Museaalinen itsesensuuri

Kassi ikkunassa -tapaus

Huhtikuussa 2025 sain sähköpostin silloiselta esihenkilöltäni, jossa hän kertoi poistaneensa työpisteeni ikkunasta (työpiste sijaitsi tilassa, jossa oli ikkunat suoraan ulos katutilaan) unikkokasvilla kuvitetun Sumud-kassin (Sumud tarkoittaa sisua tai resilienssiä ja on myös Suomen Palestiina-verkoston nimi). Hän poisti kassin, koska oli saanut ohikulkijalta sähköpostin, jossa toivottiin, ettei julkisin varoin rahoitettu organisaatio osoittaisi mieltään minkään poliittisen tahon puolesta tai vastaan, pitäen tätä yksityisasiana. Ohikulkenut kannanottaja totesi samalla museon olevan työpaikka, johon ei ole soveliasta tuoda poliittisia julisteita. Esihenkilöni välitti viestin minulle ja totesi, että hänen mielestään on parempi, jos taidemuseo instituutiona pidättäytyy erilaisten poliittisten kannanottojen ulkopuolella, koska näin he ovat toimineet tähänkin asti.^[1]

On tarpeellista, että museot, kuten muut julkisrahoitteiset toimijat tarkastelevat omaa poliittisuuttaan. Tähän liittyvät kysymykset siitä, mikä tulkitaan poliittiseksi ilmaisuksi, kuin myös miten poliittisuutta arvioidaan ja tarkastellaan osana toimintaa. Ymmärrän, että on eri asia olla tunnuksellisten ilmaisujen kanssa näkyvissä työtehtävissä, ja että myös tämä kassin julkinen läsnäolo voidaan tulkita osaksi museon viestiä sen solidaarisuuksista. Se voidaan sekoittaa museon mielipiteeseen. Siten oli omaa ajattelemattomuuttani, kun en keskustellut kassin julkisesta esille asettamisesta etukäteen työpaikalla.^[2]  Vaikka en nyt puutukaan kysymykseen oman vakaumuksen ja tunnusten tuomisesta esiin työpaikalla (mitään suoraa lakia tai sääntöä asiasta ei ole), tapaus sai minut miettimään, minkälaisia oletuksia julkiset instituutiot (kuten museot) kohtaavat ja mihin perusteihin ne kiinnittyvät. Ja missä yhteisiä keskusteluita käydään, keiden välillä ja mistä asioista, jos ei myös työn paikoilla?^[3]

Itsesensuuri

Itsesensuuri tarkoittaa pidättäytymistä sanomasta tai tekemästä. Yhdysvaltalainen akateeminen ekonomisti Glenn C. Loury kirjoittaa päivitetyssä esseessään poliittisesta korrektiudesta ja itsesensuurista.^[4] Hän tuo esiin ajatusten ja näkemysten julkituomiseen liittyvän riskialttiuden. Yksi itsesensuurin muoto on vaieta näkemyksistä, jotka ovat ristiriidassa samanmielisyyteen pyrkivän yhteisön usein julkilausumattomien normien kanssa. Mielipiteiden esiin tuomisesta pidättäydytään, koska ei haluta tulla poissuljetuksi yhteisöstä. Henkilöön kohdistuvien (ad hominem, kuten Loury useasti asian ilmaisee) hyökkäysten uhka vahvistaa halua pysytellä hiljaa.

Loury on lisännyt esseensä vuoden 2025 versioon jälkisanat Self-censorship in a Time of War, joissa hän kuvaa harjoittamaansa itsesensuuria. Hän hyväksyi pyynnön puhua synagogassa vuonna 2024, mutta pidättäytyi puhumasta Gazasta, osittain kohteliaisuudesta kutsujia kohtaan, osittain peläten mainehaittaa ja ystävyyksien menettämistä. Hän ilmaisee jälkikäteen häpeävänsä sitä, ettei puhunut Gazasta. Loury tuo esiin kuinka on tärkeää tehdä ero sen välillä, milloin hiljaisuus on kohteliasta ja armollista ja milloin hiljaa pysyminen on itsesensuurin muoto. Puhumattomuus tuhoaa sosiaalisten suhteiden mahdollisuuden: kun emme tiedä, mitä oikeasti ajattelemme yhdessä, lisää se kärsimystä ja mahdollistaa tragedioita. Kun emme kerro, mitä ajattelemme, emme myöskään suitsi epäoikeudenmukaista vallankäyttöä.

Aiheiden ollessa raskaita ja vaikeita, pidättäytyminen on pyrkimys suojautua. Ääneen puhuminen, asioiden ja näkemysten esiin tuominen on kuitenkin oleellista yhteisöjen rakentumiselle. Julki puhumisella on seurauksia, mutta niin on myös puhumattomuudella. Loury ilmaisee kuinka hänellä asemansa vakiinnuttaneena, on enemmän varaa ottaa riskejä kuin muilla. Alkuperäinen essee, joka käsittelee poliittista korrektiutta ja siihen liittyviä ilmiöitä, tuo ilmi ettei asioiden julkituonti ole kontekstivapaata. Punnitsemme tilannekohtaisesti sanomisen merkitystä, etuja ja haittoja. Louryn painotukset tulevat taloustieteilijän näkökulmasta, jossa riskianalyysi on keskeinen työkalu. Se ettemme sano asioita ääneen toisillemme, vaikuttaa itsetuntomme kuin myös syö kokemusta kyvystämme osallistua yhteiseen toimintaan. Itsesensuuri on ennakoivaa asettaen jo sopivaksi koetun ilmauksen sanomisen puntariksi.

Sopivaa tietoa

Asioiden esiin tuominen on tieteellisten käytänteiden keskiössä. Esa Väliverrosen ja Kai Ekholmin toimittama kirja Tieteen vapaus ja tutkijan sananvapaus (Vastapaino, 2020) tuo esiin, millä tavoilla ja mistä näkökulmista tieteen (ja tieteen tekijöiden) vapautta on kavennettu.

Tieteellisille käytännöille on keskeistä pyrkimys asioiden ja ilmiöiden arvovapaaseen tarkasteluun. Modernin ajan instituutiot pyrkivät takaamaan tämän vapaan tarkastelun ideaalin toteutumisen eriyttämisen kautta ja esittäen, että esimerkiksi tiede ja politiikka palvelevat eri intressejä ja esittävät eri kysymyksiä. Julkisen tilan taloudellistuminen on kuitenkin hapertanut tieteen vapautta. Väliverrosen ja Ekholmin kirjassa tuodaan esiin kuinka tieteentekijöiden toimintaa raamittavat rahoitukseen liittyvät painotukset ja intressit.^[5] Tutkimustulosten julkisuuteen liittyy kysymyksiä tiedeyhteisön sisäisestä tiedollisen laadun arvioinnista, joka on vuorovaikutuksessa laajemmin yhteiskunnassa läsnä olevien tiedolle asetettujen tavoitteiden tai sitä koskevan ymmärryksen kanssa. On oleellista kenen toimesta ja millä kriteereillä päätetään, mikä tutkimus on rahoituksen tai julkaisemisen arvoista.

Väliverronen tuo esiin, kuinka tieteen roolista käytävään keskusteluun vaikuttaa autoritaarisen populismin nousu.^[6] Autoritaarinen populismi nojaa kollektiivisen turvallisuuden nimissä keskittyvään valtaan yksilönvapauden kustannuksella. On kuvaavaa, että Väliverronen käyttää ilmaisua ”hiljainen enemmistö” puhuessaan siitä, keihin populismi pyrkii vetoamaan ja keiden puolesta se pyrkii puhumaan. Hiljaisena pysyminen voi olla toisia kunnioittavaa ja ilmentää konsensushaluisuutta, mutta se väistämättä kaventaa ja yksipuolistaa julkista tilaa ja siinä käytävää keskustelua. Populismi pyrkiessään eliitin vastaisuuteen näkee asiantuntijuuden, joka perustuu (itse)kriittiselle debatoille (kuten tieteellisissä yhteisöissä) epätoivottavana epävarmuutena. Selkeään ja suoraviivaiseen yksimielisyyteen pyrkiminen on päätöksenteossa olevan punninnan roolin ja merkityksen häivyttämistä.

Taiteilija Cem. A kirjoittaa hiljattain julkaistussa tekstissä, joka resonoi monien omien näkemysteni kanssa, konsensus-estetiikasta: ”Konsensus-estetiikka ei ole tyyli vaan pikemmin ilmasto: estetisoitujen arvojen, pehmeän moraalisen yhteensopivuuden ja maltillisen radikalismin ilmapiiri, jota tuodaan esiin pääasiallisesti instituutioiden ohjelmien kautta taidemaailman globaalissa valtavirrassa. Se on taidetta, joka näyttää ja kuulostaa oikealta, sopii institutionaalisiin arvoihin sekä välittyy eteenpäin helposti, tehden eleitä politiikkaa kohden ilman poliittisena olemisen vaikeutta.”^[7]

Cem. A kirjoittaa myös, että esteettinen konsensus eroaa konsensuksesta, joka vaatii rakentuakseen aitoa sosiaalista ja poliittista panosta. Hän peräänkuuluttaa strategista empatiaa, ja pyytää instituutioita ja yksilöitä kohtelemaan erimielisyyksiä osoituksena siitä, että kyseessä on jotain todellista, että asialla on panosta ja painoarvoa. (Sen sijaan, että ne nähtäisiin epäonnistumisina). Chantal Mouffen teoretisoima agonistinen pluralismi ja konfliktinen konsensus nousevat mieleen tässä yhteydessä muotoiluna siitä, kuinka hetkellisen konsensuksen muodostuminen sisältää aina jonkinlaista poissulkemista, jonka roolia ei voi ohittaa.

Yhteisen tilan rakentaminen ajattelemiselle on se ”julkinen tila”, jota on pyritty luomaan instituutioiden kautta. Tämä tila perustuu keskusteluun, väittelyn ja vuorovaikutuksen mahdollistamiseen ja niiden kautta yhteisten ja yksityisten tavoitteiden mahdolliseen yhteen sovittamiseen. Mutta oleellisesti instituutioiden ollen ”paikka” tuolle keskustelulle.

Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen tutkijana toiminut Janne I. Hukkinen kirjoittaa tekstissään ”Tutkijoiden sananvapaus yhteiskunnallisesti vaikuttavan tieteen aikakaudella” kokemastaan sensuurista^[8] sekä pohtii, missä on tutkijan sananvapauden rajat sekä minkälaisia rooleja tutkijat itse ottavat suhteessa päätöksentekoon vaikuttamiseen.

Hukkinen nostaa esiin Douglas Northin instituutioteorian, jossa instituutiot ovat yhteiskunnallisia sääntöjä, jotka mahdollistavat ja rajoittavat yhteiskunnan jäsenten toimintaa. Hukkinen tuo myös esiin yhteiskunnan ja yksilön suhteen punnitsemisen taloudellisen analogian kautta: ”Mitä korkeamman hinnan instituutiot asettavat yksilölle toimia oman vakaumuksensa mukaisesti, sitä epätodennäköisemmin yksilö toimii niin.”^[9] Taloudellisten kielikuvien käyttö yhtyy Loury käyttämiin näkökulmiin suhteessa itsesensuuriin, kuten millä hinnalla (“at what cost”) jokin ulostulo tehdään. Hukkinen tuo esiin pehmeän vallankäytön ja soveliaisuuden merkityksen yhteistyössä. Hukkista lainaten suitsiessaan sanomisiaan voi näyttäytyä toisille lievänä itsesensuurin harjoittajana ja toisille rakentavana yhteistyöntekijänä.

Hukkinen kirjoittaa loppusanoissaan, että tutkijoiden täydellinen sananvapaus on illuusio. On melko helppo yhtyä ajatukseen tutkimuksesta yhteiskunnallisena toimintana, jota instituutiot tavalla tai toisella rajoittavat, kenties oleellisella tavalla raamittavat tai merkityksellistävät. Mutta kuinka nämä yhteiskunnallisen säännöt (eli instituutiot) määrittyvät? Mitä se kertoo, että osallistumista yhteiseen (näkemysten esittämiseen, kulttuurilliseen tiedontuotantoon) punnitaan taloudellisen kiinnikkeellisyyden, sen panosten sekä kielikuvien, kautta?

Instituutiokritiikki: kuvaa katsottaessa myös raami on näkyvillä

60- ja 70-luvun instituutiokritiikin keskeinen metodi oli tarkastella instituutiota kaikkineen ja sellaisenaan, eli tuoda näkyvyyttä sille, mitkä ovat sen institutionaalisen rakentumisen ehdot ja miten instituutio tarkastelee itseään – mitä se sallii ja mahdollistaa. Tietyn institutionaalisen toimijuuden kautta tarkasteltuna myös, mitä sille sallitaan, kuten esimerkiksi lainsäädännön kautta.

Institutionaalisen kritiikin antologian toinen toimittaja Blake Stimson tuo esiin tekstissään ”What was institutional critique”, kuinka julkiset laitokset kuten parlamentti sekä museo rakentuivat modernin vapaan ja julkisen tarkastelun sekä kritiikin paikoiksi.^[10] Universalismiin sitoutunut moderni ajattelu tuotti ”itsen abstraktiota”, eli pyrkimystä puheaktin ja julkisanomisen kautta yleisen järjen esiin tuomiseen.

Institutionaalinen kritiikki tarttui pyrkimykseen tuoda näkyväksi, mikä ehdollistaa tapahtumista, kuten taiteen esittämistä. Stimson näkee, että historiallisena liikehdintänä (sijoittuen 60- ja 70-luvuille) institutionaalinen kritiikki pyrki kriittisen tarkastelun kautta säilyttämään taiteen instituution ja sen ilmenemismuotojen (kuten museotilan) perustavan tarkoituksen toimia julkisena tilana. Sen sijaan, että instituutiot olisi esimerkiksi hylätty, niihin kohdistunut huomio, ja kriittinen tekeminen, pyrki siten säilyttämään ne elinkelpoisina, relevantteina. 

Kysymys ”relevanssista” on oleellinen, kun tarkastellaan sanomisen ja esille tuomisen muotoja ja paikkaa. Sanominen voidaan nähdä aina pidikkeellisenä suhteessa kontekstiin, jossa sanojalla sekä sanottavalla on kummallakin paikkansa tarkastelussa.

Mikä on ”neutraalia” vallankäyttöä?

Taiteen instituutiossa on edelleen kysymys siitä, mitä ilmaistaan ja esitetään julkisesti. Taidemuseoissa tehdään päätöksiä ja valintoja siitä, mitkä asiat ja näkökulmat koetaan tässä ajassa ja hetkessä merkityksellisiksi.^[11] Usein pyritään ohjelmatyön kautta painottamaan myös yhteiskunnallisia ja poliittista aiheita, jotka tuovat esiin instituution, kuten taidemuseon näkemyksiä. Väite, että museoiden toiminta voisi olla jotenkin ”neutraalia”, on institutionaaliseen vallankäytön sokea piste, jota vaalitaan itsesensuurin kautta.

Esimerkiksi Olli Immonen kirjoittaa Museo-lehdessä marraskuussa 2025, kuinka museoilla on luottamusta nauttivina ”neutraaleina leirinuotioina” piilevää pääomaa. Hän viittaa saksalaiseen tutkimukseen, jonka on toteuttanut Saksan valtion museoiden tutkimuslaitos ja toteaa tutkimuksen näyttäytyvän luotettavana. Immonen kirjoittaa: ”Toki aivan ilmeisesti tutkijoiden käsitys maailmasta ja Saksasta on liberaalin demokratiakäsityksen mukainen: nykyinen tai jonkin aikaa sitten vallinnut yhteiskuntamalli nähdään oikeanlaisena ja se halutaan säilyttää tai palauttaa”.^[12] Immonen paikantaa tutkimusta ehdollistavan näkemyksen. Jos ”neutraalina” nähdään se, miten asiat ovat olleet, on tärkeä kysyä, mille tämä ”neutraalina pitäminen” rakentuu. 

Länsimaisen modernin tiedon perinteessä on sinänsä arvostettava pyrkimys siitä, että asioita voi tarkastella niin ettei sanottava ole kiinni sanojassa (on oleellista ettei esimerkiksi paradigman haastajia polteta roviolla). Mutta ”objektiivista tietoa”, jonka voisi kohdata ikään kuin irrallisena merkityksen muodostumisen kontekstistaan, ei ole. 

Tieto itsessään on ehdotus asemoitumisesta, kontekstista. Hallitsevien ilmiselvyyksien auki perkaaminen liittyy myös tiedontuotantoon. Asemoitumalla neutraaliksi tavoitellaan intressitöntä tiedon tuotantoa, jota arvostetaan, koska se ei yritä vastata tiettyyn ennalta asetettuun tavoitteeseen. Ja vaikka modernin perintö, ja sen institutionaaliset raamit sisältävät pyrkimyksen kohti yleispätevyyttä, ja ovat osa keskustelun sekä tietämisen rakenteita, on niitä kohdannut kritiikki muuttanut myös näkökulmia siitä, miten asioiden julki sanomista mahdollistetaan.

Jos museoinstituutio on asemoinut itsensä jonkinlaiseksi välittäjäksi, kenties astiaksi esineille, ja siten tiedolle ja kokemuksille, joka ei ole läsnä (poliittisena tai arvottavana) toimijana, niin kuinka tähän vaikuttaa, että Immosen peräänkuuluttamaa ”leirinuotiota” sponsoroi yritysmaailma? Museoliitto aloittaa tänä vuonna hankkeen ”Museoiden yritysyhteistyö: uudet mahdollisuudet”, jossa tarkoituksena on ”vahvistaa museo- ja kulttuuriperintöalan ammattilaisten palvelumuotoilu-, liiketalous- ja rahoitusosaamista mahdollistaen asiantuntijapalveluiden tuotteistamisen ja myynnin.”^[13] ”Epäpoliittiset” ja ”neutraalina” pysyvät taiteen ja kulttuuriperinnön vaalijat palvelumuotoilevat itsensä sopiviksi myyjiksi – tai myyntiartikkeleiksi.

Oleellista on edelleen kysymys siitä, kuka päättää mitä tehdään tai esitetään ja millä perusteilla. Instituutio tuo kaikessa toiminnassaan itseään esiin liittyen siihen, mihin asiantuntijuus ja päätöksenteko perustuu, keitä palkataan, miten ja keiden kanssa ollaan vuorovaikutuksessa, sekä millaisiin toiminnan muotoihin arjessa ryhdytään.

Museo- ja instituutiokritiikin yksi elementti on nostaa esiin organisaatioissa toimivien ihmisten rooli omien kulttuurillisen asenteidensa kanssa ja kautta työskennellessään. Steven D. Lavine ja Ivan Karp ilmaisevat asian ytimen: ”Jokainen museonäyttely, mikä sen aihe onkaan, vääjäämättä hyödyntää sen tekevien ihmisten kulttuurillisia oletuksia sekä kykyjä. Päätöksiä tehdään korostaakseen jotain osa-aluetta ja vähentääkseen toisten elementtien osuutta, esittääkseen joitain totuuksia ja sivuuttaakseen toisia.”^[14]

Museoiden on vaikeaa päästää irti oletetusta neutraaliudestaan, vaikka sitä kohtaan sekä sen pohjalla olevaa länsikeskisyyttä kohtaan on harjoitettu kritiikkiä jo pitkään. Oletettu neutraalius on modernin sen instituutioilleen rakentama supervoima, jolla voidaan tehdä neutraalia.

Instituutioihin kohdistuva kritiikki pyrkii yhä tuomaan esiin sen, että valituilla toimilla on seurauksia. Jonkin asian tai näkökannan väittäminen epäoleelliseksi on arvovalinta. Museo tai jokin muu toimija käyttää arvottavaa valtaansa halutessaan olla hiljaa joistain asioista.

Dekolonialistinen instituutiokritiikki pyrkii tuomaan esiin, kuinka sillä mistä ei puhuta tai mitä ei näytetä, (ja keitä ei palkata) on roolinsa.^[15] Kritiikki ei siis jää vaan väitteen tarkasteluun tai opponointiin, vaan tarkastelee näkyvyyteen ja esille asettamiseen liittyviä toimijuuksia.

Neutraaliuden pyrkimys näyttäytyy museoiden toiminnassa taustalle vetäytymisen haluna. Asioiden neutraalina pitäminen on hankauksessa poliittisten tai muiden tavoitteellisuuksien kanssa. Immonen kysyy viitaten Valokuvataiteen museon Näkymätön rotu -näyttelyyn: ”Voivatko esimerkiksi syrjinnän vähentämiseen tai luontokadon estämiseen herättelevät näyttelyt olla neutraaleja?” Itse kysyn, mitkä ovat ne näyttelyt, jotka voivat?

Ymmärryksen mahdollistaminen asioista edellyttää mahdollisuutta esittää mielipiteitä ja näkemyksiä. Mouffeen yhtyen vältän yhteisymmärykseen pyrkimistä jonkinlaisena itsestään selvänä tavoitteena, mutta jotta ymmärrämme, miten positiomme rakentuu, tarvitsemme vuorovaikutusta. Julkisen keskustelun paikkana olemisen (ja tämän tavoitteen mahdollistaminen, kuten museotoiminnan yhteydessä on ilmaistu^[16]) suhteen on tärkeä ymmärtää, etteivät asiat ole vain jollakin tavalla. Neutraaliuden eetos on länsimaisen perspektivismin viallinen perintö, joka on samalla sekä harhainen että tuhovoimainen. Instituutioiden tulee vastata oman toimintansa ja näkökulmansa rajaamisesta. Tarvitsemme näkemyksiä asioiden läsnäolosta ja todistusvoimasta ymmärryksen muodostamiseksi kulttuurillisesta tilastamme, johon museo voi tarjota puitteet. Tietoa ikään kuin irrallisena ei kuitenkaan ole.

Näkyvyys on poliittista toimintaa. Poliittinen kannanotto voi olla osa organisaation toimintaa ilman, että se vaarantaa sen, miten tieto asemoidaan esille. Oleellista on nähdä sääntöjen ja painotusten rakentuminen, eikä väittää niitä neutraaleiksi. Tämä voidaan todeta laajassa tuessa, jota oikeutetusti ja oleellisesti ilmaistaan hyökkäyssodasta kärsivälle Ukrainalle (esimerkiksi eri kaupunkien toteuttamilla liputuksilla). Demokraattiseen päätöksentekoon liittyy merkityksen antaminen liittolaisuuksille. Tällöin ne argumentit ovat tärkeitä, joilla perustellaan linjaukset siitä, mikä liittolaisuus on sopivaa.

Yksityisillä ihmisillä ja julkisilla tahoilla on arvoja ja tulokulmia, joilla ne pohjustavat toimintaansa vetäen rajoja. Vaikka voikin kunnioittaa demokraattisessa päätöksenteossa olevaa pyrkimystä sovittaa yhteen näkökantoja, voidaan todeta että niin sanotun pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan tehdyt strategiapaperit jäävät usein tyhjiksi puheiksi, jossa toivotaan kaikille hyvää kaikkia kunnioittaen. Poissulkemista tapahtuu vääjäämättä, ja sen esilläolo on oleellista julkisen keskustelun kannalta.  Mahdollisuus sanoa julki on edellytys mahdollisuudelle ymmärtää.

Sananvapaus kulutuskokemuksena

Nancy Fraser kuvaa kapitalismia ei vain taloutta koskevana järjestelmänä vaan institutionalisoituneena yhteiskuntajärjestelmänä. Tällä hän tarkoittaa, että kapitalismin olennaiset piirteet: yksityisomistus, markkinat järjestäjinä, arvon kasvattaminen, sekä sokeus laadulle, jota ei voi kääntää arvoksi, määrittää vallitsevaa yhteiskuntaa.^[17] Fraser nimeää tämän kapitalismin vaiheen ”kannibaalikapitalismiksi”, jossa yhteiskunta syö olemassaolon(sa) perusteita. Se tuhoaa (kuluttamalla) luonnonvarat, josta elämä (ja myös kapitalistinen voitontavoittelu) on riippuvainen. Fraser laajentaa kapitalismin käsittelyn tarkasteluun kohdistuen erilaisiin eriarvoisuuden akseleihin, kuten sukupuoleen, ekologiaan ja poliittiseen valtaan, sekä niihin liittyviin rajanvetokamppailuihin. Yksi jakolinja paikantuu julkisen vallan ja pääoman kasautumisen imperatiivin välille. Kapitalismi on riippuvainen julkisesta vallasta normittavana voimana, joka takaa esimerkiksi sopimusten pitämisen, johon yksityisomistus myös perustuu. Irrottaessaan taloudellisen (eli tuotannon järjestävät ”neutraalit” markkinat) ja poliittisen erilleen, se yksityistää päätöksentekoa ja kaventaa siten julkisen alueen mahdollisuutta vaikuttaa.

Kapitalismin institutionaalisena järjestelmänä toimimisen ehtona on se, että näennäisesti vapaat toimijat mittaavat ja määrittävät arvonsa markkinoilla. Se mistä halutaan tai mistä pidetään, ”mitä ostetaan”, näyttäytyy siten ikään kuin ilmiselvästi. Se että markkinoilla täytyy pärjätä, ehdollistaa vapautta, joka näyttäytyy suhteessa siihen, kuinka mahdollisuutta olla jotain mieltä julkisesti (mitä esimerkiksi tutkimuksen tekeminen tai taiteen esittäminen on) punnitaan suhteessa toimeentuloon (tai talouden kielikuvin).

Tämä liittyy myös vastaanoton kysymykseen. Asiakaskokemus-käytänteenä sanomisen ja tekemisen merkitys ajautuu punnittavaksi kysymysten ”mitä hyötyä”, ”mistä pidetään” tai ”ketä kiinnostaa” kautta, jotka ovat alisteisia (ja altistuneita) miellyttämiselle ja palvelemiselle. Hankalat ja vaikeat asiat, joissa epämukavuutta – ja joita ei voi tehdä sensaatiohakuisuuden kautta kulutuskelpoiseksi – muuttuvat epämieluisiksi (ja siten kenties epäsopiviksi) esittää. Museo pyrkiessään osallistumaan kilpailuun merkityksestä miellyttävyys-markkinoilla taipuu herkästi läsnä oleville populististille tavoitteille tarjota yleisölle sitä mitä se haluaa. Usein se on sitä minkä yleisö ikään kuin tunnistaa, eli tietää etukäteen haluavansa. Kulutuskulttuuri-kapitalismista museoihin on omaksuttu ikään kuin itsestään selvästi halu ”saada kävijöitä”, joka on kapean tuote/palvelu-ajattelun tulokulmia. Museo ei esille asettamisen konventiona ole pidikkeetön, mutta sen toimiminen julkisena kriittisen tarkastelun tilana on vesittynyt. 

Kapitalismin nykyisessä vaiheessa taloudesta ja poliittisesta tehdään yksityistä tai yksittäistä: sen sijaan, että otettaisiin yhdessä lainaa valtiona taatakseen toimeentulon työttömyyden kestäessä, yksityiset ihmiset ottavat pikavippejä.

Yksityisyys ja yksittäisyys / työntekijä ja työn tekijä

Yksittäistapaukset ovat keino tuoda asioita esiin. Niillä on todistusvoimaa, joka voi kuljettaa kysymyksiä ja yhdistää niitä kattavammin toisiin tapauksiin, kuin vain pysähtyen yhden yksittäisen tilanteen tarkasteluun. Yksittäistapauksien julkituomisella pyritään myös käsittelemään jotain, joka sijoittaa sanojan sanottavan taakse. Instituutionaalisessa toiminnassa, jossa on keskeistä säännönmukaisuus, on aina mahdollista siirtää syrjään tai irtisanoa yksityinen henkilö, vaimentaa kritiikki, ohittaa mielipiteen haaste ja hiljentää keskustelu alkuunsa vedoten ”ettei tämä kuulu asiaan”, tai ”tätä emme tee täällä”. Pyrkimys on siten palauttaa erimieliset näkemykset yksityisyyden piiriin.  

Tämän hetken kulttuurillinen tila pyrkii tekemään meistä kaikista työntekijöitä.

Työn tekijyyttä siilotetaan yksityiseksi. Prekaarin ajan oire on se, että mahdollisuutta tehdä työtä ja olla tuettu hallinnoidaan. On oma vika, jos ei saa rahoitusta tai työllisty. Epätoivottavana pidetty jää ilman tukea ja mahdollisuuksia – niin aineellisesti kuin ilmaisumahdollisuuksien estämisen ja kaventamisen kautta. Ei kannata sanoa ääneen asioita, jotka ovat vastoin työnantajan etua.^[18] Työtä ja sen tekijää pyritään samaistamaan, eli se, että teet töitä jollekin taholle, kaventaa tai leikkaa julkisen sanomisen mahdollisuutta.

Feministisen näkökulman tuoma kiinnittyneisyys siihen, miten sanoja määritellään (paikannetaan) on myös kysymys siitä, kuinka henkilökohtainen tilanne, vakaumukset ja näkökulmat ovat osa tapaa tehdä työtä. Tämä on oleellinen asia, varsinkin työssä, johon liittyy arvottamista. Jos työnantajan ”direktio-oikeudella” toimiminen laajentuu työntekijän yksittäisen ja omakohtaisen sanomisen (näkökulmien, mielipiteiden, vakaumusten esiin tuomisen) rajoittamiseen, niin olemmeko tilanteessa, jossa avointa keskustelua siitä, mitä tai miten asioita tehdään ei voida edes pyrkiä käymään? Myydessämme omaa työpanostamme ja aikaamme rahaa vastaan muutumme työntekijöiksi, mutta haluan tehdä erotuksen työn ja sen tekijyyden välille. Voimme olla töissä ja ottaa vastaan työtehtäviä, joista suoriutumista voidaan arvostella, mutta olemme myös arvoja ja näkemyksiä omaavia ihmisiä, joiden mahdollisuus osallistua omien näkökulmiensa esiintuomiseen osana työyhteisöä täytyy puolustaa. Tämä on oleellista julkisen tilan ylläpitämiseksi. Jos meistä tulee vain työntekijöitä, se tuhoaa yhteisen politiikan ja demokratian alueen.

Kuka päättää mistä päätetään?

Neuvotteluja ja neuvonpidon vaikeutta vähättelemättä kyky ottaa kantaa ja olla eri mieltä on elimillinen osa päätöksentekoa. Mikään yksi toimija tai ajatus ei voi pyyhkiä muiden oikeutta sanoa ja ilmaista ajatuksia, mutta samalla perustelujen ja sovittamisen rooli korostuu. Kun vältetään ottamasta kantaa, tuetaan oletettujen sisältöjen tyranniaa, jossa se mikä ikään kuin on jo olemassa (periaatteena, käytänteenä, rakenteena) on se millä jatketaan. Jos muutoshalusta ja kannanottamisesta tehdään jokaisen oma ”yksityisasia” niin kysymys kuuluu: Missä piirretään rajat yksityisen ja yleisen välillä? Kysymys on keskeinen institutionaaliselle kulttuurille ja työelämälle. Yksittäisyydessään yhteen törmäileminen on kenties aivan sovelias kuva yhdessä olemisesta, mutta tilanteessa, jossa jatkuvana pyrkimyksenä on asettaa kaikki manageriaalisen vallan alle (jossa asioista ja tavoitteista on päätetty valmiiksi), yksittäistapaukseksi tekeminen on jo osa karkoitusta. Jos vapaus ilmaista työnnetään yksityisen alueelle, on vapaudelle ilmaista tapahtunut jotain.

Kysymykset osallisuudesta ja yhteisistä päämääristä ovat hapertununeet, ja kulttuurisen yhteistoiminnan kenttä voidaan nähdä erilaisten direktioiden läpileikkaamana. Sen sijaan että kompleksisuudelle ja moninaisuudelle annettaisiin tilaa, ne sivuutetaan. Samalla pimitetään se, mitä pidetään sopivina syinä tai toimintaa ja näkemyksiä perustelevina vaikuttajia.

”Epämiellyttävä totuus” oli Yhdysvaltojen entisen varapresidentin Al Goren käyttämä fraasi, jolla hän yritti tiivistää ilmastonmuutoksen karuuden ja lävistää se ihmisten tietoisuuteen. Tieteenfilosofi Isabelle Stengers tuo esiin ajatuksen epäsoveliaasta totuudesta, joka on epäsopiva sen poliittisten tai taloudellisten seuraamusten takia, kuvaten miten tieteellinen ja tiedollinen integriteetti kyseenalaistetaan. Tällöin tutkitun tiedon todistusvoima tekee paikkaansapitävyydestä mielipidekysymyksen.^[19] Karuille ja epämiellyttäville asioille, kenties erityisesti totuuksille, täytyy löytyä tilaa, mutta totuudelle on tapahtunut jotain. Tilanteessa, jossa miellyttävillä epätotuuksilla eli valheilla saa valtaa tai voi pysyä vallassa, täytyy todeta, että huomionhakuisuus ja kärjistyspaketointi on tehnyt kannan ottamisesta kulutustuotteen. 

Mielen ilmaisemisesta ei pidä silti luopua, vaikka luottamusta haperretaan. Se, miten omia vakaumuksiaan, kuten uskonnollisuuttaan, tai sidoksellisuuttaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tai vaikka identiteettipositioonsa tuo esiin, voidaan tarkastella osana sitä, mitä ”koetaan tai pidetään” neutraalina ja oman sidoksellisuutensa voi tuoda mukaan tarkasteluun. 

Jos pidättäydytään sanomasta kokonaan, ja eräänlainen ennakoiva pelko ajaa hiljaisuuteen, silloin valitettavasti samalla tuotetaan ja tuetaan tätä samaa pelokkuuden kulttuuria.

Audre Lorden sanoihin yhtyen: ”Hiljaisuutesi ei suojele sinua”. Yksityisten henkilöiden tulilinjalle omista kannanotoistaan asettaminen ja maalittaminen on osa nykykulttuurin valitettavia käytäntöjä, ja osoittaa kuinka oleellinen tarve yhteisille ja jaetuille kannanotoille on. Museo tai jokin muu julkinen instituutio voi yksityishenkilöä paremmin kantaa vastuuta tämän tilan mahdollistamisesta ja esiintuotavien toimijuutta kannattelevien näkökantojen rakentamisesta. Myös työpaikka voi tarjota paikan keskustella yhdessä työn tavoitteista ja niihin liittyvistä poliittisista näkökulmista. Mikään työ ei tapahdu irrallaan sitä ylläpitävistä ja tukevista rakenteista tai niiden ideologisista perusteluista. Jos pelätään, ettei omaa toimintaa tueta, kun esittää epämiellyttäviä totuuksia, on menetetty koko tiedollisen jäsentämisen, kriittisen arvioinnin, yhteisen alueen rakentumisen mahdollisuus. Fraserin ajatusta seuraten julkisen ja yhteisen vallankäytön roolin sivuuttaminen hapertaa lopulta myös edellytykset yksityiselle vallankäytölle. Sopimukset ovat pitäviä vain, kun niitä noudatetaan yhdessä.

Länsimainen museon rakentuminen perustui portinvartijuudelle, jossa kulttuurisen aineiston luokittelu oli tapa muodostaa kaanon. Tämän kaanonin ylläpitämiseen panostetaan yhä materiaalisia ja henkisiä resursseja. Instituutiokritiikki on haastanut sen ajatuksen, että mikä on päässyt sisään museotilaan, on yhtä kuin ”arvokasta'” Ja vaikka sopivuus voi olla työkalu, jolla arvioidaan mitä laitetaan esille (ja mitä kerätään, kartoitetaan ja hallinnoidaan) on hyvä kuitenkin huomioida tuon sopivuuden rajauksia. Mihin pyritään tai mistä pyritään irrottautumaan? Millä perustellaan tavoitteet ja kenen näkökulmat eivät sovi esille? Näiden linjanvetojen tekeminen ei ole neutraalia, eikä ole koskaan ollut. Vetoaminen perustaviin perinteisiin tuntuu jotenkin vielä painottavan asian vahingoittavuutta.

Aktivismi on sitä, että ajaa asioita, joihin uskoo. Välttämättömyydestä asemoitua vallitsevaan tilanteeseen ja tietoon ”aktivistisesti” ja kantaaottavasti kertoo se, ettei ilmastonmuutoksesta kerätty faktatieto ole muuttanut poliittisten toimijoiden tilannekuvaa tarpeeksi liittyen akuuttiuteen fossiilisista polttoaineista irti pääsemiseksi, tai kuinka ihmisarvo ja ihmisoikeudet ovat alisteisia äärinationalismille, ja voiton tavoittelun logiikalle. Tiedolla tulee aina olla mahdollisuus haastaa ja muuttaa suhteitamme toisiimme, toimintaamme ja läsnäoloomme maailmassa. Koska modernin instituutioille, kuten museoille, neutraaliuspyrkimys näyttää olevan eräänlaista essentiaalista passiivisuutta – mantra ja credo, jolla pyritään siihen, että asioita vain esitetään (tarkoitusta välttää välineellisyys tai oleminen vaihtuvien tuulien palveluksessa), niin silti museo operoi julkisena kontekstina, jossa esille asetettavasta tehdään päätöksiä, päätellään, tuotetaan näkökulmia ja tehdään (ja ollaan tekemättä) tekoja.

Teksti: Miina Hujala

Viitteet

[1] Kaikki museoissa työskentelevät eivät ole kokeneet, että pidättäytyminen kannanotoista olisi aiheellista. Hannu Häkkisen ja Sanna Pakkasen mielipidekirjoitus museolehdessä vetoaa ottamaan kantaa: ”Museoalan on toimittava – emme voi olla hiljaa kansanmurhan ja kulttuuriperinnön tuhoamisen edessä.” Museo-lehti, 10.9.2025.

[2] Sumudin kassin asettaminen työpisteelleni näkyvästi oli henkilökohtaisen näkemykseni ilmaisemista. Halusin tukea paitsi Suomessa tehtävää työtä palestiinalaisten tilanteen huomioimiseksi, kuten Sumudin konkreettisia tekoja, myös ilmaista solidaarisuutta palestiinalaisille ja erityisesti gazalaisille, joihin kohdistui sillä hetkellä kansanmurha. Kyseessä oli kassi, jolla olin tuonut tavaroita työpisteelleni, joten koin, että voisin saman tien myös laittaa sen esille. Ajattelin, että se vertautui mihin tahansa tunnuksellisuuteen ja oman vakaumuksen esiin tuomiseen työpaikalla, kuten vaikka risti-riipukseen kaulassa.

[3] Palaan tähän jaotteluun ’työn tekijä’ tai ’työntekijä’ myöhemmin, mutta tarkoituksenani on jo tässä kohtaa tuoda esiin ero sen välillä, miten sanominen asemoituu.

[4] Self-Censorship in Public Discourse: A theory of Political Correctness and Related Phenomena, Polity Press, 2025. Alun perin essee julkaistu vuonna 1994. Loury on musta konservatiivi talousteoreetikko, joka on kirjoittanut paljon rodullisesta epätasa-arvosta.

[5] Yksi kirjan artikkeleista on esimerkiksi Oili-Helena Ylijoen erilaisia markkinoiden muotoja ja projektisoitumista perkaava teksti ”Tiede markkinoilla.”

[6] Väliverronen kirjoittaa, kuinka autoritäärinen populismi oli alun perin Stuart Hallin esiintuoma termi liittyen Margaret Thatcherin politiikkaan, joka onnistui lietsomaan moraalista paniikkia ja saamaan työväenluokka kannattamaan konservatiivipolitiikkaa.

[7] Cem. A: Consensus Aesthetics: The Political Economy of Agreement in Contemporary Art. Julkaistu 12.1.2026.

[8] Hukkinen kirjoittaa, kuinka ydinvoimakriittisen julkisen kannanoton esitettyään hänen esihenkilönsä ilmoitti, ettei määräaikaista sopimusta ehkä jatketa, jos hän jatkaa kriittisten julkisten kannanottojen esittämistä.

[9] Sivu 273. Hinnalla Hukkinen tarkentaa viitataan esimerkiksi toimeentulon tai työpaikan menetykseen.

[10] Institutional Critique, an anthology of artist’s writings, The MIT Press, 2011.

[11] Jos seurataan Stimsonin erittelyä ”institution of art”, ei kysymys ole pelkästään esimerkiksi museosta taiteen instituutiona.

[12] Olli Immonen: Museoiden piilossa oleva vahvuus. Julkaistu 20.11.2025.

[13] Museoliitto: ”Museoiden yritysyhteistyö: uudet mahdollisuudet”. Julkaistu 13.1.2026.

[14] Esipuhe julkaisuun: Museums and Multiculturalism, Steven D. Lavine and Ivan Karp. ”Exhibiting Cultures The poetics and Politics of Museum Display”, 1991. Alunperin artikkeli julkaisiin Museum News -julkaisussa vuonna 1989 otsikolla: ”Museums and Multiculturalism: Who is in Control?”

[15] Museon ”universaaliusoletuksen” kritiikkiä tuo esiin esimerkiksi Françoise Vergès kirjassaan A Programme of Absolute Disorder, Decolonizing the museum, Pluto Press 2024.

[16] Tässä voidaan vaikka nostaa esiin Suomen museolain ensimmäinen merkitty tavoite: ”ylläpitää ja vahvistaa yksilöiden ja yhteisöjen ymmärrystä ja osallisuutta kulttuurista, historiasta ja ympäristöstä”.

[17] Nancy Fraser: Kannibaalikapitalismi, Vastapaino, 2024. Alun perin englanniksi julkaistu vuonna 2022.

[18] Mielenkiintoinen ilmaisu löytyy esimerkiksi ICOMin museotyön eettisistä säännöistä, joissa kuvataan kohdassa 8.18 Muut ristiriitatilanteet: “Jos yksityishenkilön ja museon välille syntyy jokin muu eturistiriita, museon etujen on oltava ensi sijalla.” Mitä tämä voi käytännössä tarkoittaa ja kuka edustaa ”museota”? Onneksi työntekijän alisteisuus ei ole ihan läpihuutojuttu, esimerkkinä käy lähihoitaja, Ilkka Lehtomäki, joka voitti taistelun saada ilmaista kielteisiä näkemyksiään työnantajastaan: ”Lähihoitaja sai potkut some-kirjoituksen takia – voitti nyt oikeudessa kiistan sanan­vapaudesta: ’Tuntuu tosi hyvälle’” Yle, julkaistu 10.12.2025.

[19] Englanniksi ”Inconvenient truth”. Another Science is Possible, Polity Press, 2018.