Markkinoiden mallintama taide

Talouden mallit rakentavat toimijoita, arvoja ja toimintatapoja, jotka ulottuvat yhä enemmän markkinoiden ulkopuolelle taiteeseen, tutkimukseen ja kulttuuriin. Kriittisen talousteorian pohjalta artikkeli kritisoi uusklassisen taloustieteen oletuksia markkinoiden neutraaliudesta ja tehokkuudesta ja korostaa sen sijaan finanssimarkkinoiden luontaista epävakautta ja niiden roolia eriarvoisuuden toistamisessa. Analysoin yksityisten säätiöiden, mesenaattien ja sijoitusvetoisten rahoitusmallien kasvavaa vaikutusta rakenteellisena muutoksena, joka muokkaa kulttuurituotantoa ja taiteellista autonomiaa. Tekstissäni väitän, että kulttuurin finansoituminen vahvistaa luokkajaottelua taiteessa ja heikentää samalla demokraattista hallintoa ja julkista vastuuta kulttuurielämästä. Korostamalla rahaa sosiaalisena konstruktiona pikemminkin kuin niukkana luonnonvarana artikkeli haastaa vallitsevat taloudelliset narratiivit ja kehottaa uudistamaan kriittistä suhtautumista nykyisiin talousmalleihin, jotka muovaavat taidetta ja yhteiskuntaa.

Talouden mallit

Talous koostuu sosiaalisista ja kielellisistä käytännöistä. Finansoituneen talouden ytimessä on talouden toimijoiden välisten suhteiden sekä heitä hallitsevien mallien ja protokollien kehittäminen. Finanssitalous tarkoittaa rahoitusmarkkinoilla tapahtuvaa toimintaa, joka viime vuosikymmeninä on kasvanut kiihtyvällä vauhdilla suhteessa perinteisempiin raaka-aine tai hyödykemarkkinoihin. Kapitalistisen toiminnan markkinat ovat vain yksi esimerkki niistä monenlaisista talouksista, jotka ovat olennainen osa kaikkea inhimillistä toimintaa. Rahoitusmarkkinat ovat olleet osa sivilisaatioita aina Keisarillisen Kiinan ajoista lähtien.^[1]

Talouden sosiaaliset käytännöt muodostavat sosioteknisiä verkostoja, joiden kautta taloudellinen toimijuus rakentuu.^[2] Tätä teknistymistä voidaan kuvata talouden ulkopuolisten verkostojen, kuten taiteen ja tutkimuksen, finansoitumisena. Finansoituminen muokkaa taiteen alan suhteita niin, että tärkeimmäksi päämääräksi tulee taloudellisen toimijuuden rakentuminen ja sijoittuminen markkinoille.

Taloustiede ja rahoitusala ovat sosiaalisia käytäntöjä, jotka muodostavat malleja, rakentavat taloudellisia toimijoita ja luovat markkinoita.^[3] Mallit ovat muuntuvia käytänteitä ja finansoitumisen kautta ne kertautuvat talouden ulkopuolella, kuten taiteessa, kulttuurialalla ja tieteessä. Eräs yleisimmistä malleista on ajatella markkinat neutraalina ja tasapainoon pyrkivänä ekosysteeminä. Uusklassisessa taloustieteessä yksityiset rahoitusmarkkinat siksi mielletään tehokkaimpana resurssien ja arvojen mittarina.^[4]

Jäljittelemällä talouden malleja ja kieltä taiteen alan ryhmät, verkostot, yksilöt sekä instituutiot mahdollistavat taloudellisten toimijuuksien juurtumista käytänteisiin, hallintoon, kieleen, kanssakäymiseen ja tiloihin. Rahoituksen ja talouden mallit eivät muokkaa vain taloudellista käyttäytymistä, vaan kulttuuria tuotantona, sen kieltä ja estetiikkaa. Talouden kieli on meille tuttua ja luontaista, esimerkiksi sellaisten käsitteiden kautta kuin luotto, velka, riski, ailahtelevuus tai panokset, jotka ovat jo pitkään lävistäneet arkisen kielen ja sen, kuinka taiteilijat ja tutkijat rakentavat tulevaisuuttaan taloudellisina toimijoina.

Rahoitusmarkkinat ovat epävakaita sopimussuhteiden kokonaisuuksia, joissa globaalit toimijat luovat riippuvuussuhteita. Heterodoksisen taloustieteen näkökulmasta globaalit rahoitusmarkkinat ovat implisiittisesti epävakaita. Kyse ei ole selkeästi rajatusta koulukunnasta, kuten uusklassinen taloustiede, vaan se pitää sisällään monia talouden ajattelun tapoja, kuten feministinen, marxilainen tai post-keynesiläinen talousajattelu, moderni rahateoria (MMT) ja degrowth-liike. Kyse on talouden teorioita ja käytänteitä usein kriittisesti lähestyvästä ajattelutavasta.

1990-luvulta lähtien laskentatehon kasvun myötä kiihtynyt finansoituminen on laajentanut rahoitusmarkkinoiden vaikutuksia kaikkialle: instituutioiden ja yritysten päätöksentekoon, velkaantuneisiin kotitalouksiin, taiteilijoiden ansionmuodostukseen ja opiskelijoiden riskinottokykyyn.^[5] Markkinoiden kieli on värittynyttä, kuten poliittisen puheen uskontunnustus leikkausten välttämättömyydestä kilpailukyvyn vuoksi. ”Emmehän halua syödä tulevien sukupolvien kuormasta”, kuten poliitikot Ronald Reaganista Riikka Purraan arvokonservatiivisten ”talousajattelijoiden” kuoron säestämänä toistavat.^[6]

Talouden mallinnukset luovat tilaa yksityisten säätiöiden vaikutusvallalle, joiden oma rahoitus perustuu sijoituspääomaan sekä päätöksenteko tehokkaaseen yritysmaailman markkinalogiikkaan.^[7] Liisa Suvikumpu lainaa FT Suvi Heikkilää Säätiöt ja rahastot ry:n sivuilla, kuvatessaan säätiöt joustavana turvaverkkona, joka

”on vuosisatojen ajan vastannut valtionhallinnon vastuualueiden ulkopuolelle jääviin tarpeisiin. […] Kulttuuria tukevien säätiöiden merkitys korostuu aikana, jolloin ihmiset haluavat maksaa kulttuurista, viihteestä ja taiteesta yhä vähemmän. Se korostuu aikana, jolloin julkishallinto leikkaa koulutuksesta ja tutkimuksesta.”^[8]

Säätiöitä ei voi yksiselitteisesti määrittää markkinatalouden airueksi, mutta valtiontalouden kurjistavien päätösten rinnalla on selvää, että talouden, tieteen ja koulutuksen arvot muokkautuvat talouden hinnoittelumalleja myötäilevimmiksi.^[9] Näiden muutosten rinnalla voimistuva protektionismi ja plutokratia tuo esiin, kuinka 1990-luvun alkupuolella syntynyt nykytaiteen kansainvälisyys on sellaisenaan tullut tiensä päähän.

Taloudellinen toimija

Talouden mallinnukset tuottavat sosioteknisiä koostumia, kuten yrityksiä, yhteisöjä ja yksilöitä, jotka toimivat talousmarkkinoilla. Taloudellisilla toimijoilla on kykyä muodostaa eroja, vertailla ja skaalata merkityksiä. Toimijat sijoittuvat esimerkiksi tehtaaseen tai osakemarkkinoille, galleriaan, museoon, yliopistoon tai ostoskeskukseen. Nämä tilat ovat ”laskentatiloja”, joiden tarkoitus on eristää ja muuntaa asioiden ja olioiden välisiä suhteita.^[10]

Taloudelliset toimijat käyttävät asteikkoja määritellen eroja, esimerkiksi performanssitaiteen, esitystaiteen tai nykytanssin välille niin kuin eri kahvilaatujen välille. Taloudellisen toimijat arvioivat, luokittelevat ja vertailevat. Galleriatilassa oleva teos arvioidaan toisin kuin työhuoneella. Toimijuudet rakentuvat katkosten kautta, kun tilat sulkeutuvat toisiltaan. Nämä katkokset mahdollistavat arvioinnin ja jakelun. Ne ovat olennainen osa markkinatalouden järjestelmää. Taideteokset eivät ole kappaleita, joita hankitaan kokoelmiin, vaan teokset ovat sijoittamisen kohteita niissä piilevien mahdollisuuksien kautta. Teokset voivat muuntua vaihtelevissa tiloissa. Teos on mahdollisuus, johon voidaan sijoittaa. Teos on avaus.

Rahoitusomaisuus (asset)

Rahoitusomaisuus on resurssi, joka voidaan omistaa, vaihtaa ja pääomittaa. Se voi olla maa-alue, hyödyke tai rahasumma, mutta myös taito, kokemus tai tekijänoikeus. Kyse on vuokrasopimuksesta, joka koskee omaisuuden hallintaa, rajoitettua pääsyä tai käyttöä. Pankkialalla omaisuuserä on resurssi tai sijoitussalkun arvopaperi, josta odotetaan koituvan taloudellista hyötyä.^[11] Sopimukset sitovat tapoja, luotettavuutta, lojaalisuutta, makua ja kykyjä.^[12] Esimerkiksi kyky suoriutua maisteriopinnoista voidaan arvioida luottokelpoisuutta harkittaessa.

Taloustieteen sosiologit Jacques-Olivier Charron ja Michel Feher kirjoittavat, kuinka sijoittajalla on valta, koska hänellä on mahdollisuus jakaa taloudellisia resursseja sijoituskohteena olevalle, jonka arvoa määrittää kyky joustaa tulevaisuuden vaatimuksiin nähden.^[13] Taiteilija on esimerkki ominaisuuksien luomasta rahoitusomaisuudesta, koska hänen arvonsa ei perustu niinkään työn tuloksiin vaan mahdollisiin kykyihin ja niiden yhdistelmiin, jotka ovat muuttumiselle alttiita.

Uusklassisen talousteorian mukaan markkinat ovat ylivoimaisia tiedon käsittelijöitä. Riskialttiin taiteilijan ominaisuudet arvioidaan markkinoilla kehittyvinä potentiaalisuuksina. Friedrich von Hayekin ja hänen seuraajansa Milton Friedman mukaan kapitalistisen markkinajärjestelmän on toimiakseen saatava mahdollisimman moni ominaisuus markkinoiden käsiteltäväksi. Kaiken tiedon tulisikin asettua spontaanisti markkinoille, jotta voisimme saada mahdollisimman suuren hyödyn koko yhteisölle.^[14]

Eikö markkinatalous kuitenkin ole osoittanut olevansa merkittävä tekijä eriarvoisuuden lisääntymiselle?  Talousfilosofit Philip Mirowski ja Edward Nik-Khah kirjoittavat, kuinka

”Resurssien epätasa-arvo liittyy erottamattomasti tiedon epätasa-arvoon: hyvin toimivassa taloudessa suurin osa ihmisistä on yksinkertaisesti tuomittu tyhmyyteen.”^[15]

Uusklassisen talousajattelun mukaan kyse on valinnan vapaudesta, jolloin myös työttömyys on henkilökohtainen valinta. Vaikka markkinatalous tuottaa häviäjiä, kohentaa se voittopuolisesti kaikkien hyvinvointia.

Heterodoksista talousajattelua edustava moderni rahateoria (MMT) ja sellaiset kriittiset talousajattelijat kuten Ann Pettifor tai Mariana Mazzucato näkevät sitä vastoin, kuinka valtion tulisi pitää merkittävä rooli talousjärjestelmän ylläpitäjänä ja sen suunnan määrittäjänä. Yhdysvaltain dollari kaupankäynnin välineenä asettaa Yhdysvaltain keskuspankin hyvin erilaiseen asemaan suhteessa muihin valuuttoihin, etenkin kun kyseessä ovat useat alkutuotannon Afrikan maat. Markkinatalouden luoma haavoittuvuus ei jakaudu tasaisesti.

Säästöpolitiikka (austerity measures)

Säästöpolitiikka keskittyy sosiaalimenojen, koulutuksen ja kulttuurialoilta leikkaamiseen. Se edistää regressiivistä verotusta, palkkojen hillintää ja työmarkkinoiden sääntelyn purkamista. Säästöpolitiikka on tehokas keino lukita markkinataloudelle oleelliset hierarkiat ajaen yksityisomaisuuden ja sijoittajaluokan etuja etenkin silloin, kun markkinatalouden mallit tulevat kansalaisten haastamiksi.

Säästöpolitiikka toimii matalapalkkaisen työvoiman kurinpitotoimenpiteenä, kirjoittaa taloustieteilijä Clara Mattei. Moderni säästöpolitiikka juontaa juurensa italialaisen työväenliikkeen poliittisista taisteluista vuosina 1918–1921. Tämän liikehdinnän onnistui fasistinen hallitus Mussolinin johdolla tukahduttamaan liittoutumalla konservatiivisten intellektuellien ja taloustieteilijöiden kanssa.^[16] Tuosta taistelusta lähtien säästöpolitiikka on perusteltu tasapainoisen budjetin arvovapaan vaatimuksen kautta. Leikkaukset epäpolitisoidaan rationaaliseen ajatteluun perustuviksi välttämättömiksi toimenpiteiksi. Henkilökohtainen velkaantuminen kasvaa etenkin pienituloisilla, jonka vaikutus kasaantuu myös kulttuurialan pienituloisille toimijoille ilman merkittävää omaisuutta. Epäpolitisoiminen tekee velkaantumisesta henkilökohtaisen ominaisuuden ja kyvyn.

Epätasa-arvo

Maailmanpankin tutkimusinstituutin entinen johtaja Branko Milanovićin tutkimus globaalista tulonjaosta osoittaa, kuinka sosiaalisten siteiden heikkeneminen 1980-luvulta lähtien on tasoittanut pelikenttää sijoituspääomalle ja kasvavalle eriarvoisuudelle. Plutokratian^[17] globaali kasvu heikentää demokraattista hallintoa ja kiihdyttää varallisuuskuilua pohjoisen ja etelän välillä sekä länsimaisten kansallisvaltioiden sisällä.^[18] Säästöpolitiikan tavoitteena on säilyttää kilpailukyky kansainvälisten sijoittajien silmissä, josta seurauksena on verotulojen väheneminen ja omaisuuden keskittyminen. Milanovićin mukaan plutokratian nousun rinnalla on havaittavissa keskiluokan merkityksen väheneminen ja kerrannaisvaikutuksena demokratian rapauttaminen. Keskiluokan voimavarana pidetty koulutus on myös menettänyt merkitystään.^[19]

Plutokratian kasvu 1990-luvulta lähtien populististen liikkeiden rinnalla on vahvistanut perintöomaisuuden arvostusta ja konservatiivisten perhearvojen nousua.^[20] Talouden ongelmat koetaan häviäjien syynä ja epätasa-arvo nähdään luonnollisena järjestyksenä, jossa taloudelliset ongelmat ovat luonnollista seurausta kyvyttömyydestä ymmärtää talouden ”totuuksia”. Tämä voimistaa entisestään omistuksen ja vallan keskittymistä meritokratian kautta, jolloin pääomaa ei nähdä sosiaalisten suhteiden kautta syntyvänä voimavarana vaan henkilön ominaisuuksiin sitoutuneena kykynä.^[21]

Ammattiliittojen valta on heikentynyt ja perheyritysten ideaali vahvistunut. Mesenaatit nähdään yhteiskunnan tukipilareina ja taiteilijat identifioituvat yrittäjähengen mukaisesti. Yhteiskuntateoreetikko Melinda Cooper kirjoittaa, kuinka perheyrittäjyyttä määrittää säästäväisyyden lisäksi identifioituminen sellaisten imperiumien kanssa kutenTrump, Berlusconi, Gates tai Le Pen. Säästöpolitiikan rinnalla plutokraattinen valta rapauttaa valtion merkitystä, kun perhe mielletään välineenä varallisuuden ylisukupolviselle kerääntymiselle.^[22] Yksityis- ja perheomaisuutta tulisi edistää — kuten konservatiivinen verouudistaja Jack Kemp kirjoitti Reaganin hallinnon aikana — jotta jokainen perhe voisi luoda omaisuutta vapaan ilmaisun muotona.^[23]

Finanssikriisiä seuranneella vuosikymmenellä varallisuuden keskittyminen on lisääntynyt merkittävästi Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mikä osaltaan johtuu sijoitusomaisuuteen kohdistuvista merkittävistä verouudistuksista. Meritokraattinen vallankäyttö sekoittaa julkisen ja henkilökohtaisen, jolloin valta on henkilökohtaista omaisuutta, jota hallitsija voi mielivaltaisesti halujensa mukaan käyttää.^[24] Suvun kokoaman omaisuuden jakaminen saa ilmaisun muodon hyväntekeväisyyden ja säätiöiden kautta. Syntyy dynastioiden saaristo, jossa taidemaailma muistuttaa esikapitalistisia ruhtinaskuntia, jossa taiteilijastipendiaatit ja palkintojen saajat ovat perhedynastian epifyyttejä.

Keskiluokka muodostaa noin 40 % väestöstä. Sen omaisuus muodostuu omistusasunnosta, käteisvaroista, säästötalletuksista ja henkivakuutusten summasta, joista on vähennetty lainojen velat. Vähävaraiset edustavat noin puolta väestönosasta, eikä heidän omaisuutensa ole kahden kuukauden palkkaa suurempi, tai se voi velat huomioiden olla myös negatiivista. Jokainen taloudellinen taantuma kutistaa alemman luokan varallisuuden määrää suhteettomalla tavalla.^[25]

Sen sijaan ylin kymmenys omistaa noin 60 % varallisuudesta. Tuon joukon sisällä noin tuhannen ihmisen joukko omisti jo talouskriisin jälkeen vuonna 2010 yli kaksinkertaisen määrän omaisuutta suhteutettuna kaikkien Afrikan maiden yhteenlaskettuun varallisuuteen.^[26] Suunnaton varallisuuden jakautumisen epätasa-arvo heikentää erityisesti keskiluokan mahdollisuuksia. Miten käy suurituloisen eliitin ja halvan työvoiman, AI:n ja automatisoinnin väliin puristuksiin jääneen keskiluokan, joka on ollut taiteen kuluttajien keskiössä modernismin ajalta lähtien? Varallisuuden epätasainen jakautuminen on haaste etenkin ilmastokriisin vaikutuksesta, jolloin länsimaiden kulutuksen tulisi vähentyä laskutavasta riippuen 60–90 %.^[27] Muutos olisi keskiluokalle katastrofaalinen.

Monopoli

Historioitsija Fernand Braudel määrittää kapitalismin monopolistiseksi ja markkinoiden vastaiseksi järjestelmäksi, jota määrittävät viidakon lait.^[28] Kapitalismi pyrkii hajottamaan sosiaaliset siteet ja yhteisöt niin, että yksilöt murretaan väkivalloin vapaaksi työvoimaksi ja sijoituskohteeksi. Se on välttämätön toimenpide, jotta pääoman kertyminen voi tulla mahdolliseksi.^[29] Monopoliasemaan pyrkivien pääomasijoitusyhtiöiden tavoitteet ovat jyrkässä ristiriidassa yleisen edun kanssa. Vielä 1980-luvulla pääomavoittojen taloudellinen vaikutus oli vähäinen, mutta nykyisin ne muodostavat kolmanneksen maailman kasvavasta varallisuudesta. Sosiologi Greta Krippner kirjoittaa, kuinka pääomavoitot ovat tärkein vaikuttava tekijä varallisuuden epätasa-arvon kasvulle.^[30] Varallisuus kertautuu dynastisten mallien kautta, jolloin yhteiskunta muuntuu oikonomiaksi: sukulaisuussuhteiden kautta rakentuvaksi isäntien hallitsemaksi järjestykseksi, jossa Giorgio Agambenin mukaan poliittinen talous muuttuu despootin yksityisomaisuuden taloudenpidoksi.^[31]

Säästäväisyys

Säästäväisyys on pidättäytymisen taito.^[32] Säästäväisyys ei johda rikastumiseen, vaan sen merkitys on lähinnä moraalinen. Säästäväisellä on kyky tehdä vaikeita päätöksiä, leikkauksia ja sietää niukkuutta; hänellä on kyky erottaa olennainen luksuksesta. Säästäväisyys kukoistaa isäntien hallitsemassa taloudessa ja sen avulla populistinen leikkauspolitiikan kieli tulee ymmärretyksi. Tämän pidättäytymisen hyveen omaksuneiden asuntosäästäjien yläpuolella on sijoittajaluokka, eli ne joilla on mahdollisuus elää välinpitämättöminä velkaantumisesta. Sijoittajalla on etuoikeus lykätä kulutustaan myöhemmäksi, ja hän voi stimuloida haluamansa sijoituskohteen ja rahoitusomaisuuden kasvua.

Sijoittaja saa korvauksen riskialttiista sijoituksesta korkojen muodossa.^[33] Korkea korko on tarpeen, jotta kärsimättömimmät yksilöt voivat pidättäytyä nykyisestä kulutuksesta ja omaisuus voi säilyä sijoituksissa. Korko on moraalisen uhrauksen korvaus. Post-keynesiläinen taloustieteilijä Kenneth Kurihara kirjoittaa, kuinka liiallinen säästämisalttius etenkin taloudellisen laman aikana, ruokkii eriarvoisuuden kasvua, koska köyhemmän kansanosanlikviditeettipreferenssi on sille vastakkainen.^[34] Raha ei liiku, millä on merkittävä kerrannaisvaikutus talouden hidastumiselle. Sijoittajaluokan omaisuuden kasvulle hidastumisella on paljon vähäisempi vaikutus.

Kuriharan edustaman ajattelun mukaan säästämisalttiutta voi pitää haitallisena, kun korko toimii pontimena siirtää kuluttaminen myöhemmäksi, heikentää kysyntää ja kerrannaisvaikutuksen kautta vaikuttaa koko talousjärjestelmän dynaamisuuteen.^[35] Useita vuosia kestävän säästökuurin aikana nykytaidetta pidetään riskialttiina sijoituskohteena ja kuluista karsittavaa ylellisyyttä.

Rahasta

Uusklassisen talousajattelun mukaan raha on harvinainen hyödyke kuten kulta.^[36] Raha on erityistä ja sitä voi hamstrata. Sen sijaan chartalistisen näkemyksen mukaan, jota esimerkiksi moderni rahateoria (MMT) ja lohkotalouden mallit edustavat, raha on sosiaalinen konstruktio. Raha ei ole palkkio vaan katalyytti, jolla rahoittaa toimintaa. Keynesiläinen talousajattelu määrittelee rahan niin, että kaikki mihin sijoitamme yhteisiä varoja, on pysyvää. Toisaalta kaiken omaisuuden tulee olla likvidoitavissa, eli sen tulee voida muuttaa rahaksi. Voimme tehdä myös vaihtokauppaa, mutta omaisuudella on oltava jokin suhde rahalla mitattavaan arvoon.^[37]

Taiteen erityisasema muuttuu, kun raha ajatellaan sosiaalisena konstruktiona. Raha ei ole taiteen ainoa mittari, mutta kaikki arvo muodostuu luottamuksen ja sosiaalisen arvonmuodostuksen kautta. Arvoa voidaan tällöin ajatella sosiaalisena luotonantona tulevaisuuteen, ei niinkään hamstrattavana luonnonvarana. Raha on kieli, jota käytämme, sen merkitys on sidottu yhteiskunnan muutoksin. Raha ei ole koskaan neutraalia, kirjoittaa sosiologi Vivian Zelizer. Meidän on puhuttava rahoista, joilla on moniulotteisia suhteita. Rahat ovat korvamerkittyjä toimijoita, joilla on sosiaalinen ”henki”: kuten ”peliraha” tai ”kolehti”.^[38] Jokin raha voi olla niin likaista, että sitä ei sovi käytettävän esimerkiksi valtion museotoiminnan tukemiseen. Taideteosta määrittää tietenkin rahalle saavuttamaton ja tekijän sille antama erityinenluovuttamattoman omaisuuden samanaikainen säilyttämisen ja antamisen paradoksi.^[39] Teos on loputtomasti korvamerkitty, vaikka rahan hinta pyrkiikin tuon luovuttamattoman ominaisuuden ostotapahtumassa verhoamaan.

Raha on vaihdon väline, arvon säilyttäjä ja velkojen standardi. Kietoutuessaan sosiaalisiin ja poliittisiin suhteisiin, raha toimii sukupolvien välisenä siteenä taaten yhteiskunnan jatkuvuuden. Rahan hamstraaminen on epäluottamuksen osoitus yhteistä tulevaisuuttamme kohtaan.^[40]

Yhteinen hyvä

Plutokratiassa ei ole kansalaisia.^[41] Yhteistä hyvää ei ole olemassa ja talouden päämäärä on monopoliasemien vahvistaminen, taatakseen eriytyneen kaiken sosiaalisesti muodostuneen vaurauden kerääntymisen yksityisomaisuudeksi. Varallisuus jakautuu kärjekkään epätasaisesti, kun sijoittajaluokka on saanut myönnytyksiä ja pienituloiset joutuvat sinnittelemään yhä velkaantuneempina. Köyhät ovat velkaantuneempia kuin rikkaat, he ovat myös sairaampia, kirjoittaa sosiologi Göran Therborn. Esimerkiksi vähäosaisten amerikkalaisten elinajanodote laski 12 vuodella vuosina 1990–2008.^[42] Entä taiteilijat, jotka erittäin harvoin kuuluvat sijoittajaluokkaan, onko ainoa ratkaisu yleinen pienyrittäjyyden ja säästäväisyyden eetos?^[43]

Yhteisen hyvän rapauttaminen 1980-luvulta lähtien on omalta osaltaan tasoittanut pelikenttää pääomalle heikentäen demokraattista hallintoa sekä kiihdyttänyt varallisuuseroja etelän ja pohjoisen välillä ja länsimaisten demokratioiden sisällä. Pienituloiset ovat alttiimpia ottamaan lainaa hyvinä aikoina, mikä tekee heistä erityisen haavoittuvaisia laskusuhdanteen aikana, koska heillä ei juurikaan ole minkäänlaista omaisuuden takaamaa turvaa. Pitäisi olla selvää, että apurahojen varaan rakentunut ansainta suistaa monen taiteilijan talouden raiteiltaan, koska heille ei juurikaan ole kertynyt omaisuutta.

Taiteen tukijat

Keskiluokan merkityksen väheneminen, perintöomaisuuden ja sijoitusvoittojen kasvu, leikkauspolitiikka sekä hyvinvointivaltion rapauttaminen eivät ole luonnollisia talouteen kuuluvia ilmiöitä. Kuten olen edellä kirjoittanut, talous rakentuu sosiaalisesti muotoutuvista käytänteistä. Yhteiskunnan muutokset vaikuttavat taiteilijan asemaan myös niin, että taiteilijat ja taiteen alan työntekijät jakautuvat omaisuutensa tai sen puutteen vuoksi eri luokkiin. Sosiologi Olav Velthuis kirjoittaa, kuinka taiteen muuttuessa yhä selvemmin sijoituskohteeksi, vaikuttaa se taiteilijan asemaan niin, että syntyy selvästi korkeamman tulotason taiteilijaluokka, joiden teokset sijoittuvat yksityiskokoelmiin, suljettuihin vapaasatamiin Genovassa, Singaporessa, Luxemburgissa tai tulevat esille kansainvälisten gallerioiden sivuliikkeissä Aspenissa, Monacossa. Galleriat ja taideinstituutiot ottavat haltuunsa kokonaisia kyliä ja avaavat taideaiheisia hotelleja Välimerellä tarjotakseen varakkaille taiteen ystäville kokonaisvaltaisesti hellivää kokemustaloutta.^[44]

Eettinen sääntö, jonka mukaan yksityiset rahoittajat eivät puutu siihen, kuinka museot, kulttuurilaitokset, taideyliopistot ja korkeakoulut käyttävät heille lahjoitetun rahoituksen, on muuttumassa. Sepp Eckehnaussen kirjoittaa, kuinka vuosituhannen alun suurten kulttuurialan leikkausten jälkeen Alankomaissa uudenlaiset mesenaatit ovat nousseet esiin tukemaan sellaisia instituutioita kuin Rotterdamin elokuvafestivaali, Stedejlik, Rijksakademie tai De Appel. Suhteessa näiden instituutioiden kokonaiskustannuksiin, mesenaattien tuki on usein minimaalista, mutta kohdentuu yhden teoksen tai näyttelyn tukemiseen, joka takaa sijoitukselle merkittävän julkisuusarvon.^[45]

Sosiologi Renée Steenbergen huomauttaa, kuinka muutos taiteen alueella on kohti plutokratiaa, jossa hyväntekeväisyys ja mesenaattitoiminta on koriste, jolla puhdistaa sijoitusyhtiön pintaa.^[46] Sijoitusomaisuuden kasvu on peräisin samasta finanssitalouden kriisistä, joiden seurauksena mittavat kulttuurialan leikkaukset 2007-2009 kansainvälisen talouskriisin jälkeen toteutettiin.^[47] Kansainvälisen yritystoiminnan logiikan mukaisesti tämä instituutioiden tukeminen on sijoituskohteena huomattavasti tuottoisampi vaihtoehto kuin parkkeerata mastodonttinen jahti Venetsian laguuniin Biennalen aikana: hyväntekeväisyyden kautta saatu sosiaalinen tunnustus on kultaakin arvokkaampaa.

Taiteen alan kasvava varallisuuskuilu saa kerrannaisvaikutuksensa myös siinä, että talouden vaikuttamisen verkostot kietoutuvat yhä vahvemmin taideinstituutioiden johtoryhmiin. Steenbergen kirjoittaa, kuinka tilannetta monimutkaistaa entisestään se, että koska säätiöt seuraavat tiiviisti maan hallituksen tai kuntien rahoituspäätöksiä, niin usein ne toimijat, joilla jo on rahoitusta ja näkyvyyttä, saavat sitä yhä enemmän.^[48]

Taiteen aloihin ja kulttuuriin kohdistuvat säästötoimet eivät juurikaan aiheuta merkittävää kapinaa syystä, että taide yhä selkeämmin mielletään yksityisen tuen ja sivistyneiden mesenaattien investointikohteeksi. Yhä useammin taide on kuin velka, jota kukaan ei halua maksaa – mutta kun hyväntekijä maksaa laskun, hän voi tehdä sen aplodien saattelemana. Taiteilijan on kuitenkin hyvä muistaa Milton Friedmanin käyttämä vanha sanonta: yksi kaupungin kalleimmista asioista on ilmainen lounas.

”This time is different”

Yhdysvaltain keskuspankin analyytikko Vincent Reinhart väittää, että rahaa on menetetty enemmän neljän sanan takia kuin sotien vuoksi. Nuo neljä sanaa ovat: ”this time is different”. Maailmanpankin pääekonomistit Carmen M. Reinhart ja Kenneth Rogoff avaavat kirjansa This Time is Different (2009) otsikkoa.^[49] He kirjoittavat, kuinka vuosien 1800-2009 välisenä aikana on tapahtunut yli 250 valtion ulkoista maksukyvyttömyystapausta, eli enemmän tai vähemmän kyse on ollut talouskriiseistä. Kriisit eivät synnyt tyhjästä, Reinhart ja Rogoff kirjoittavat, mutta on haastavaa ja käytännössä mahdotonta havaita talouskriisiä edeltäviä indikaattoreita, saati toimia kriisin estämiseksi.

Talous on sosiaalinen järjestelmä, ja siksi haluamme uskoa, että nyt kaikki on toisin: koska olemme oppineet virheistä; koska uudet rahoitusinstrumentit ovat tehokkaampia; koska järjestelmä on ylivoimaisempi; koska internet; koska sosiaalinen media; koska DeFi^[50], koska AI, jne. Taustalla on usko markkinoihin tasapainoon pyrkivänä ilmiönä tai oliona. Hyvin pian olemme kuitenkin siinä kuuluisassa Kelju K. Kojootin tilanteessa, jossa hänelle valkenee, että isoin ongelma ei olekaan putoaminen, vaan se äkkipysähdys!

Talous koostuu sosiaalisista käytännöistä ja malleista, jotka hallitsevat yksilöitä, ryhmiä, kulttuureja, valtioita ja maailmantaloutta. Kyse todellakin on malleista, ei empiiriseen tietoon perustuvista teorioista. Kaikki voisi olla myös toisin. Kaikki tulee myös olemaan toisin. Sosiaaliset käytännöt näyttäytyvät toisenlaisina, riippuen mikä on toimijan positio. Kirjoittaessani tätä artikkelia, tammikuun lopulla 2026, luin Thomas Pikettyn puheenvuoron Le Monde-verkkojulkaisusta. Hän kuuluu niihin talousajattelijoihin, jonka tutkimusta ja keskustelunavauksia vastaan voidaan väittää, mutta tämä on mahdollista juuri siksi, että hän edustaa kriittistä ajattelua — toisin kuin äärioikeistolaisten poliitikkojen huuruiset väitteet talouden laeista. Nostan kirjoitukseni loppuun esiin mielestäni oleellisen esimerkin, jonka Piketty mainitsee:

“Jos joku vuonna 1914 olisi kertonut eurooppalaiselle eliitille ja liberaaleille taloustieteilijöille, että varallisuuden jakautuminen tulisi jonain päivänä vastaamaan puolta kansantulosta, he olisivat yksimielisesti tuominneet ajatuksen kollektivistisena hulluutena ja ennustaneet mantereen tuhoon. Todellisuudessa Euroopan maat ovat saavuttaneet ennennäkemättömän vaurauden ja sosiaalisen hyvinvoinnin tason, mikä johtuu suurelta osin kollektiivisista investoinneista terveydenhuoltoon, koulutukseen ja julkiseen infrastruktuuriin.”^[51]

On selvää, mihin suuntaa plutokraattinen ajattelu haluaa kehitystä viedä, kuvaamalla projektia epäonnistuneena ja jälkeenjääneenä kokeiluna. On selvää, että tuo talouden kieli on ilmiselvää sodan sumua, jonka hälventämiseen kirjoitukseni osaltaan pyrkii.

Teksti: Tero Nauha

Kuva: Karolina Kucia

Kirjallisuus

Agamben, Giorgio. 2011. The Kingdom and the Glory: For a Theological Genealogy of Economy and Government (Homo Sacer II, 2). Stanford University Press.

Aglietta, Michel. 2018. Money: 5,000 Years of Debt and Power. London: Verso.

Alliez, Éric & Maurizio Lazzarato. 2016. Wars and Capital. Semiotext(e).

Birch, Kean & Fabian Muniesa (toim.). 2020. Assetization: Turning Things into Assets in Technoscientific Capitalism. Cambridge: The MIT Press.

Braudel, Fernand. 1982. The Wheels of Commerce. Civilization and Capitalism Vol.2. Berkeley: University of California Press.

Burton, F. Greg, & Eva K. Jermakowicz. 2014. International Financial Reporting Standards: A Framework-Based Perspective. New York: Routledge.

Callon, Michel & Fabian Muniesa. 2005. ”Markets as Collective Calculative Devices”. Organization Studies 26.8 (2005), 1229–50.

Callon, Michel. 1998. The Laws of the Markets. Blackwell.

Callon, Michel. 2021. Markets in the Making: Rethinking Competition, Goods, and Innovation. Toim. Martha Poon. Brooklyn: Zone Books.

Charron, Jacques-Olivier. 2010. ”Disambiguating efficiency: a question of point of view, transparencies and research designs”. Finance in question/Finance in crisis -konferenssi, Manchester, 12 April 2010.

Cooper, Melinda. 2024. Counterrevolution: Extravagance and Austerity in Public Finance. Brooklyn: Zone Books.

Derman, Emanuel. 2009. ”Models”. Financial Analysts Journal 65 (1): 28–33.

Drucker, Peter F. 1985. Innovation and Entrepreneurship: Practice and Principles. New York: Harper & Row.

Eckenhaussen, Sepp. 2023. De bevrijding van het mecenaat. Amsterdam: Instituut voor Netwerkcultuur en Platform Beeldende Kunst.

Fama, Eugene F. 1970. ”Efficient Capital Markets: A Review of Theory and Empirical Work”. The Journal of Finance 25 (2): 383.

Farrell, Henry, & Abraham Newman. 2023. Underground Empire: How America Weaponized the World Economy. Henry Holt and Company.

Feher, Michel. 2018. Rated Agency: Investee Politics in a Speculative Age. New York: Zone Books.

Friedman, Milton. 1953. ”The Methodology of Positive Economics”. Friedman, Essays in Positive Economics. University of Chicago Press.

Goetzmann, William N. 2016. Money Changes Everything: How Finance Made Civilizations Possible. Princeton: Princeton University Press.

Graw, Isabelle. 2022. ”Welcome to the Resort. Six Theses on the Latest Structural Transformation of the Artistic Field and its Consequences for Value Formation”. Texte zur Kunst. Issue 127, September 2022, pp. 43–70.

Hayek, Friedrich. 1990. Denationalisation of Money: The Argument Refined; an Analysis of the Theory and Practice of Concurrent Currencies. London: Institute of Economic Affairs.

Hayek, Friedrich. 2002 [1968]. ”Competition as a Discovery Procedure”. The Quarterly Journal of Austrian Economics 5 (3): 9–23.

Ivanova, Victoria & Gerald Nestler. 2021. ”Art, Markets, and Finance”. The Routledge Handbook of Critical Finance Studies. Toim. Christian Borch & Robert Wosnitzer. New York: Routledge. 380–414.

Kelton, Stephanie. 2020. The Deficit Myth: Modern Monetary Theory and the Birth of the People’s Economy. New York: PublicAffairs.

Kemp, Jack. 1985. ”A Fair, Simple, and Pro-Growth Tax Reform”. Cato Journal. Cato Institute, vol. 5(2), pages 481–498, Fall.

Keynes, John Maynard. 2013. The Collected Writings of John Maynard Keynes, Volume 7, The General Theory of Employment, Interest and Money. Cambridge: Cambridge University Press.

Knorr Cetina, Karin, & Alex Preda. 2007. ”The Temporalization of Financial Markets: From Network to Flow”. Theory, Culture & Society 24, no. 7–8 (December 2007): 116–38.

Krippner, Greta R. 2012. Capitalizing on Crisis: The Political Origins of the Rise of Finance. Cambridge: Harvard University Press.

Kurihara, Kenneth K. 2013. Post-Keynesian Economics. Hoboken: Taylor and Francis.

Lahtinen, E., Ruusuvirta, M., Kautio, T., Rensujeff, K. & Leppänen, A. 2025. Taiteen ja kulttuurin barometri 2024: Taiteilijoiden työn rahoitus ja tuki. Cuporen verkkojulkaisuja 83. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore. https://www.taike.fi/fi/julkaisut/taiteen-ja-kulttuurin-barometri-2024-taiteilijoiden-tyon-rahoitus-ja-tuki

Lee, Benjamin. 2021. Volatility. The Routledge Handbook of Critical Finance Studies. Toim. Christian Borch and Robert Wosnitzer. New York: Routledge, 46–72.

LiPuma, Edward, & Benjamin Lee. 2004. Financial Derivatives and the Globalization of Risk. Durham: Duke University Press.

MacKenzie, Donald. 2006. An Engine, Not a Camera: How Financial Models Shape Markets. The MIT Press.

Mainwaring, Lynn. 1984. Value and Distribution in Capitalist Economies: An Introduction to Sraffian Economics.Cambridge: Cambridge University Press.

Markovits, Daniel. 2020. The Meritocracy Trap. Penguin Books.

Martin, Randy. 2002. Financialization of Daily Life. Philadelphia: Temple Univ. Press.

Mattei, Clara E. 2022. The Capital Order: How Economists Invented Austerity and Paved the Way to Fascism. Chicago: The University of Chicago Press.

Mehrling, Perry. 2016. The Economics of Money and Banking. Fall 2016. Barnard College, Columbia University.

Mehrling, Perry. 2017. ”Financialization and Its Discontents”. Finance and Society 3 (1): 1–10.

Meister, Robert. 2021. Justice Is an Option: A Democratic Theory of Finance for the Twenty-First Century. Chicago: The University of Chicago Press.

Milanović, Branko. 2025a. World under Capitalism: Observations on Economics, Politics, History, and Culture. Polity Press.

Milanović, Branko. 2025b. The Great Global Transformation: National Market Liberalism in a Multipolar World. Penguin Books.

Milanović, Branko. 2018. Global Inequality: A New Approach for the Age of Globalization. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press.

Minsky, Hyman P. 1986. Stabilizing an Unstable Economy. New York: McGraw-Hill.

Mirowski, Philip, & Edward M. Nik-Khah. 2017. The Knowledge We Have Lost in Information: The History of Information in Modern Economics. New York: Oxford University Press.

Mitchell, William, L. Randall Wray, & Martin J. Watts. 2019. Macroeconomics. Macmillan International Higher Education.

Olma, Sebastian. 2025. ”An Aesthetic Autonomy: Rebuilding the Art World After Its Neoliberal Degradation”. Institute of Network Cultures. June 26, 2025.

Pettifor, Ann. 2017. The Production of Money: How to Break the Power of Bankers. London: Verso.

Piketty, Thomas. 2014. Capital in the Twenty-First Century. Cambridge: The Harvard University Press.

Piketty, Thomas. 2026. ”European countries have achieved unprecedented levels of prosperity and social well-being”. Le Monde. 31.01.2026.

Poutanen, Mikko J. 2021. ”Opas Synkeän Akatemian Tunnistamiseen”. Poliittinen Talous 9 (Syyskuu).

Reinhart, Carmen M., & Kenneth S. Rogoff. 2009. This Time Is Different: Eight Centuries of Financial Folly. Princeton University Press.

Skocpol, Theda & Vanessa Williamson. 2016. The Tea Party and the Remaking of Republican Conservatism. Oxford: Oxford University Press.

Slaughter, Sheila, & Gary Rhoades. 2004. Academic Capitalism and the New Economy: Markets, State, and Higher Education. The Johns Hopkins University press.

Sraffa, Piero. 1932. Dr. Hayek on Money and Capital. The Economic Journal 42 (165): 42.

Steenbergen, Renée. 2008. De nieuwe mecenas: cultuur en de terugkeer van het particuliere geld. Amsterdam: Business Contact.

Steenbergen, Renée. 2021. ”Dat nieuwe museum is een wel heel brutale actie”. NRC, 2 september 2021,

Suvikumpu, Liisa. 2021. Millaisia säätiöt ovat omistajina? Säätiöt ja rahastot ry:n verkkosivu. Julkaistu 01.04.2021. https://saatiotrahastot.fi/juttuarkisto/millaisia-saatiot-ovat-omistajina/

Therborn, Göran. 2013. The Killing Fields of Inequality. Cambridge: Polity.

Velthuis, Olav. 2019. ”Geven Om Geld: Waarom de Marktsamenleving Giftrelaties Nodig Heeft”. Sociologie 15 (1).

Weber, Max. 2019. Economy and Society: A New Translation. Translated by Keith Tribe. Cambridge: Harvard University Press.

Weiner, Annette. 1992. Inalienable Possessions: The Paradox of Keeping-While-Giving. Berkeley: University of California Press

Zelizer, Viviana. 1997. The Social Meaning of Money. Princeton: Princeton University Press.

Viitteet

[1] Goetzmann 2016.

[2] Callon 1998; 2021.

[3] Knorr Cetina & Preda 2007; Mackenzie 2006; Derman 2009; Mackenzie 2006; Lee 2021.

[4] Friedman 1953; Hayek 1968; Fama 1970.

[5] Martin 2002; LiPuma & Lee 2004; Meister 2021.

[6] Kelton 2020.

[7] Steenbergen 2008; Eckenhaussen 2023.

[8] Suvikumpu 2021.

[9] Slaughter & Rhoades 2004; Birch & Muniesa 2020; Poutanen 2021.

[10] Callon ja Muniesa 2005.

[11] Burton ja Jermakowicz 2014.

[12] Birch ja Muniesa 2020.

[13] Charron 2010; Feher 2018.

[14] Friedman 1953; Hayek 1968.

[15] Mirowski and Nik-Khah 2017.

[16] Mattei 2022.

[17] Rahavalta on harvainvaltaa, jossa varakkaat henkilöt tai ryhmät käyttävät poliittista valtaa.

[18] Milanović 2025a, 2025b.

[19] Milanović 2025a.

[20] Skocpol & Williamson 2016.

[21] Meritokratia ymmärretään järjestelmänä, joka korostaa sosiaalista ja taloudellista palkitsemista. Milanović ja Markovits väittävät kuinka nykymuodossaan meritokratia vahvistaa epätasa-arvoista järjestelmää, jossa varakkaat perheet investoivat massiivisesti lastensa koulutukseen ja eliitti voi näin monopolisoida menestyksen sekä hallita yhteiskunnallisia rooleja (Markovits 2020; Milanović 2025b).

[22] Cooper 2024.

[23] Kemp 1985.

[24] Weber 2019.

[25] Therborn 2013; Milanović 2018.

[26] Piketty 2014; Milanović 2018.

[27] Milanović 2025.

[28] Braudel 1982.

[29] Alliez & Lazzarato 2016.

[30] Krippner 2012.

[31] Agamben 2011.

[32] Keynes 1937.

[33] Mainwaring 1984.

[34] Kuriahara 2013.

[35] Mitchell, Wray & Watts 2019.

[36] Pettifor 2017.

[37] Meister 2021.

[38] Zelizer 2011.

[39] Tästä aiheesta erinomaisena esimerkkinä antropologi Annette Weinerin tutkimus kankaasta ja käsityöläisyydestä kirjassa Inalienable Possessions: The Paradox of Keeping-While-Giving (1992).

[40] Sraffa 1932; Mehrling 2016; Aglietta 2018.

[41] Milanović 2025a.

[42] Therborn 2013.

[43] Lahtinen, Ruusuvirta, Kautio, Rensujeff & Leppänen 2025.

[44] Velthuis 2019; Ivanova & Nestler 2021; Graw 2022; Olma 2025.

[45] Eckenhausen 2023.

[46] Steenbergen 2008.

[47] Bogdanovic, de Vos & Weijnen 2018.

[48] Steenbergen 2021.

[49] Reinhart & Rogoff 2009.

[50] Decentralized Finance, eli hajautettu rahoitus, tarjoaa rahoitusinstrumentteja ja -palveluita lohkoketjun älykkäiden sopimusten kautta ja pyrkii vähentämään välittäjien, pörssien tai pankkien tarvetta. DeFi-protokollat ovat eriasteisesti hajautettuja, ja aidosti hajautetut protokollat voivat toimia neutraalina infrastruktuurina, kun taas väärä hajauttaminen altistaa protokollat manipuloinnille ja petoksille.

[51] Piketty 2026, käännös kirjoittajan.