Tämä on saate BDS-liikkeen normalisaation vastaiselle ohjeistukselle, jonka käänsimme suomeksi tätä teemanumeroa varten Havu Laakson ja Syksy Räsäsen kanssa. BDS on väkivallaton palestiinalaisjohtoinen ruohonjuuriliike, joka pyrkii palestiinalaisten ihmisten perusoikeuksien palauttamiseen ja Israelin apartheidin sekä laittoman miehityksen päättämiseen. Se kutsuu ihmisiä boikotoimaan, irtisanomaan sijoituksia sekä asettamaan taloudellisia pakotteita Israelin valtiota kohtaan, kunnes se noudattaa kansainvälistä lakia.
Normalisaation vastainen ohjeistus on laadittu estämään boikottien vesittyminen ja se pohjautuu yli 20 vuoden aikana kerättyyn kokemukseen. Liikkeen kantavan äänen Omar Barghoutin mukaan toiminta järjestetään niin, että se on osallistujille voimauttavaa: boikotit ja kampanjat kohdennetaan siten, että niillä on näkyvä vaikutus. Siten ne auttavat ihmisiä hahmottamaan heidän poliittisen vaikutusvaltansa. Ohjeistus on kohdistettu muille arabikansoille meiltä meille -tyylillä ja edistää palestiinalaisten ihmisten perusoikeuksien toteutumista paikan päällä. Teksti on antelias myös liittolaisille, ja tunnustelen tällä kirjoituksella, miten se kytkeytyy nykytaiteeseen sekä paikalliseen kulttuuritoimintaan.
Normalisaation vastainen ohjeistus saattaa hyvinkin olla kulmakivi, jonka avulla luomme jatkossa suhteita venäläiseen kansalaisyhteiskuntaan. Barghouti paalutti viime syksynä Tekstin talon Parvisalissa järjestetyssä tilaisuudessa, että palestiinalaiset ihmiset odottavat meiltä ainoastaan, ettemme tee heille enempää pahaa (do no harm), ja lopettaisimme autoritäärisen apartheid hallinnon tukemisen. Vastaavasti olisi täytynyt toimia myös Venäjän suhteen viimeistään, kun toimittaja Anna Politkovskaja murhattiin turvallisuuspalvelun toimesta Moskovassa 2006. Toiminta olisi kuitenkin vaatinut, että olisimme kriisiyttäneet vakiintuneen mutta epänormaaliin tilanteen, jossa Venäjän demokratiavajetta yritettiin korjata markkinamekanismeilla.
Suomalaista elintasoa on pitkään ylläpidetty muiden ihmisten ja kansojen kustannuksella. Ylläpito on vaatinut, että normalisoimme sorron ja vaiennamme kritiikin kuten toimittiin 2014 Fennovoima-päätöksissä. Nyt suhteiden ollessa katkolla meillä on mahdollisuus rakenteellisiin demokratiakehitystä edistäviin toimiin, joilla korjataan kestämättömän kasvun ja fossiilitalouden vaikutuksia. Normalisaation ymmärtäminen, eli miten instituutiot ja päättäjät vakiinnuttavat rakenteellisesti epäoikeudenmukaisia valtasuhteita kuten saamelaisalueiden kolonisaatiota ja maan riistoa, on tärkeää, jotta voimme taidetyöntekijöinä vaikuttaa kiihtyvään militarisaatioon ja vastata oikeistovoimien hyökkäyksiin sananvapautta vastaan.
Sodan jälkeen aina taidepesu
Normalisaation ymmärtäminen antaa valmiuksia hahmottaa myös mitä “taidepesu” on. Kyseessä on vallankäytön muoto, joka on tullut tunnetuksi osana gentrifikaatioprosesseja. Kulttuuri- ja taidetoiminta heijastuu nopeasti kiinteistöjen hintoihin. Mekanismia voidaan hyödyntää suunnitelmallisesti: alueille houkutellaan luovaa luokkaa edullisilla tapahtumatilavuokrilla, ja kun kiinteistöjen arvo nousee lisääntyneen kulttuurityön myötä, niin taloudellisesti heikommassa asemassa olevat asukkaat joutuvat muuttamaan pois. Vapautuvat tilat hyödyttävät sijoittajia.
Taidepesusta puhutaan myös silloin, kun varallisuutensa kyseenalaisista lähteistä kerännyt toimija pyrkii puhdistamaan maineensa lahjoittamalla taidetta julkisiin kokoelmiin tai rahoittamalla kulttuuritoimintaa. Lahjoitukset saatetaan palkita vastuutehtävillä. Varallisuuteen perustuvat valta-asemat esimerkiksi säätiöiden hallituksissa ovat kaiku ankeasta menneisyydestä, jolloin pääoma määritteli ihmisten yhteiskunnallisen vaikutusvallan. Taidepesu nojaa ajatukseen, että halu ymmärtää taidetta ja taiteen parissa toimiminen olisi pyyteetöntä. Kulttuuriharrastuneisuus vihjaa laajemmasta ihmisymmärryksestä. Filosofi Martha Nussbaum painotti viime vuoden The Role of Art in Troubled Democracies -tilaisuudessa, että näkökulmaan on suhtauduttava kritiikillä: empatia sekä kulttuurintuntemus ovat pohjaedellytyksiä vallan väärinkäytölle.
Nykytaiteen yhteiskunnallinen arvo toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa nojaa sen kykyyn haastaa ja purkaa epätasa-arvoisia rakenteita sekä sortavia ajattelumalleja. Taidetoimijat ovat pyrkineet tähän kannattelemalla ristiriitaisia näköaloja ja tuomalla yhteen keskustelijoita, jotka edustavat toisiinsa sovittamattomia kantoja. Nykytaidetilassa esitettyjen konfliktien ja niiden käsittelyn nähdään edistävän yhteisymmärrystä. Järjestäjät näyttäytyvät mielellään puolueettomina, jotta ajatuksia voidaan punnita turvallisessa ympäristössä. Myös BDS-liikkeen laatima normalisaatiota vastustava ohjeistus kannustaa vuoropuheluun. Se kuitenkin edellyttää keskustelun käynnistävältä osapuolelta, että he muistuttavat kaikkia pohjalla olevista rakenteellisista eriarvoisuuksista ja asettavat vuorovaikutuksen tavoitteeksi sortavien olosuhteiden muuttamisen. Normalisaation vastainen ohjeistus pyrkii siihen, että kulttuurisessa ja tieteellisessä vuoropuhelussa täytetään demokraattisen toiminnan perusedellytykset.
Jos epäreilua lähtöasetelmaa ei huomioida ja pyritä muuttamaan, silloin normalisoidaan ongelmallisia suhteita. Tämän mekanismin ymmärtäminen on välttämätöntä kaikessa kulttuurisessa yhteistoiminnassa, kuten rauhantyössä. Tutkija Bram De Smet esittelee juuri tarkistetussa väitöskirjassaan, että kestävä rauha voidaan saavuttaa ainoastaan ongelmien juurisyyt tunnistamalla ja eriarvoistavia rakenteita muuttaen. Kirjoittaja ja teoreetikko Abdaljawad Omar vie ajatuksen syvään päätyyn havainnoiden, että oikeudenmukaisuus on ehto myös surutyölle. Vaatimus toimia epätasa-arvoisia valtasuhteita vastaan saa tukea pitkästä ihmisoikeustaistelijoiden ketjusta, ja Desmond Tutun sanoista: ”Jos pysyt hiljaa epäoikeudenmukaisuuden edessä, olet valinnut sortajan puolen”.
Periaate velvoittaa ihmisiä puhumaan totuutta vallalle ja sillä on historiallista painoarvoa: ajatus on ohjannut taistelua siirtomaahallitsijoita vastaan, Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeusliikettä sekä Etelä-Afrikan apartheidin vastaista kamppailua. Kaikki kolme esimerkkiä hyödynsivät boikotteja ja liikkeiden vaikutus kaikuu erilaisissa eettisissä investointiohjeissa kuten Kansallisgallerian varallisuudenhoitoon omaksutuissa ESG standardeissa sekä Koneen Säätiön sijoitustoiminnassa käytetyissä YK:n tukemissa PRI periaatteissa. Mallit ovat historiallisessa kytköksessä taisteluun, jolla apartheid-Etelä-Afrikka päihitettiin. Ohjeistusten henkeen kuuluu, että niitä pidetään ajan tasalla ja BDS-liikkeen kehotus eettiselle varainhoidolle on huomioida sitovat ihmisoikeusvelvoitteet.
On kirkasotsaista väittää, että nykytaide toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa perustuisi pyrkimykseen estää fasismin paluu, murskata sen perustana oleva patriarkaatti tai yritykseen korjata kolonialismin sekä imperialismin tuhot. Kriitikot kuten Benjamin Buchloh paaluttivat jo neljäkymmentä vuotta sitten, että rintamalla taistelleiden saksalaistaiteilijoiden kuten Joseph Beuysin harppaus instituutiokriittisiksi taiteilijoiksi tapahtui äkkinäisesti ja vailla todellista ponnistelua oman natsi-taustan tai taiteilijan aseman sekä kritiikin ulkopuolelle jätetyn rakenteellisen eriarvoisuuden haastamiseksi. Positioning-symposiumissa esitelmöinyt kuraattori Catherine David avasi documenta-taidetapahtuman tavoitteita. Vastaavat, kriittisen nykytaiteen näyttelyt pyrkivät uudistamaan Saksan kulttuurikenttää natsi-Saksan jäljiltä. Samalla ne hämärsivät ymmärrystä kansallissosialismin raunioille rakentuvasta poliittisesta ja kulttuurillisesta järjestelmästä. Koska documentan päämäärät ovat olleet epäselvät sen perustamisesta lähtien, se on ollut altis poliittiselle haltuunotolle. Tämä käy selväksi 2022 documentaa lävistäneistä kuohuista.
Poliittisen lännen sodanjälkeinen harppaus sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen vartijaksi on ymmärrettävä kulissina, joka on estänyt ihmisiä käsittelemästä henkilökohtaista osallisuuttaan holokaustiin, Hiroshimaan & Nagasakiin, tai muihin etuamme ajaviin kansanmurhiin. Esseisti Pankaj Mishra muistuttaa, että Saksan sodanjälkeisen kulttuurisen uudistumisen nurinkurisena seurauksena myös kansanmurhaa toteuttaneet saksalaiset mielsivät olevansa natsi-Saksan uhreja.
Suomessa tämä näkyy esimerkiksi hiljaisuutena Suomen sodanaikaisen ja sitä edeltäneen natsi-liittolaisuuden äärellä. Taiteilija Minna Henrikssonin artikkeli Kansakunnan omaisuutta lukemassa (2020) kysyy miksi vaikenemme esimerkiksi von Wrightin taiteilijaveljesten määrätietoisesta toiminnasta ”rotutieteiden” edistämiseksi ja miksi sankarimonumenteista tunnetun Emil Filénin saamelaisia rodullistavista lähtökohdista kuvaavat veistokset Kansallismuseossa ovat olleet hyväksyttyjä. Henrikssonin artikkelin valossa on huomattavaa, että koulujen ja instituutioiden pinnoista on ryhdytty rapsuttelemaan hakaristejä pois vasta Suomen liityttyä NATOon (oli siitä se ilo!). Samoin kysymykset siirtomaista ja kolonisaatiosta esitetään Suomelle etäisenä, vaikka saamelaisalueiden riisto on kiihtyvää. Näistä seuraten voidaan tunnistaa ”normaalina”, että hallituksen edustajat halveeraavat rasismin vastaista työtä, hallituspuolueen varapuheenjohtaja osallistuu uusnatsien marsseille, huippu-urheilija esittää kotikaupunkinsa mustat ihmiset alempiarvoisina jne.
Ymmärrys normalisaation mekanismeista antaa meille rakenteellisia keinoja näiden ongelmien korjaamiseksi. Tämä on välttämätöntä, sillä todistamme sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja sen mahdollistavien instituutioiden kuten YK:n kriisiä. Kriisin ajankohta on erityisen paljastava: juuri kun valtiot ja kansat, jotka ovat taistelleen vapauden puolesta imperialistisia voimia vastaan ovat koonneet valmiudet toimia järjestelmän ehdoilla, heiltä vedetään matto alta. Esimerkkinä on Etelä-Afrikan nostama kanne Israelia vastaan kansanmurhasta Kansainvälisessä tuomioistuimessa (ICJ), ja sitä seurannut Yhdysvaltojen sekä monien eurooppalaisten liittolaisten linjaus, etteivät ne toteuta Israelin johtajista annettuja pidätysmääräyksiä. YK:n ja ICJ:n edustajia on asetettu Yhdysvaltojen pakotelistalle, ja tuomioistuimen työtä häiritään. Se ettei häirintään puututa, on pöyristyttävää.
Vastaavasti documenta 2022:n taiteellisena johtaja toiminut ruangrupa-ryhmä kohdisti kriittisen katseensa Saksan sokeisiin pisteisiin. Indonesialais-kollektiivi vaati tilintekoa samalla ankaruudella, jota me Euroopassa olemme tottuneet tarjoamaan globaalia etelää kohtaan. On ivallista, että Tanska, joka Suomen tavoin asetti naurettavia ehtoja Palestiinan valtion tunnustamiselle, vetoaa sääntöpohjaisuuteen ja ”keskinäiseen kunnioitukseen” pyrkiessään säilyttämään Grönlannin hallinnan. Eurooppalaisten päättäjien tuki Yhdysvaltojen ja imperiumin pakotteille eli dollariin sidotun valuuttajärjestelmän aseistamiselle, ”hallinnonvaihdoille” ja diplomaattinen sekä aineellinen tuki Israelin suorittamalle kansanmurhalle on vahvistanut poliittisen kulttuurin, jossa säännöt sanellaan.
Sanavapaus on lihas, sitä pitää käyttää
Suomalaiset päättäjät ja instituutioiden johtajat eivät ole toimineet aloitteellisesti palestiinalaisten kansanmurhaa vastaan. Jo epäilyn kansanmurhasta olisi pitänyt johtaa toimintaan ja hiljaisuus on aiheuttanut arvopohjan sekä luottamuksen romahduksen. Suomalaiset päättäjät ovat veltossa yhteisrintamassa muun poliittisen lännen kanssa. Esimerkiksi Euroopan yleisradiounioni hylkäsi äänestyksen Israelin osallistumisesta Euroviisuihin Yhdysvaltojen esittelemän puutteellisen Gaza-suunnitelman johdosta. Ikään kuin palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta sortava sanelusopimus (jota Israelin joukot ovat silti yksipuolisesti rikkoneet) kuittaisi kansanmurhan, apartheidin ja sorron. On julmaa koko kulttuurikenttää kohtaan, että Suomen yleisradioyhtiö on jo kolmesti sysännyt vastuun toimia asiassa laulukilpailuun osallistuville taiteilijoille, kuten kirjoittaja Ujuni Ahmed tarkkuudella kuvaa.
YLEn omat uutiset kertovat koruttomasti Gazaan suunnitelmallisesti tuotetusta nälänhädästä, Israelin joukkojen suorittamista siviilien teloituksista palestiinalaisalueilla sekä lukemattomista sotarikoksista. Mitä ovat uutiset, jos ne eivät ohjaa päätöksiämme? Kysymys on vakava, sillä luottamuksen häviäminen on haaste johtamisjärjestelmälle.
Päättäjien aloitteettomuus siirtää velvollisuuden toimia meille kansalaisille. Boikotit ovat kansalaisyhteiskunnan tuntuvin ulkoparlamentaarinen tapa vaikuttaa ja oikein kohdennettuna ne tuntuvat arjessa. Esimerkiksi S-ryhmän päätös lopettaa Israelilaisten tuotteiden myynti on tärkeä osoitus lähidemokratian voimasta. Suomen suurimman päivittäistavarakaupan päätöstä edistivät ruohonjuuritason osuuskauppavaalikampanjat, vaaleissa valittujen edustajien aloitteet ja aikamme parhaiten koordinoidut kuluttajaboikotit.
S-ryhmän päätöstä edelsivät satojen suomalaiset organisaatioiden ja tuhansien kulttuurialan työntekijöiden sitoutuminen BDS-liikkeen periaatteisiin. Julkiset listaukset löytyvät palestiinalaisjohtoisen Sumud – Suomen Palestiina -verkoston sekä Finland Against Apartheid verkkosivuilta. Osoittaakseen tukensa palestiinalaisille ihmisille, itsenäiset taide- ja kulttuuriorganisaatiot ovat omaksuneet vahvat eettiset toimintastandardit ja luovat ihmisoikeuksia sekä demokratiakehitystä suojelevaa verkostoa. Kaunis vastine YLEn surkeaan venkoiluun ovat EurovisiOFF tapahtumat, jotka kutsuvat bailaamaan upeassa seurassa. Viime vuonna Tekniikanmuseon Energiasalissa esiintyi muiden muassa Eugenie, joka lähestyi yleisöä runoudella sekä kuuluisa muusikko Bashar Murad. Kaikella edellä kuvatulla järjestäytymisellä on iso merkitys, kun huomioimme Barghoutin ajatuksen boikoteista askeleena kohti poliittista voimaantumista.
Seuraamme, kuinka ns. julkinen kenttä sen valtiovallasta itsenäisten yhdistysten, kollektiivien, bändien ja säätiöiden voimin (sekä Mustekalan kaltaisten vertaisrahoitteisten medioiden avulla) hakee uusia toimintamalleja. Erilaisiin sitoumuksiin liittyneet ryhmät tai mielenosoituksissa toisensa löytäneet ihmiset eivät viattomasti usko, että YK voidaan pelastaa liittymällä boikottiin. Toimintaa ohjaa tarve verkostoitua ja huoli omassa elinpiirissä tuntuvasta militarisaatiosta sekä autoritäärisestä hallinnosta. Ymmärrämme yhä kirkkaammin, ettei sääntöpohjaista maailmanjärjestystä ole luotu eriarvoisuuden kitkemiseksi vaan tarjoamaan oikeudellisia sekä institutionaalisia perusteita, joilla eriarvoisuutta ylläpidetään. Oikeuslaitos ei nykyisellään ymmärrä rakenteellista vääryyttä, kuten juristi Rakel Jylhä-Vuorio esseessään avaa. Tilanne opettaa meille, että on luotava omat kanavat, joiden kautta voimme projisoida maailmaan kokemuksemme rikastuttamaa oikeudentajua. Edellä viitattu A. Omar tunnistaa viime vuoden haastattelussa, että järjestäytymissä on maailmanlaajuisesti uusi sävy:
Käynnissä ovat kuumeiset toimet tukahduttaa vastarinta, koska se on vaarallisen karismaattista. Vastarinta ei reaktiona vaan ehdotuksena: tarttuvana voimana; kielioppina, joka voi ylittää rajat ja kielet, joka voidaan omaksua kaukana Palestiinasta, kaikkialla missä ihmiset kohtaavat hallinnoidun elämän ja hitaan kuoleman arkkitehtuurin.
Solidaarisuustoiminnan piirissä jaetaan ymmärrys, että mitä valtiomme sallii muille tapahtuvan, sen se tekee myös meille. Esimerkkinä on väkivallattoman suoran toiminnan verkoston Palestine Actionin luokittelu terroristiorganisaatioksi, koska se hankaloitti Iso-Britannian asetoimituksia Israeliin ja Metsäliike-aktiivien tuomitseminen sakkoihin mielenosoituksen järjestämisestä. Terrorismisyytteellä rankaiseminen on käänne, joka vaikuttaa ryhmää tukevien taitelijoiden elinkeinoon. Suomen hallinto vastustaa kansalaistoimintaa: järjestöt ovat menettäneet mahdollisuutensa kerätä rahoitusta mielivaltaisten poliisipäätösten takia ja itäraja on ollut suljettuna ilman tosiasiallisia perusteita pian kolme vuotta estäen vainottujen ihmisten mahdollisuuden saada kansainvälistä suojelua! Myös länsirajaamme koskevat valikoivat matkustusrajoitteet, sillä ihmisiä voidaan käännyttää, jos heillä on Palestiina-huivit eli keffiyehit ja terve halu vastustaa rasismia. Edellä mainittujen päätösten lainvoimaisuutta punnitaan tuomioistuimissa, mutta oman arviomme hallintomme oikeudenmukaisuudesta täytyy näkyä toiminnassamme jo nyt.
Yhteistoiminnan ja boikottien eettisyys säteilee kestävänä kasvuna sekä laajempana vastuunkantokykynä. Esimerkiksi Suomen elintarviketeollisuuden pelastukseksi povatut nyhtökaura- ja muu kasviproteiini-innovaatiot, ovat mahdollisia vahvan vegaani-liikkeen ja sen edistämän lihatalousboikotin ansiosta, kuten kuvataiteilija Terike Haapoja petasi Museum of Impossible Formsissa järjestetyssä What’s Left for the Animals -tilaisuudessa. Kulttuurikenttä valmistautuu myös partisaanitoimintaan: M-Cultin ja sen kumppaneiden järjestämässä Minna Tarkka Lectures -tapahtumassa jaettiin Valko-Venäjällä testattuja tapoja pysäyttää Venäjän käyttöön suuntaavia asekuljetuksia. Tilaisuus pohti miten voimme järjestäytyä fasismia ja sen teknokraattisia muotoja vastaan.
Kaduilla pyörii opintopiiri
Tinfon ja Liikkeellä Marraskuussa -festivaalin yhteistilaisuudessa Näkökulmia esittävien taiteiden tilanteeseen Unkarissa puhunut tutkija Katalin Miklóssyn esitteli Orbánisaation, eli autoritaarisen johtajan Victor Orbánin mukaan nimetyn poliittisen kehityksen, etenevän ensimmäisessä vaiheissaan vaivihkaisesti kuten ”keittäisi sammakkoa”. Peliä rakennetaan asettamalla päättäviin asemiin sopivat johtajat. Kun asemat ovat hallussa, hallintoa vastustavat äänet nitistetään katkaisemalla rahoitus, jonka jälkeen edetään akselerationistisesti muuttamaan lainsäädäntöä. Myös säätiöillä on ollut prosessissa vahva rooli, sillä ne ovat vaikuttaneet Unkarin yliopistojen tutkimukseen ja rekrytointeihin. Kuumottava esimerkki Suomesta on poliisin valtaoikeuksia koskevien lakimuutosten kiirehditty läpivienti. Virkamieskoneisto on jouduttanut prosessia, jotta kansalaisjärjestöt eivät ehdi vastustamaan sitä. Poliisi on saamassa mahdollisuuden vakoilla kansalaisia ilman rikosepäilyä, käyttää passeja varten luovutettuja biotunnisteita kaupunkitilan automoidussa valvonnassa ja keinot murtaa sairaanhoidon yksityisyydenturva.
Vapaa taide- ja kulttuurikenttä on kiihtyvässä paineessa, mistä kulttuurilehtien ja taiteen rahoitusleikkaukset sekä näitä seuranneet kulttuuriministerin tekemät poliittiset virkanimitykset ovat selvä näyttö. Poistamalla toimeentulo hiljennetään keskustelu ja sananvapaus häviää ääntään käyttävien ihmisten mukana. Habermasilaisia ihanteita myötäilevä, ääneltään rikas sekä moninainen julkinen kenttä on tositestissä. Voimme vielä nähdä kuinka ja kenen toimesta hiljentäminen tapahtuu. Olemme viimeisen kahden vuoden aikana todistaneet vahvinta joukkoliikettä sitten Vietnamin sodan vastaisen toiminnan, mutta yli 4000 ihmistä Helsingin kaduilla vaatimassa hallitukselta toimia kansanmurhan tuomitsemiseksi ei ole rikkonut uutiskynnystä. Ei edes vaikka sama vaatimus on toistettu viikoittain yli kahden vuoden ajan kymmenien tuhansien ihmisten rintamassa. Hiljaisuus kuulostaa samalta kuin Unkarissa, jossa yli 200 000 ihmisen joukkomielenosoitukset lipuivat kaupunkien halki kolhaisematta Orbánin hallintoa. Muisto mielenosoitusten päätöksentekoa ohjaavasta vaikutuksesta on paljastettu poliittisen lännen myytiksi, jolla oikeutetaan tuki kulloinkin mieluiselle liittolaisryhmälle.
Kovimmat esimerkit kansalaisyhteiskuntaan kohdistuvasta paineesta kuuluvat Berliinistä, jossa ihmisiä yritetään nujertaa niin kutsuttuun Staatsräsoniin eli valtionetuun vedoten. Staatsräson on periaate, jonka mukaan yhdistyneen Saksan on taattava Israelin valtion turvallisuus sovittaakseen natsi-Saksan tekemä juutalaisten kansanmurha. Ohjeistusta voidaan tulkita vapaasti ja se on mahdollistanut esimerkiksi mielenosoittajien häätämisen maasta. Palestiina-solidaarisuuden hiljentäminen Saksassa -seminaarissa esitelmöinyt lakiopin tutkijatohtori Nahed Samour kuvasi, että mielenosoittajien sinnikäs toiminta, joka kielloista huolimatta jatkuu, on pelastanut Saksan demokraattiset järjestäytymisperiaatteet. Vastarinta on välttämätöntä, koska Staatsräsonin tiedetään ohjaavan ennakoivaan sensuuriin sekä itsevalvontaan. Myös Helsingin yliopisto hyökkäsi Students for Palestine -opiskelijaliikkeen kimppuun tukahduttamalla mielenilmaisut poliisivoimin.
Palestiinalaisten johtama vastarinta sortoa vastaan on ollut poliittinen kompassi järjestäytymiselle ympäri maailman. Tämä johtuu siitä, että Israelin valtion asuttajakolonialismi, laiton miehitys ja apartheidin hallinto on sovittamattomassa ristiriidassa kaikkien ihmisarvoa puolustavien sopimusten kanssa. Tutkija Antti Tarvainen havaitsi jo 2024, että kansainvälinen poliittinen järjestelmä on halvaantunut Gazan sodan edessä. Euroopan vuosikymmeniä kestänyt aloitteettomuus ja hyväksyntä mahdollisti Israelin valtion tekemän kansanmurhan. Gazan silmittömät pommitukset ovat pysähtyneet ja seuraamme joukkotuhonnan kylmää vaihetta eli palestiinalaisten ”hidasta häivyttämistä” kuten tutkija De Smet kuvaa edellä mainitussa väitöskirjassaan.
Koska päättäjämme sallivat kansamurhan ja kieltäytyivät jakamattomien ihmisoikeuksien puolustamisesta, heidän mandaattinsa johtaa on päättynyt. On kuitenkin akuutti vaara, että pysyäkseen vallassa päättäjät pyrkivät normalisoimaan ihmisyyttä vastaan tehdyt rikokset. Tahalliset väärinymmärtämiset boikottitoiminnan luonteesta, kieltäytyminen Suomen ja Israelin välisen asekaupan katkaisemisesta vetoamalla siihen, ettei ICJ ole vielä antanut tuomiota kansanmurhasta, sekä Vasemmistonuorten väistyvän puheenjohtajan Pinja Vuorisen venäläisiä ja israelilaisia turisteja rinnastavan kannanoton tulkitseminen antisemititisenä ovat huutavia varoitusmerkkejä.
”Nauttikaa demokratiastanne, kun teillä sitä vielä on” irvaili Omar Barghouti esitellessään BDS-liikettä sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista motivoituneille taide- ja kulttuuriorganisaatioille Tekstin talossa. Heitto ei ollut kyyninen, sillä se pohjautui tuntumaan, että Suomessa on vielä mahdollisuus estää kansalaisyhteiskunnan alasajo. Ennakoivat toimet kuten liittyminen apartheid-vapaaksi alueeksi ja muut ihmisoikeussitoumukset ovat rokotetta, jotka suojaavat kaikkien taidetyöläisten mahdollisuuksia ottaa kantaa ja ylläpitää toimintavalmiutta autoritaarista hallintoa vastaan. BDS:n laatimat eettiset varallisuudenhoitonormit auttavat instituutioita kestävälle uralle, jotta ne eivät jää oligarkkien tai oikeistohallitusten liekaan.
Taiteilijoilla on erityinen vastuu, sillä normalisaatiota edistetään ensimmäiseksi kulttuurin ja taiteen avulla. Tulevien juhlaviikkojen, urheilukilpailujen ja nykytaidebiennaalien teemat ovat riitely, sovinto, esteiden ylittäminen ja yhteisymmärrys. Ne tulevat olemaan avoimia kaikille, paitsi toisinajattelijoille. Palestiina voidaan mainita teoksessa ja lippu vilahtaa, mutta sen vapaus ei kuulu ohjelmaan. Tulevat nykytaidebiennaalit kysyvät maailmalta kaiken muun paitsi sen, voiko niitä olla ilman F-35 hävittäjiä.
Kaikkea normaalia vastaan, kaikella voimalla, kaiken aikaa
Normalisointi tunnetaan myös teoreetikko Michel Foucaultin ajattelusta, jolloin se merkitsee esimerkiksi hallinnollisia prosesseja, joissa yksilöt tulevat hyväksytyiksi päämäärätietoisen säätelyn ja byrokraattisten mekanismien kautta. ”Normalisoiva katse” odottaa, että luomme suhteita, joissa vertaudumme toisiimme pääsykoetulosten, lääketieteellisten diagnoosien tai toimintamme laillisuuden valossa. Ihmiset, jotka eivät täytä normeja eivät tule tunnistetuiksi ihmisiksi ja kritiikki, jota ei muotoilla hallinnon asettamien ehtojen mukaisesti kaikuu tyhjille kaduille. Normalisointi on optimoitua vallankäyttöä, joka tähtää siihen, että ihmiset ohjaavat tarpeitaan sopiakseen valtarakenteisiin. Prosessi tuottaa meitä tietynkaltaisina kehoina, mielinä ja toimijoina: mahdollistaen olosuhteet, joissa sortavan järjestelmän vastustaminen näyttäytyy hyvän tavan tai järjen vastaisena.
Palestiinalaisten vastarinnan suhteen tämä näkyy pyrkimyksinä esittää palestiinalaiset ihmiset neuvotteluhaluttomina. Tämä tuntuu Suomessa valtamedian kiihkeästi edistämissä myyteissä, joiden mukaan rauhantyö Palestiinassa on ”aina” epäonnistunut palestiinalaisten ehdottomuuden tai kompromissihaluttomuuden takia. Ihmisille, jotka yrittävät vaikuttaa asenteellisuuteen on selvää, että myyttiä ylläpidetään sillä se täydentää valkoisen ylivallan mukaista mallia, jonka mukaan kaikki muut kansat ja ryhmät paitsi he itse ovat epärationaalisia tai oikukkaita. Tässä valossa normalisoinnin vastustaminen on kritiikkiä, joka muuttaa tapaamme muodostaa tietoa maailmasta. Tämä tavoite voidaan ymmärtää mielen dekolonisaationa, joka purkaa valkoiseen ylivaltaan nojaavia ennakkoasetelmia.
Esimerkkejä valtamedian vallankäytöstä ja siitä, miltä tuntuu pyristellä normeja vastaan voi lukea Lyyra Saarisen paljastusartikkelista Gaza-journalismi paljastaa valkoisen järjen rappion (2025). Tunnista tyyppiesimerkki Saarisen kuvailemasta julmuudesta Helsingin Sanomien saman vuoden esseestä Paha kolminaisuus. Toimittaja Jukka Huusko selittää koko Lähi-idän poliittisen todellisuuden uskonnollisin perustein ja tukeutuu eurooppalaisen ksenofobian synkimpään perinteeseen väittämällä että ”Hamas-järjestö on islamin radikaali muoto”. Suurvaltapoliittisesta NATO ja EU -teossarjastaan tunnettu taiteilija Mia Wennerstrand on kuvannut, että valtamediaa kannattaa lukea kuin kännistä naapurinsetää: pelonsekaisesti, ennakoiden seuraavia liikkeitä. Tässä suhteessa uutisia joutuu seuraamaan asenteellisen horinan saumoista.
Väitöskirjatutkija Majed Abusalama kirjoittaa terävästi, että palestiinalaisten äänen sivuuttaminen suojelee ”valkoista moraalista ylivaltaa”. Asetelma näkyy ruohonjuuritasolla siinä, että Palestiina-aktivistit törmäävät säännöllisesti väitteisiin, että ”boikotointi on ongelmallista, koska se kohdistuu yksittäisiin ihmisiin”. Väite ei pidä paikkaansa, mutta siitä pidetään kiinni, vaikka BDS-ohjeistuksen mukaan toimet kohdistuvat rakenteisiin, eivät ikinä henkilöön tai identiteettiin. Toimintaa maailmanlaajuisesti ohjaavat pelisäännöt on aukikirjoitettu yli 20 vuotta sitten, mutta tätä ei oteta vakavasti, sillä kirjoittajat ovat palestiinalaisia ihmisiä. Esimerkiksi edellä mainittu filosofi Nussbaum tunnetaan BDS-liikkeen jäykkänä kriitikkona (tarkistin hänen kantansa yleisökysymyksellä).
Tämän jutun alussa kuvattu harppaus, jonka turvin eurooppalainen ihminen on julistautunut sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen eli ”valkoisen moraalisen ylivallan” vaalijaksi, on mahdollistanut myös sen, että antisemitismi esitetään mielellään ennemmin kaikkien muiden kulttuurien ja kansojen kuin eurooppalaisten julmuutena – vaikka sen lähtökohdat ovat kietoutuneet nimenomaan eurooppalaiseen kulttuuriin, kuten taiteilija Savu Korteniemi esittelee kulttuuriperintöämme luotaavassa artikkelissaan ”Muste”. Cambridgen yliopiston professori Esra Özyürek kuvaa seikkaperäisesti, kuinka nimenomaan Euroopan muslimit toimivat syntipukkeina meidän omalle rasismillemme.
On kiire katsoa peiliin, sillä kansalaisyhteiskunnan luottamusta heikentävä korruptio tuntuu arjessa. Sinetöityään Davidin linko -asekaupat puolustusvoimien sotatalouspäällikkö Mikko Heiskanen vastaanotti rahakkaan hallituspaikan israelilaiselta kansanmurhaa aseistavalta Elbit Systemsiltä. Puolustusvoimien komentajana toiminut Jarmo Lindberg vaurastui konsultoimalla Lockheed Martinia Suomen F-35 hävittäjäkaupoissa ja suomalaisupseerit osallistuvat Israelin armeijan järjestämiin seminaareihin, vaikka maan pääministeristä sekä edellisestä puolustusministeristä on annettu kansainvälisen rikostuomioistuimen pidätysmääräykset.
Hankinnat ovat kytkeneet meidät Yhdysvaltojen ja imperiumin etupiirin selittäen, miksi Suomi nyökyttelee Yhdysvaltojen edistämälle Gazan suunnitelmalle. Suunnitelma lanseerattiin väestön pakkosiirtoon perustuvana gentrifikaatio-projektina ja sitä edistetään siirtomaahallintona. Entisen pääministerin Sanna Marin työnantaja Tony Blair Institute for Global Change osallistui varhaisiin suunnitelmiin Boston Consulting Groupin pyynnöstä ja Blair on mukana suunnitelman uusissa vaiheissa.
Kaunein demokraattinen vastine tähän kehitykseen on ollut eduskunnan käsittelyyn noussut kansalaisaloite, joka vaati, että Suomen puolustushankinnoissa on huomioitava kansainväliset ihmisoikeussopimukset sekä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tavoitteet. Kampanjan kantaviin voimiin lukeutuu palkittu taiteilija Pilvi Takala sekä viestinnän ammattilainen & taiteilija Jenna Jauhiainen. Lakialoite on maailmanluokan esimerkki nykytaiteilijoiden valmiuksista toimia korruptiota ja elämän vastaista politiikkaa vastaan.
On yhtä merkittävä saavutus, että kansalaistoimijat ovat vakiinnuttaneet Palestiinan kulttuurilliset ja kansalliset ilmaisut kaduilla sekä mediassa. On normaalia kietoutua keffiyehiin, kantaa Palestiinan muotoista korua ja hyräillä vastarinnan säveliä. Ikkunatarrat, jotka kertovat tilan olevan apartheidista vapaa alue, vilkkuvat ympäri Suomen. Ymmärrys siitä, että Israel on tehnyt kansanmurhan, on vakiintunut ja kokonainen sukupolvi ihmisiä tulee toimimaan sen mahdollistaneiden poliittisten ja kulttuuristen normien muuttamiseksi. Sosiaalialan ammattilainen Charlotta Boucht kiteytti asian hyvin: ”Ihmisoikeudet eivät ole poliittisia kysymyksiä vaan lähtökohta kaikelle toiminnalle”. Lause siivitti tilaisuutta, jossa aktivistit jakoivat palestiinalaisella reseptillä keitettyä linssikeittoa Hakaniemen S-marketin edustalla onnitellakseen S-ryhmää ja boikotteihin osallistuneita asiakkaita oikeudenmukaisesta valikoimapäätöksestä.
Teksti: Eero Yli-Vakkuri
Kirjoittaja on Sumud – Suomen Palestiina -verkostossa toimiva performance-taiteilija.
Kirjoituksen on mahdollistanut Koneen säätiön tuki Dekoloniaalinen kulttuuriohjelma – Palestiinalaisia ulostuloja -hankkeelle (2025–26) sekä Taide- ja kulttuuriviraston apuraha.