Susanna Pettersson
Museoaiheista kirjallisuutta julkaistaan nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Museoita analysoidaan filosofisina instituutioina, niiden toimintaperiaatteita tarkastellaan kriittisesti ja merkitystä punnitaan monipuolisesti suhteessa yleisöön ja yhteiskuntaan. Samanaikaisesti suurimpien taidemuseoiden historiaa tutkitaan ja kirjoitetaan uudestaan.
Seuraavassa esitellään kaksi julkaisua, jotka kysyvät onko tapamme ajatella museoita ja museointia enää oikeilla jäljillä? Nick Prior purkaa tutkimuksessaan käsitystämme eurooppalaisesta taidemuseosta. Keith S. Thomson puolestaan on huolissaan museoiden vauhtisokeudesta ja ajattelemattomasta tavasta keräillä.
Sosiologin silmin
Sosiologi Nick Prior tarkastelee eurooppalaisen taidemuseolaitoksen syntyä bourdieulaisesta näkökulmasta. Hän kysyy mikä taidemuseossa oli niiden syntyessä ”modernia”? Miksi ja mihin tarkoituksiin museoita perustettiin? Ja millä tavoin museot olivat yhteydessä moderniin taidemaailmaan – tai taidemaailmoihin?
Priorin tutkimuksen tavoitteena on sijoittaa kansallisen museoinstituution synty sosiokulttuuriseen kehykseen. Hänen näkökulmansa vaihtelevat laajasta yksityiskohtaiseen: kun makrotasolla puhutaan kansallisvaltion kehityksestä ja sosiaalisista muutoksista, mikrotasolla tarkastellaan katsojan suhdetta museotilaan.
Prior tarkastelee museoiden kehitystä esimodernin absolutismin, valistuksen ja 1800-luvun keskiluokkaisen moderniteetin näkökulmista ja löytää näistä vastaavuuksia museoiden ripustuksissa.
Priorille, kuten monille muillekin kirjoittajille Nochlinista alkaen, museo on luonteeltaan ambivalentti. Sillä on Januksen kasvot.
Museo on instituutiona puristettu elitismin ja demokratian, uskonnollisuuden ja sekularismin, tradition ja modernin väliin. Johtuen erilaisista toiveiden ja tarpeiden projektioista museot ovat olleet pakotettuja ’neuvottelemaan’ identiteetistään vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.
Prior väittää Bourdieun hengessä, että museot saavat tietyt sosiaaliryhmät tuntemaan sen omaksi paikakseen, toisten taas annetaan ymmärtää, ettei tämä kulttuuri oikeastaan ole heitä varten. Kun esimerkiksi Belvederen kävijöiltä edellytettiin 1700-luvulla puhtaita kenkiä, sulki tämä periaatteessa järkeenkäyvältä kuulostava sääntö taidegallerian oven työläisiltä. Priorin tutkimuksen yksityiskohtainen esimerkkiaineisto on Manner-Euroopasta, Englannista ja erityisesti Skotlannista.
Kirja on perusteos, joka jokaisen museoalalla toimivan kannattaa ja pitää lukea. Se muistuttaa myös siitä, että huolimatta korkeista päämääristään museolaitos ei ole koskaan voinut olla ”kaikkien” paikka. Eikä yksinomaan siksi, että ”kaikki” eivät ole siitä kiinnostuneita. Tämä yksinkertainen tosiasia on hyvä pitää mielessä käytännön museotyössäkin.
Irti keräilymaniasta
Oxford University Museumin johtaja Keith S. Thomsonilla on laaja kokemus Yhdysvaltojen ja Britannian museo- ja tiedemaailmasta. Entisenä biologian professorina hän katsoo alaa myös tieteen näkökulmasta. Nyt tämä pitkän linjan ammattilainen on julkaissut kirjan, joka keskittyy kysymykseen museoiden olemassaolon perusteesta.
Kirja koostuu Thomsonin museoinstituutiota koskevista mietteistä ja henkilökohtaisista näkemyksistä: ”joukosta mielipiteitä, jotka ovat kehittyneet vuosien varrella”, kuten hän itse kirjansa johdannossa sanoo. Kirja ei siis pyri selostamaan sitä mitä on tapahtunut vaan kysymään miksi ja miten museoita kehitetään tästä eteenpäin. Tämän hän tekee esseistin näennäisellä kepeydellä, mutta kuljettaen mukanaan painavia ajatuksia. Thomsonia pohdituttaa, mikä museoiden paratiisissa on mennyt vikaan?
Vastausta hakiessaan Thomson siirtyy keräilijöistä ja keräilykohteista esillepanoa koskeviin periaatteellisiin kysymyksiin, miettii, mitä ylipäätään keräillään ja miksi, laskeskelee maailman museoissa olevien esineiden rahallista arvoa ja päätyy anekdootteja vilisevän jutustelun lomassa kiperien perimmäisten kysymysten äärelle.
Thompsonin päällimmäinen huolenaihe on materian mielipuolinen ja päämäärätön kasautuminen maailman eri museoiden varastoihin. Hän paljastaa sen kuvaillessaan Kimbell Art Museumin (Forth Woth, Texas) hankintapolitiikkaa, joka yleisestä käytännöstä poiketen on huolellisen harkitsevaa. Yksityisen Kimbell Art Museumin kokoelman tasoa nostetaan tietoisesti: kun kokoelmaan hankitaan siellä jo olevaa parempi teos, laadultaan vähäisempi myydään pois. Julkisluonteisissa museoissa kokoelmateosten tai –objektien myynti ei kuulu esityslistalle, sillä museot jatkavat mekaanisesti kerran asetettua tavoitetta aukottoman historiallisen kehityskulun taltioimisesta. Thomson kuitenkin painottaa, etteivät museoiden ongelmat ratkea kokoelmien osittaisella purkamisella vaan ennemminkin toimintakentän ja –kulttuurin kokonaisvaltaisella uudelleenarvioinnilla.
Thomsonin kirja on reipas puheenvuoro, vaikka monet ajatuksista on esitetty aikaisemmin ja tullaan esittämään vielä lukuisia kertoja uudestaan. Kirjalla on paikkansa ajatellen nyky-yhteiskunnassa toimivien museoiden välttämätöntä itsearviointiprosessia. Thomsonin kirjan ansioksi on luettava sen vilpittömyys. Hän uskaltaa olla vanhanaikainen, naiivi ja radikaali ajattelija samoissa kansissa. Sanottavansa Thomson tiivistää esittämällä, että museo tulee määritellä tarkoituksensa, eikä kokoelmansa kautta. Vain missio merkitsee.
Nick Prior: Museums & Modernity. Art Galleries and the Making of Modern Culture. Oxford & New York: Berg 2002.
Keith S. Thomson: Treasures on Earth. Museums, Collections and Paradoxes. Faber and Faber 2002.