teatterisalin pimeydessä toisen.
Taiteelle voi antaa monenlaisia rooleja, siinä voi nähdä monenlaisia hyötynäkökulmia, mutta sitä ei voi velvoittaa mihinkään. Esimerkiksi poliittisuuden vaade teatteritaiteelle on ihan yhtä turhamainen ajatus kuin vaade siitä, että esityksen pitäisi hoivata tai tuottaa mahdollisimman paljon lipputuloja. Ei taidetta voi velvoittaa yhtään mihinkään. Toki meillä kaikilla on omasta henkilöhistoriastamme nousevia toiveita, joita taidekokemuksiin asetamme. Oman lapsuuteni takia koen itse Aristoteleen ajatuksen, että taiteen tehtävä on elämänhalun palauttaminen, hyvin läheiseksi. Joku toinen kokee ihan toisin. Näiden näkökulmien on saatava olla olemassa yhtä aikaa, rinnakkain.
Dorian Grayn muotokuvan (1890) saaman murskakritiikin tulistuttama Oscar Wilde lisäsi mestariteoksensa myöhempiin painoksiin esipuheen, jossa puolusti taiteen vapautta raivokkaasti. Teksti loppuu kutkuttavan ärsyttävään loppukaneettiin all art is quite useless. 1800-luvun lopun Englanti on hyvin toisenlainen paikka kuin 2020-luvun Suomi, mutta en voi olla fiilistelemättä tuota lausetta, etenkin sen vielä tylpempää suomennosta taide on hyödytöntä. Niin, ehkä taide on hyödytöntä, ja juuri siksi niin tärkeää.
Juho Mantere
Kirjoittaja on ohjaaja, näytelmäkirjailija ja Q-teatterin taiteellinen johtaja.
Niiden ihmeiden puolesta joihin hulluuksissaan uskoo
Turun Sarjakuvakauppa oy on toiminut 15 vuotta. Minä olen toimitusjohtaja ja teen kaikkea mahdollista ilman tuntimäärää, eli niin paljon kuin ehdin. Jouko (30 h/vko) hoitaa verkkokaupan tilausten postittelut ja päivystää enimmäkseen tiskillä. Johanna päivystää lauantaisin ja välillä myös arkisin. Siiri kustannustoimittaa ja tekee mm. somea tuntimäärän vaihdellessa sen mukaan, miten paljon on tarvetta ja paljonko hän itse ehtii muilta töiltään. Lisäksi kaupan osakkaista Aleksi tekee kirjanpidon, Tapio huolehtii tietoliikennepuolen toimimisesta, Tommi ja Maijastiina päivystävät tapahtumissa ja Milla tekee grafiikkaa.
Turun lisäksi meillä on myymälä Oulussa Kulttuuritalo Valveella. Oulun sarjakuvaseuran ihmiset pyörittävät sitä muiden töidensä ohessa. Kaupan ja seuran toiminta tukevat toisiaan. Oulun sarjakuvaseuran Harri Filpan kanssa olemme tehneet myös yhdessä kirjoja pohjoiseen linkittyviltä tekijöiltä.
Kustantamo Zum Teufel alkoi toiminimenäni 20 vuotta sitten. Vajaat kymmenen vuotta sitten se siirtyi Sarjakuvakaupan alle osaksi muuta toimintaa. Vastuu pyörittämisestä on edelleen minulla, mutta kaupan vakaampi liikevaihto on tehnyt mahdolliseksi laajemman julkaisutoiminnan. Kustantamo pyrkii julkaisemaan sarjakuvia monipuolisesti ja laadukkaasti. Tämän vuoden nimikkeissä on esikoisteoksia, retrospektiivejä, tuttujen tekijöiden uutuuksia, lastensarjakuvaa ja käännöksiä. Lastensarjakuvaa varten on oma Kissanviikset-alamerkkinsä. Nimikkeiden määrä on ollut 10-20 per vuosi, mutta tänä vuonna se on noussut kolmeenkymmeneen. Se on resursseihin nähden aivan liikaa.
Joka vuosi päätän, että seuraavana vuonna tulee vähemmän kirjoja, mutta se ei koskaan onnistu. Suomessa on paljon erinomaisia tekijöitä, mutta vähän sarjakuvan kustantajia. Syy siihen on ilmeinen: kirjoja myydään huonosti ja kustannustoiminta pitää rahoittaa jollain. Meillä tässä auttaa Sarjakuvakaupan pyörittäminen. Vaikeaa on silti, välillä lähes mahdotonta. Kirjasto-ostojen jatkuvan vähentymisen ja kirjakauppaketjujen valikoimien supistumisen lisäksi parin vuoden sisällä on nostettu kirjojen alvia, lopetettu kirjastojen vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuki ja leikattu alan yhdistysten rahoitusta. Jokainen näistä päätöksistä vei meiltä (ja muilta) ihan suoraan tuhansia euroja tuloja pois. Ne pitäisi korvata jollain, mutta millä?
Joka vuosi päätän, että seuraavana vuonna tulee vähemmän kirjoja, mutta se ei koskaan onnistu.
Joka tapauksessa lannistua ei voi, ja katse on parempi suunnata tulevaan kuin menneeseen. Siiri Viljakka aloitti tänä keväänä työskentelyn meillä, ja hänen ansiostaan olemme voineet panostaa aiempaa enemmän näkyvyyteen somessa ja erilaisissa tapahtumissa, muissakin kuin vain sarjakuvafestivaaleilla. Lehtikirjoittelu sarjakuvista on käynyt niin vähiin, että pyrimme kuumeisesti keksimään muita keinoja nostaa teoksia esiin. Jokunen kirjagrammaaja on jo innostunut tarttumaan myös sarjakuviin. Joihinkin kouluihin olemme lahjoittaneet sarjakuvia.
Sarjakuvan näkyvyys on parinkymmenen viime vuoden aikana kehittynyt negatiiviseen suuntaan. Tämä on ristiriidassa sen faktan kanssa, että osaavien tekijöiden ja erinomaisten teosten määrä on samaan aikaan kasvanut. Painettua sarjakuvaa eivät äänikirjat uhkaa, mutta muuten toki painitaan samantyyppisten ongelmien kanssa kuin koko kirja-alalla: kirjastot eivät pysty tilaamaan hyllyyn kaikkea mitä haluaisivat, kritiikkien ja muiden kulttuurijuttujen määrä tippuu koko ajan, kirjakauppojen määrä vähenee ja kaupat supistavat valikoimiaan. Painosmäärien pienentyessä ja kustannusten noustessa kustantajat joutuvat nostamaan hintojaan, mikä entisestään pienentää myyntiä. Ala painuu syvemmälle marginaaliin, vaikka mitään laadullista syytä siihen ei ole.
Ruotsissa koettiin alle 20 vuotta sitten feministisen sarjakuvan suuri nousu Liv Strömquistin myötä. Strömquistista tuli mediapersoona ja kiintotähti, jonka myötä esiin pääsi muitakin hyviä sarjakuvantekijöitä. Suomessa vastaavaa ilmiötä ei ole syntynyt. Lähimmäksi on päässyt Riina Tanskasen Tympeät tytöt. (Tanskasen uusi kirja Luokkakipuja on erinomainen, suosittelen!)
Suuremmilla resursseilla julkaisisimme enemmän käännössarjakuvaa. Nykysarjakuvaa käännetään suomeksi todella vähän, ja klassikkojakin on yhä kääntämättä. Hyvin kiinnostava sarjakuvan osa-alue on myös ”faktasarjakuva”, jota älköön ymmärrettäkö rutikuivana esityksenä vaikkapa EU:n toiminnasta vaan esimerkiksi Oh Joy Sex Toy -tyyppisenä materiaalina. Mielenterveysaiheet ovat sarjakuvassa varsin yleisiä, ja sieltä löytyisi paljon ammennettavaa, niin vertaistukea kuin infoakin.
Jonkin verran olemme toteuttaneet isoja käännösprojekteja joukkorahoituksella yhdessä Kvaak Kirjan kanssa. Näistä projekteista argentiinalainen käännössarjakuva Eternautti on sittemmin saanut oman Netflix-sarjansa. Valitettavasti sarjan tuoma näkyvyys jäi hyödyntämättä, sillä resursseja uuden painokseen julkaisemiseen sarjan myötä ei ollut. Tässä on yksi konkreettinen esimerkki pienten resurssien ongelmista.
Jos ihmisille voisi maksaa sen verran palkkaa, että sillä pystyy elämään, vapautuisi valtavasti resursseja oikeaan tekemiseen.
Tiivistäen voisi sanoa, että jos rahaa olisi käytettävissä reilummin, palkkaisin lisää väkeä. Tämä ratkaisisi toisen akuutin resurssiongelman: ajan riittävyyden. Paljon asioita jää tekemättä, ideoita toteuttamatta ja sähköposteihin vastaamatta siksi, ettei aika vain riitä. Sarjakuva-alalla tehdään todella paljon todella vähällä rahalla, monesti ilmaiseksi. Esimerkiksi festarit pyörivät lähes kokonaan vapaaehtoisvoimin. Jos ihmisille voisi maksaa sen verran palkkaa, että sillä pystyy elämään, vapautuisi valtavasti resursseja oikeaan tekemiseen. Tämä lisäisi saman tien tekijöiden hyvinvointia ja pikkuhiljaa myös potentiaalisten lukijoiden, kun he löytävät sarjakuvan tarjoamat elämykset ja kokemukset.
Siinä on se utopia.
Petteri Oja
Kirjoittaja on uhrannut kukkeimmat nuoruusvuotensa sarjakuvalle ja saanut hyvitykseksi mm. sarjakuvaneuvoksen arvonimen, Lempi-patsaan, Vuoden sarjakuvateko -pensselin ja Kritiikin punnuksen. Turun Sarjakuvakauppa on saanut Varsinais-Suomen taidepalkinnon.
Taidetestaajat taiteen, nuorten ja koulun rajapinnalla
Suomen lastenkulttuuriliiton tuottama Taidetestaajat-kulttuurikasvatusohjelma on vuodesta 2017 vienyt kaikki Suomen kahdeksasluokkalaiset korkeatasoisiin taide-elämyksiin. Ohjelma on mittakaavaltaan ainutlaatuinen: yli 65 000 nuorta ja yli 5000 opettajaa saa lukuvuosittain kaksi taidevierailua, joihin sisältyvät matkat, pääsyliput ja pedagoginen työskentely. Vierailuja taiteen äärelle tehdään vuosittain yli 140 000. Kahdeksasluokkalaisilta kerätään myös palautetta tätä varten luodulla sovelluksella, ja taidetestaajat.fi-sivulla onkin julkaistu yli 300 000 nuorten antamaa palautetta.
Nykymuotoisen ohjelman tuottamiseen tarvittavat taloudelliset resurssit ovat huomattavat, noin seitsemän miljoonaa euroa vuodessa. Tällä panoksella saadaan tuotettua valtakunnallisesti kattava logistiikka, kymmenien taideorganisaatioiden ohjelmistoyhteistyö ja kymmenien tuhansien oppilaspalautteiden käsittely vuosittain.
Toiminta perustuu tällä hetkellä kahden yksityisen säätiön, Suomen Kulttuurirahaston ja Svenska kulturfondenin, rahoitukseen. Valtiolta ei ole toistaiseksi saatu pysyvää tukea, ja säätiöiden päätös lopettaa rahoitus keväällä 2027 asettaa koko ohjelman jatkumisen uhanalaiseksi. Tämä on paradoksaalista, sillä ohjelma on osoittanut, että taide voi tavoittaa kokonaisen ikäluokan ja että taidekokemukset voivat olla yhtä itsestäänselvä osa koululaisuutta kuin liikuntapäivät tai kieltenopetus.
Miten tehdä toiminnasta vielä vaikuttavampaa?
Olemme pyrkineet resurssitehokkuuteen ja kuulleet aktiivisesti toimintaamme osallistuvia sidosryhmiä, erityisesti taidetoimijoita, opettajia ja oppilaita. Nykymallinen taidetestaus on kehittynyt jo kahdeksan lukuvuoden ajan ja on nähdäkseni paras mahdollinen kompromissi huomioiden eri toimijoiden tarpeet. Olemme pitäneet hallinnon kulut maltillisina: Suomen suurimmassa kulttuurikasvatusohjelmassa tuotantotiimi ei lentele ympäriinsä, yövy viiden tähden hotelleissa tai nosta alalle poikkeuksellisen korkeita palkkoja.
Nykyisillä resursseilla pystymme tuottamaan jokaiselle Suomen kahdeksasluokkalaiselle kaksi taidevierailua, jotka koulun valinnan mukaan suuntautuvat joko oppilaan asuinmaakuntaan tai niin, että toinen vierailu tehdään valtakunnalliseen kohteeseen, pääasiassa kansalliseen taidelaitokseen Helsingissä. Välillä keskusteluissa on ollut vierailujen määrän lisääminen, jolloin yksittäinen nuori saisi vielä laajemman otannan monimuotoisesta taidekentästä, ja välillä resurssien säästämiseksi on ehdotettu toteutettavaksi vain yksi vierailu per oppilas.
Kahden vierailun malli on käytännössä testattu ja hyväksi havaittu: oppilas pääsee taiteen pariin kahdesti, mikä lisää ohjelman pedagogista vaikuttavuutta, mutta ei kuormita yläkoulun muuta opetusta liikaa. Emme siis lähtökohtaisesti halua lisätä vierailujen määrää ainakaan kahdeksasluokkalaisille. Taidetestausta voisi kuitenkin laajentaa niin, että sitä tehtäisiin useammalla luokka-asteella, esimerkiksi jo alakoulussa ja vielä toisella asteella, jolloin toiminta muodostaisi eheän ja vaikuttavamman pedagogisen kaaren.
Jos kuitenkin pidättäydytään ajatuksessa, että taidetestausta tehdään vain kahdeksannella luokalla, tulisi kouluissa olla enemmän mahdollisuuksia valmistautua taidevierailuille ja toisaalta reflektoida taidekokemuksia jälkikäteen. Tässä ei ole kyse vain taloudellisesta resurssista, vaan myös ajallisesta. Nykymuodossaan yläkoulua ei ole järjestetty täydellisesti suhteessa perusopetuksen opetussuunnitelman laaja-alaisiin tavoitteisiin esimerkiksi koulun ulkopuolisten oppimisympäristöjen ja monialaisten opetuskokonaisuuksien suunnittelun ja toteutuksen näkökulmasta. Lisäresursseilla voitaisiin tarjota kouluille enemmän tukea opetustyöhön.
Rajallisten – joskin nykyisen perustoiminnan näkökulmista riittävien – resurssien takia maksamme taidesisällön tuottajille kiinteää ennalta määriteltyä hintaa pääsylipuista. Tämä lipun hinta jää huomattavasti alle markkinahinnan erityisesti suurtuotannoissa, kuten oopperoissa ja musikaaleissa, minkä vuoksi kaikki taidetoimijat eivät tarjoa ohjelmaan “parasta mahdollista” sisältöään. Mikäli resurssimme olisivat rajattomat, voisi tämä vaikuttaa kahdeksasluokkalaisille tarjoamiimme taidesisältöihin, sillä lipun hintaa korottamalla saisimme todennäköisesti ohjelmasisällöiksemme vielä enemmän “hittejä” ja takuuvarmoja yleisömagneetteja. Lisäresurssilla taidetoimijoilla voitaisiin palkata lisää yleisötyöntekijöitä ja/tai järjestää vaikkapa työpajoja kouluilla, mikä tukisi nuoren taidekokemusta entisestään.
Keräämme paljon palautetta ja dataa toimintamme kehittämisen tueksi, mutta laajempaa, toiminnan yhteiskunnalliset vaikutukset tarkemmin mittaavaa selvitystyötä on mahdollista tehdä vain satunnaisesti ja melko pintapuolisesti. Lisäresurssia tarvittaisiin siis siihen, että taidetestauksen, ja miksei laajemmin taiteen, yhteiskunnallista vaikuttavuutta mitattaisiin jatkuvasti ja systemaattisemmin, esimerkiksi osana kouluterveyskyselyä. Myös jonkinlainen mittaaminen esimerkiksi peruskoulun lopussa voisi tarjota mielenkiintoisen indikaattorin erilaisten lapsille ja nuorille suunnattujen toimintojen vaikutuksesta kohderyhmän kulttuuriseen kompetenssiin.
Mitä olemme vaarassa menettää?
Mikäli taidetestaukseen ei löydy uutta rahoituslähdettä, ensisijaisesti valtiota, päättyy toiminta kesään 2027. Tekemiemme kyselyiden ja teetettyjen selvitysten perusteella on hyvin todennäköistä, että mikäli näin tapahtuu, valtaosa kouluryhmistä etenkään maakuntakeskusten ulkopuolelta ei tule enää tekemään taidevierailuja. On hyvin mahdollista, että suuri osa Suomen nuorista päätyisi seilaamaan läpi peruskoulun vailla kokemusta ammattilaisten tekemästä taiteesta.
Taidetestaajat-ohjelman taidealalle tuottamat lipputulot ovat mahdollistaneet taideorganisaatioissa yleisötyöntekijöiden ja muun pedagogisen henkilökunnan palkkaamisen, ja ohjelman päättyessä monet toimijat eivät enää pystyisi pitämään tällaista henkilökuntaa palveluksessaan, mikä vaikuttaisi laajemminkin toimijoiden yleisötyöhön ja näin ollen niiden tuottamiin palveluihin ja vaikuttavuuteen. Taidetestauksen loppumisen myötä loppuisi myös moni muu yhteistyö taidekentän ja koulumaailman välillä.
Mikäli taidetestaukseen ei löydy uutta rahoituslähdettä, ensisijaisesti valtiota, päättyy toiminta kesään 2027.
Mikäli rahoitus löydetään vain osittain, laskee ohjelman vaikuttavuus ja erityisesti sen oppilaille tuottama arvo. Käytännössä säästöjä tultaisiin ensin hakemaan poistamalla mahdollisuus valtakunnallisiin vierailuihin ja toiseksi vähentämällä vierailujen määrää.
Mitä hyötyä on taiteesta ja taidetestauksesta?
Taiteella ja taidevierailuille osallistumisella on monenlaisia hyötyjä: esimerkiksi nuorten osallisuus kasvaa, he saavat elämyksiä, kykyä katsoa maailmaa eri kulmista ja oppivat matkustustaitoja. Taide voi nostaa esiin vaikeitakin keskustelunaiheita sekä toimia ajattelun tilana ja katalyyttinä. Taidekokemusten äärellä nuoret voivat oppia kertomaan omista kokemuksistaan, kokemaan empatiaa ja keskustelemaan sivistyneesti toistensa kanssa. Tällöin taidetestaus ei ole vain taidekasvatusta, vaan vaikuttaa laajemminkin terveen ja hyvinvoivan demokraattisen yhteiskunnan ylläpitämiseen. Juuri tästä syystä taidetestauksen hyöty on suurin silloin, kun sen mahdollistamana taiteen äärelle pääsevät kaikki nuoret, myös ne, joiden vanhemmat eivät tule ajatelleeksi tai joilla ei ole varaa viedä lapsiaan esimerkiksi teatteriin, museoon tai konserttiin.
Joonas Keskinen
Kirjoittaja työskentelee Taidetestaajat-kulttuurikasvatusohjelman päällikkönä Suomen lastenkulttuuriliitossa.
Riskien välttely hiljentää ensimmäisenä uudet äänet ja rohkeat ideat
Vuonna 2023 perustettu tuotantoyhtiö Silmu Films tuottaa draama- ja arthouse-elokuvia, joille on tällä hetkellä haastavaa saada rahoitusta. Syitä on useita: taantuma, inflaatio, oikeistopopulismin nousu ja katsomistottumusten muutos ovat osaltaan kaikki vaikuttamassa alkuperäistarinoiden rahoituspohjaan koko Euroopassa. Ennestään heikko taloustilanne yhdistettynä uhkiin uusista rahoitusleikkauksista on tuonut alallemme lisää turvallisuushakuisuutta. Tämä sopii huonosti taiteen tekemiseen, jossa todelliset oivallukset löytyvät rohkeudella ja riskinotolla. Riskien välttely tuotantoketjun joka askelmalla tekee varsinkin nuorten elokuvantekijöiden ja uusien yhtiöiden asemasta hauraan. On haastavaa suojella tekijöiden visiota ja taiteellista integriteettiä erityisesti silloin, kun näytöt ovat vielä vähäisiä.
Kun kehitystyö ja rahoituksen saaminen kestävät kauan, tekijät joutuvat etsimään muita töitä ja hankkeen eteneminen hidastuu.
Elokuvan tuottaminen nyt on erilainen tuotantotaloudellinen ja byrokraattinen ponnistus kuin esimerkiksi vuonna 2015. Kymmenessä vuodessa inflaatio on syönyt lähes 30 prosenttia elokuvarahoituksen määrästä. Samalla vaatimukset rahoituksen saamiseksi ovat kasvaneet ja kilpailu on koventunut. Resursseja on nyt vähemmän kuin aikoina, jolloin työehtosopimus ei ollut sitova, eikä ympäristöä tai sosiaalista vastuuta otettu päätöksenteossa huomioon.
Elokuvaprojektin eteenpäin vieminen vaatii tekijöiltään pitkäjänteistä työtä, mutta esimerkiksi Elokuvasäätiön pienentyneestä potista hankkeiden kehittämiseen jaettavat tuet eivät yleensä mahdollista tekijätiimille palkkaa kuin kuukaudeksi tai pariksi kerrallaan. Kun kehitystyö ja rahoituksen saaminen kestävät kauan, tekijät joutuvat etsimään muita töitä ja hankkeen eteneminen hidastuu. On tavallista, että pitkä esikoiselokuva tehdään vasta yli 40-vuotiaana, jolloin monia hyviä työvuosia on jo kulunut.
Olisi arvokasta, jos voisimme tuottaa elokuvia, joiden tekijä on vielä kosketuksissa omaan nuoruuteensa ja voisi jakaa kokemusmaailmansa muille tuoreena. Jos resurssit olisivat kunnossa, voisi tukea erilaisten elokuvantekijöiden työskentelyä pitkäjänteisesti – tarjota enemmän ammatillista tukea ja keinoja kokeilla ideoitaan. Riittävät resurssit suunnittelussa näkyisivät lopputuloksen laadussa. Olisi hienoa pystyä tarjoamaan tekijöille kunnollinen työtila, jonne tulla, ja jossa saisi vertaistukea ja voisi oppia toisilta. Jos tekijät saisivat riittävästi aikaa tehdä työnsä kunnolla, yleisö näkisi juuri sen lopputuloksen, jonka tekijä ennalta suunnitteli. Jos varaa olisi, voisi panostaa siihen, että katsojat löytäisivät tekemämme elokuvat paremmin. Mikä kaikki olisikaan mahdollista, jos säästäminen ja kiire eivät määrittelisi prosesseja? Näkisimmekö silloin suomalaiselokuvan voittavan Oscareissa, tai kotimaisen fantasiasarjan, joka puhuttelisi yleisöjä ympäri maailmaa? Vai olisiko meille saatavilla ennennäkemättömän monimuotoinen tarjonta laadukasta pientä ja suurta elokuvaa omalla kielellämme?
Riittävät resurssit suunnittelussa näkyisivät lopputuloksen laadussa.
Resurssien luomat rajat voivat olla hyödyllisiä luomistyössä, mutta niistä tulee haitallisia silloin, kun ne pienentävät ajatteluamme ja ohjaavat teoksiamme yhdenlaiseen rakenteeseen, tuotantomalliin ja visuaaliseen kieleen. Seurauksena rohkeus ja ideat laimenevat tarjolla oleviin normatiivisiin raameihin. On todella vaikeaa taistella tasapäistämistä ja liiallista järkeistämistä vastaan, jos toteutusvaihtoehtoja ei ole. Pahimmillaan vaarana on, että elokuvan tekoprosessin joka askeleella kunnianhimoa lasketaan, kunnes löydetään keskitien minimitaso, joka on mahdollista rahoittaa. Näin kaikki, mikä on liian aikaa vievää, erikoista, riskialtista, kallista tai vaikeaa, jää näkemättä. Syntyy tuotantotietoinen taiteellisen itsesensuurin kierre, jossa myös tekijät alkavat miettiä teoksia, joita olisi helpompaa ja nopeampaa saada läpi, eikä yleisö saa koskaan tietää, mitä menetti.
Teosten ja yleisön lisäksi riskien välttely heijastuu tekijöiden monimuotoisuuteen. Kokeneiden ohjaajien joukossa monimuotoisuus on erityisen vähäistä, ja asia ei muutu, ellei juuri esikoisohjaajien mahdollisuuksia paranneta. Suurten resurssien Tanskassa asia on ratkaistu esikoisohjaajien erillisellä rahoituspolulla. Mukaan päässeitä ohjaajia tuetaan kehittämisen aikana monin tavoin, ja polun eri vaiheet läpäisseet hankkeet saavat kiinteän rahoituksen. Lähtötilanne alalle on tasa-arvoisempi, kun esikoisohjaajat kilpailevat resursseista vain toisiaan vastaan.
Elokuva-alalla on valtavasti osaamista, ideoita ja potentiaalia, jota tälläkin hetkellä hyödynnetään vain osaksi. Elokuvien tukeminen on valtiolle taloudellisesti kannattava investointi. Poliittisilla päätöksillä rahoitusta olisi edelleen mahdollista nostaa muiden Pohjoismaiden tasolle.
Jenni Jauri
Kirjoittaja on Silmu Films tuotantoyhtiön tuottaja ja omistaja.
Koko artikkelin kuvat: Suvi Sysi, Nick Tulinen, Siiri Viljakka, Sanna Krook, Jenni Jauri