EK:n muistioluettelot ovat tulleet nykyisessä Suomessa eräänlaiseksi henkiseksi aateliskalenteriksi. Kuvittelen keskusteluja tämän jälkeen Suomessa. Teatteriin astuu eräs henkilö. Ihailevia kuiskauksia: Kuuluu EK:n aateliskalenteriin.
– Älä, miten hän on päässyt.
– Käytti sanoja ”rauha” ja ”kulttuuri” ilman sitaatteja.
– Esittele minut hänelle.
Nimim. Pecka, Tulenkantajat 40/1936.[1]
Mustat listat ovat vallankäytön väline, valtaapitävien keino poliittisista syistä ei-toivottujen henkilöiden toimeentulomahdollisuuksien epäämiseksi. Tyypillisesti ne ovat työnantajien ylläpitämiä salaisia luetteloita vasemmistolaisista ja järjestäytyneistä työläisistä, jotka on nähty potentiaalisesti epälojaaleina tai työrauhan kannalta uhkaavina. Aiemmin siteeratussa, runoilija Katri Valan nimimerkillä ’Pecka’ kirjoittamassa satiirissa musta lista legitimoi laajojen yleisöjen ja valtion rakenteiden ylenkatsomat taiteilijat: huomatuksi tuleminen muunlaisen arvonannon puutteessa Etsivän keskuspoliisin listalla on sekin saavutus. Todellisuudessa mustat listat tai edes epäily sellaisen olemassaolosta on otettu vakavasti, ja ne ovat vähentäneet työläisten järjestäytymisastetta. Ne toimivat siis tehokkaana pelotteena. Outokumpu Oy:n Kokkolan tehtaan 1960-luvulla kerättyjen vasemmistolaisista työläisistä pidettyjen mustien listojen paljastuttua vuonna 1970 eräs työläinen on todennut: ”Tehtaalla et koskaan tiedä, kenellä on pirut mielessä. Systeemi perustuu siihen, että kaveritkin on saatu pelkäämään toisiaan.”[2]
Tässä tekstissä pyrin pohtimaan mustien listojen mahdollisuutta Suomen taidekentässä. Todisteita ei ole. Mutta olen kuullut lukuisia kertoja erityisesti uransa alussa olevien taiteilijakollegojen sanovan, etteivät he uskalla valittaa saamastaan kohtelusta, koska eivät halua pilata mahdollisuuksiaan toimia paikallisessa taidekentässä. Suomen taidekentän erityispiirteenä on, että valtaa kasataan heille, joilla sitä jo valmiiksi positionsa puolesta on. Tämä aiheuttaa sen, että seuraukset vastasukaisesta tai ikäväksi koetusta käyttäytymisestä saattavat levittäytyä laajalle. Pelote siis on olemassa ja se tiedostetaan. Ennen kuin paneudumme syvemmälle taiteen mustiin listoihin, on hyödyllistä luoda katsaus niihin historiallisesti Suomessa – jos niitä on kerran ollut, miksei niitä olisi myös nyt?
Kansan Arkiston Mustat listat
Kansan Arkistossa on kokonainen arkistoyksikkö nimeltä ’Mustat listat’.[3] Se sisältää kymmeniä eri nimilistoja. Mukaan mahtuu ruutupaperille käsin kirjoitettuja ja koneella huolellisesti laadittuja luetteloita. Joistain löytyy henkilötiedot, kuten syntymäaika, osoite ja työtehtävät. Toisissa on kuvailuja luonteenpiirteistä, tavoista, poliittisesta suuntautumisesta, lehtitilauksista ja sukulaisuussuhteista. Kontekstistaan irrotettuna ne ovat abstrakteja ja harmittomia. Luetteloiden otsikot paljastavat niiden kontekstin ja antavat viitteitä, miksi suomalaiset työnantajat ja Etsivä keskuspoliisi (EK)[4] tai Valtiollinen poliisi (Valpo)[5] ovat niitä keränneet. Listojen otsikoita ovat esimerkiksi: ”Helsingin Sementtityöntekijäin ammattiosaston jäsenkortisto”, ”Silkkikutomo-osasto. Lakkolaiset”, ”Luettelo härkäkommunisteista Helsingissä ja Uudenmaan läänissä”, ”Luettelo 2.6.1928 alkaen lakossa olevista satamatyöläisistä”.[6]
Sotien välisenä aikana 1920-luvulla työläisten järjestäytymiseen suhtauduttiin useilla työpaikoilla melko suopeasti, mutta työnantajien asenteet ammattiyhdistyksiä kohtaan muuttuivat 1920-luvun lopulla, erityisesti vuosien 1928–29 satamalakon aikaan, jolloin Yhtymä Vientirauha (tunnetaan myös Pihkalan kaartina), Suomen Lukko ja muut lakonmurtajajärjestöt aloittivat toimintansa ja fasistinen Lapuan liike voimistui. Ammattiliittoja suljettiin ja kiellettiin lailla. Vuonna 1929 Suomen työnantajien keskusliittoon (STK) perustettiin erityinen työläistilasto-osasto työntekijöiden kortistointia varten. Tehtaiden henkilöstöosastojen täyttämiin kortteihin merkittiin työtehtävät, palkat, työsuhteen aika sekä työnantajan arvio käyttäytymisestä, poliittisesta kannasta ja ammattitaidosta. STK:n keskuskortisto julkaisi jäsenilleen 29 luetteloa vuosina 1929–1939. Laajimmillaan kortistoon kuului 250 000 nimeä vuonna 1943. Yhteistyötä kortistojen kartuttamisessa tehtiin EK:n ja Valpon kanssa.[7]
Useassa listassa on punaisella lyijykynällä yhdellä viivalla alleviivattu ammattiliittoon kuuluvat ja kahdella viivalla kommunistit. Mustien listojen tehtailu paljastaa, kuinka syvästi työntekijöiden järjestäytymistä ja vasemmistolaista aktiivisuutta pelättiin. Työnantajat käyttivät luetteloita työntekijöiden valvomiseksi ja ”ei-toivottujen” irtisanomiseksi omilla tehtaillaan, mutta tietoja myös vaihdettiin tehtaiden ja paikkakuntien välillä. Tiedot levisivät myös tarvittaessa muihin Pohjoismaihin, jotta ”kommunistien” elinolot hankaloituisivat koko pohjolassa. Vaikutteita käytäntöön saatiin kansainvälisesti. Yhdysvalloissa Union-busting oli tullut käsitteeksi ja Ruotsin teollisuudessa mustat listat olivat laajalti käytössä jo 1920-luvulla.[8] Tavoitteena täälläkin oli ”valkoisen Suomen” nimeen vannova ”amerikkalainen ihannetyömies”.[9] Listalle joutuminen on erityisesti 1930-luvun pulavuosina saattanut aiheuttaa suurta kärsimystä työläisille ja muille, jotka ovat olleet riippuvaisia heidän tienesteistään. STK:n kortisto hävitettiin vuonna 1944, kun Suomi teki aselevon Neuvostoliiton kanssa ja poliittinen ilmapiiri muuttui.[10] Kansan Arkiston listat ovat EK-Valpon arkistoista ja päätyneet sinne luultavasti ns. punaisen Valpon aikana.
Itselleni tutuimmat mustat listat ovat G. A. Serlachius Oy:n paperitehtaalta Mäntästä, jotka kerättiin 1930-luvulla. Vahvoja epäilyjä listojen olemassaolosta oli, mutta ne pysyivät salaisina, kunnes yhtiön koneenhoitaja löysi ne jatkosodan jälkeen roskakorista matkalla polttouuniin. Löydön tehnyt työntekijä luovutti ne Työväen Arkistoon vuonna 1968, jossa ne ovat säilyneet arkistoituina jälkipolville. Serlachius Oy:n ”tietoja työntekijöistä” -luetteloissa on kuvaukset 658 tehdastyöläisen poliittisesta ja ammatillisesta toiminnasta. Poikkeuksellisen Serlachiuksen listoista tekee niiden yksityiskohtaiset ja systemaattiset merkinnät työntekijöistä. Huomio on pelkästään työntekijöiden poliittisessa suuntautuneisuudessa ja järjestäytymisessä, eikä kategorisointiin asteikolla vaarallinen/epäsuotava – luotettava/suotava ole vaikuttanut esimerkiksi työntekijän alkoholinkäyttö tai varastaminen työpaikalta. Raskauttavana tekijänä on nähty esimerkiksi punaisen paidan päällä pitäminen julkisesti tai ilmoituksen lähettäminen luokkataistelutovereille Paperityöläinen-sanomalehden vappunumeroon.
Kiinnostava kulttuuriväkeä ravistellut tapaus 1930-luvulta, jolla oli mittavat seuraukset (jonka laajuisista tänä päivänä voimme vain haaveilla hallituksen pysyessä pystyssä lukuisissa skandaaleissa ryvettymisestä huolimatta) oli pääministeri T. M. Kivimäen EK:lta vuonna 1935 tilaama salainen muistio ns. ”kansanrintamasta”, jota sen mukaan olivat muodostamassa joukko kulttuuriliberaaleja ja kommunistisiksi luokittelemiaan kulttuurijärjestöjä. Muistiossa nimettyjä vaarallisia organisaatioita olivat 1930-luvun Erkki Valan toimittama ja useita painokanteita tuona aikana saanut Tulenkantajat-lehti, Akateeminen Sosialistiseura ja sen äänenkannattaja Soihtu, sekä EK:n jo pitkään silmätikkunaan pitäneen Jarno Pennasen päätoimittama Kirjallisuuslehti.[11]EK jakoi muistionsa pääministerille, Sisäasiainministeriölle, Kulkulaitosministeriölle ja Ulkoministeriölle. Lisäksi ne lähetettiin Oikeusministeriöön ja sieltä vielä tuomioistuimiin, selvästikin pyrkimyksenä vaikuttaa raskauttavasti vasemmistolaisten järjestöjen ja yksilöiden syytteisiin ja tuomioihin.[12] Vuonna 1936 muistiot paljastuivat epähuomiossa ja ne julkaistiin Tulenkantajissa. Siitä syntynyt kohu oli osasyynä T. M. Kivimäen porvarihallituksen kaatumiseen ja koko EK:n toiminnan lakkauttamiseen. Organisaation pitkäaikainen päällikkö, entinen lakonmurtaja-aktivisti Esko Riekki joutui eroamaan tehtävästään. Riekin alaisuudessa EK:sta oli kehkeytynyt ”valkoisen Suomen vahtikoira”, joka näkee vain vasemmalla silmällään.[13]
Sodanjälkeistä antikommunismia
Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä – jolloin Liittoutuneiden valvontakomissio oli lakkauttanut liudan fasistisiksi tulkitsemiaan järjestöjä, presidentit Paasikivi ja Kekkonen rakensivat suotuisia suhteita itään YYA:n hengessä. Suomi hyötyi suuresti kaupankäynnistä Neuvostoliiton kanssa, joten kommunismin vastaisuuden täytyi olla erityisen piilotettua.[14] Mustien listojen käyttö kuitenkin jatkui. Työläislehdet kirjoittivat mustien listojen paljastumisesta esimerkiksi Haarlan ja Waldenin tehtailla, Enso-Gutzeit Oy:ssa, Tornator Oy:ssa, Wärtsilä Oy:ssa, Kone Oy:ssa, Serlachius Oy:ssa, Siemens-Sähkö Oy:ssa, Nokia Oy:ssa, Outokumpu Oy:ssa, Kemi-yhtiössä ja Hietalahden telakalla. Myös kansainvälisille nuorisofestivaaleille Berliinissä 1951, Bukarestissa 1953 tai Varsovassa 1955 lomansa aikana matkustaneet työläiset saivat palatessaan kuulla irtisanomisestaan.[15]
Vuonna 1952 perustettiin Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT), joka vähin äänin rahoitti kommunismin vastaista toimintaa Suomessa. Rahoitus säätiöön tuli elinkeinoelämän vaikuttajilta. G. A. Serlachius Oy:n toimitusjohtaja R. Erik Serlachius oli säätiön perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja.[16] Yksi SYT:n hankkeista oli 1950- ja 1960-luvuilla ohjata suojelupoliisin, sotilaspiirien valvontaelinten ja opettajankoulutuslaitoksen johdon yhteistä hanketta estää vasemmistolaisten pääsy opettajakorkeakouluihin. Toimenpiteet takasivat oikeistolaisen asenteen opettajakunnassa, jonka mottona oli ”koti, uskonto ja isänmaa”.[17]
Sama kommunismin vastainen motiivi synnytti vuonna 1959 Työturvallisuusliitto ry:n; organisaation, jonka tarkoitus oli ”vapaan sosiaalisen työmarkkinatalouden ja työturvallisuuden edistäminen.” Tätä tehtäväänsä yhdistys edisti ”isänmaallisesti valveutuneiden yksityisten henkilöiden, yhteisöjen ja järjestöjen […] kannattajien etuja silmällä pitäen.”[18] Jo toisena toimintavuotenaan yhdistys oli toimintakertomuksensa mukaan kortistoinut noin 90 000 kansandemokraattia henkilötietoineen. Parhaimmillaan se työllisti 11 henkilöä samanaikaisesti tiedustelutehtäviin. Jäseneksi pyrkivän täytyi olla ”isänmaallisesti valveutunut Suomen kansalainen”. Yhdistys julkaisi ”Vihreä kirja” -nimistä Kansallinen tiedotuspalvelu ry:n kustantamaa luetteloa, jota se levitti jäsenmaksunsa maksaneille kannatusjäsenilleen. Vuosittain julkaistu vihreäkantinen kirja sisälsi listauksen kaikista Sirola-opistossa opiskelleista tai opettaneista vuosina 1946–1962. Jotkut Vihreä kirjan numerot sisälsivät myös muita listauksia, yhdessä (ajoittamattomassa) oli mm. lista äärivasemmiston peitenimijärjestöistä. Tälle listalle oli päässyt myös Kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiila.
Työturvallisuusliitto ry:n toimihenkilöiden holtiton rahan- ja alkoholinkäyttö johti talousvaikeuksiin ja vuonna 1962 se lakkautettiin. Vuoden 1961 Vihreän kirjan esipuheessa yhdistyksen kommunismin vastaisuus kiteytyy seuraavasti: ”Valitettava tosiasia on, että työtätekevien joukosta löytyy sellaisia henkilöitä, joilla olisi taitoa elää ja esiintyä ahkerina työntekijöinä ja työnantajain luottamuksen arvoisina, mutta osoittaneet varauksetta haluavansa taistella omiensa puolesta sen lipun alla, jonka tunnustettuna tarkoituksena on sosialisoida isiltä perityt tuotantolaitokset ja vaikeuttaa vapaan sosiaalisen markkinatalouden kehitystä, epäuskoisina siihen kehitykseen, joka takaa paremmat elinehdot meille kaikille.”[19]
Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -järjestön ja opettajankoulutuslaitoksen johdon yhteishanketta opettajakunnan valkoisena pitämisen turvaamiseksi tutkinut Ville Okkonen kertoo myös törmänneensä Supossa 1960-luvun lopulla tehtyyn selvitykseen YLE:n toimittajien järjestötaustoista ja poliittisista kannoista. Helsingin Sanomien haastattelussa hän toteaa, että ”henkilötarkkailua siis oli, mutta kysymys vaatisi lisätutkimuksia.”[20]
Häpäisylistat
Yllä kuvaamani kaltaisista salaisista listoista poikkeavia mustia listoja ovat fasististen organisaatioiden kommunisteista tai antifasisteista avoimesti julkaisemat nimilistat, kuten Lapuan liikkeen johtaja Vihtori Kosolan päätoimittamassa Aktivisti-lehdessä 1930 julkaistu lista 24 kommunistiksi epäillystä valtion lentokonetehtaan työntekijästä.[21] Tämänkin päivän fasistiset julkaisut levittävät listoja antifasisteista. Sellainen oli partisaani.fi-sivuston joulukalenteri vuonna 2020. Vastaavasti antifasistisen Varis-verkoston ydintoimintaan kuuluu fasistisista järjestöistä tiedottaminen ja liikkeisiin liitettyjen henkilöiden ’paljastaminen’ samaan tapaan kuin esimerkiksi ruotsalaisessa kirjailija Stieg Larssonin vuonna 1995 perustamassa Expo:ssa.[22]
Tällaiset listat eivät ole piilotettuja, vaan niiden tavoite on julkisesti häpäistä listalla olija, ja osoittaa tunnetun tai yhteiskunnallisesti strategisessa asemassa olevan henkilön piilotettu toiminta, tai toiminnan piilotetut pyrkimykset. Samaan tapaan Kansan Arkiston mustat listat -nimisistä kansioista löytyi myös lakkoihin osallistuneista työläisistä pidettyjen listojen vastapariksi listoja lakkorikkureista. Listoihin vastataan usein listoilla. Kansan Tahdossa oli vuonna 1973 artikkeli, jonka mukaan työnantajien keskuudessa myydään listaa vasemmistolaisen työväenliikkeen aktiivisista toimihenkilöistä nimellä ”Super-järjestäjiä”. Vasemmistolaisessa työväenliikkeessä perustettiin sitä vastustava tutkimuselin, T-ryhmä, joka käynnisti ”työnantajien koiramaisuuksien tutkimisen” ja ryhmän laatima raportti hankalista työnantajista kulki nimellä ”Super-sortajia”.[23]
Boikottilistat
Poliittisen painostuksen välineenä mustat listat toimivat myös eri logiikalla kuin työnantajien ja valtiollisen poliisin salaiset listat, koska mahdollisimman laaja levikki ja suuri näkyvyys on tällaisen poliittisen painostuksen voimavara. Kansainvälisten kampanjoiden boikottilistat suuryrityksistä pyrkivät aiheuttamaan tappiota kampanjan kohteena oleville yrityksille. Vuonna 1970 Polaroid-yhtiö ensimmäisenä suuryrityksenä joutui mittavan kansainvälisen kampanjan kohteeksi kaupankäyntinsä vuoksi apartheid-Etelä-Afrikan kanssa. Kampanjan takana olivat Ken Williams ja Caroline Hunter, kaksi Polaroid-tehtaan afroamerikkalaista työntekijää Yhdysvaltojen Massachusettsista, jotka käynnistivät kampanjan nimellä ”Polaroid Revolutionary Workers Movement”. Epäonnistuneiden yritysten jälkeen piilottaa toimintaansa muun muassa peitenimien avulla, Polaroidin mainehaitat olivat niin suuret, että vuonna 1976 sen oli pakko lopulta vetäytyä Etelä-Afrikasta.[24]
1980-luvulla Suomi ei halunnut katkaista kauppasuhteita Etelä-Afrikkaan ja ulkoministeri Paavo Väyrynen puolusti virallista kantaa vedoten suomalaisten työntekijöiden työpaikkoihin, mutta on myöhemmin ottanut kunniaa itselleen perusteettomasti nimenomaan kauppasaarron tukemisesta.[25] Kauppasaarto tunnustetaankin yleisesti yhdeksi keskeiseksi tekijäksi Etelä-Afrikan rasistisen hallinnon murtajana. Suomesta siihen ratkaisevasti vaikutti Auto- ja Kuljetusalan työntekijöiden päätös vuonna 1985 olla koskematta eteläafrikkalaisiin tuotteisiin, jonka seurauksena Suomen kauppa Etelä-Afrikan kanssa tyrehtyi. Etelä-Afrikan ammattiliittojen kongressin COSATUn käyttämä lentävä lause ”an injury to one is an injury to all” resonoi silloin kansainvälisesti. COSATU puolsi kauppasaartoa ja perusteli kantaansa sillä, että vuosikymmeniä jatkunut apartheid on aiheuttanut enemmän rakenteellista työttömyyttä Etelä-Afrikan mustan työväestön keskuudessa kuin mikään väliaikainen kauppasaarto voisi aikaansaada.[26]
Suomalaiset kuljetusalan työläiset eivät ole aloittaneet solidaarisuustoimia palestiinalaisten työläisten ja suomalaisten aktivistien vetoomuksista huolimatta, vaikka Israel on suorittanut televisioitua kansanmurhaa Gazassa vuodesta 2023 lähtien. Tätä on muun muassa perusteltu sillä, että Ammattiyhdistysliikkeen maailmanjärjestö ITUC ei ole antanut suositusta Israelin boikotoinnista, toisin kuin sen edeltäjä ICFTU Etelä-Afrikan suhteen.[27]
80–90% maailman tavarasta kuljetetaan edelleen meriteitse ja sen vuoksi satamatyöläisten boikotit ovat aivan keskeisiä painostuskeinoja. Ympäri maailmaa järjestäytyneet työläiset satamissa ja tuotantolaitoksissa ovatkin vastanneet palestiinalaisten ammattiliittojen kutsuun kieltäytymällä kuljettamasta aseita ja sotatarvikkeita Israeliin.[28] Mutta boikotit eivät ala satamasta, vaan aktivistien pitkäjänteisestä työstä yleisen tietoisuuden lisäämiseksi, jonka seurauksena työläisten solidaarisuustoimet mahdollistuvat. Muutos lähtee siis niistä ihmisistä, jotka seuraavat muita herkemmällä korvalla humanitaarisia kysymyksiä, ja joiden epätyypilliset ja joustavat työajat mahdollistavat protestoinnin, ja joilla on lisäksi taitoja kääntää poliittisia lauseita iskevään muotoon. Tilastoja en asiasta löydä, mutta väitän, että Suomessa taiteilijat ovatkin keskivertokansalaisia alttiimpia osallistumaan poliittiseen kampanjointiin.
Vetoomusten kirjoittelu on vaivaton ja passiivinen tapa osallistua. Panemalla nimensä vetoomukseen saattaa kuitenkin itse kirjoittaa nimensä mustalle listalle. Milloin lista kääntyy itseään vastaan? Ainakin Saksasta on tullut esiin tapauksia, joissa BDS-kampanjan tueksi allekirjoittaneille taiteilijoille on koitunut mittavaa vahinkoa.[29] Voidaankin todeta, että mustia listoja on jälleen käytössä. Käynnissä on listojen taistelu, jossa vetoomuslistat muuttuvat kontekstista riippuen mustiksi.
Erona listoissa on, että joillain listoilla on joissain käsissä suurempi valta aiheuttaa välitöntä yksilötasolle ulottuvaa aineellista vahinkoa, kun taas toisilla on käytössään joukkovoima ja painostuskeinona on mainehaitta. Usein joukkovoimat listojen takana pyrkivät häiritsemään epäeettistä kapitalismia, kun 1930-luvun tehtaanjohtajat tavoittelivat kapitalismin häiriötöntä toimintaa työntekijöitä hiljentämällä.[30]
Mustien listojen mahdollisuus taidekentässä
Joulukuussa 2022 käynnistyi työnseisaus nimeltä Kiasma_strike. Lyhyessä ajassa siihen liittyi julkisella sitoumuksella 220 taiteilijaa ja taidealan toimijaa. Kampanjan huomion kohteena oli Kiasman Tukisäätiössä vaikuttanut suomalainen miljardööri ja taiteen keräilijä Chaim ”Poju” Zabludowicz, koska hänen vaurautensa pohjautuu asekauppaan. Hänen johtamansa sijoitusyhtiö Tamares Group tunnetaan laittomiin siirtokuntiin kytkeytyvistä investoinneista ja hänen perustama viestintätoimisto BICOM on vähätellyt Israelin valtion ihmisoikeusrikkomuksia. Työnseisauksen vaatimus oli, että Kiasma lopettaisi yhteistyön ihmisoikeusrikkomuksia tukevien tahojen kanssa.[31]
Muutama taidekentällä korkeassa asemassa oleva, mm. Serlachius-museon johtaja Pauli Sivonen, tuomitsi Kiasma_striken suoralta kädeltä antisemitistiseksi, koska työnseisauksen vaatimukset kohdistuivat yksittäiseen juutalaiseen henkilöön.[32] Taiteilijat voittivat työtaistelunsa ja Kiasma sekä koko Kansallisgalleria otti käyttöönsä eettisen ohjeistuksen vastaanottamiensa lahjoitusten suhteen. Siten Kiasma ei voi enää hyväksyä lahjoituksia Kiasman Tukisäätiöltä tai muiltakaan tahoilta, joiden varallisuus nojaa vähemmistöjen sortoon tai muihin ihmisoikeusrikkomuksiin. Tarinalla oli siis taiteilijoiden ja joukkovoiman kannalta onnellinen loppu.[33]
Pienen särön tähän onneen tuo huhu, jonka mukaan Kiasman taidehankkeiden suunnittelutilaisuudessa oltaisiin torpattu päätöksiä sillä perusteella, että ne koskivat Kiasma_strikeen osallistunutta taiteilijaa. Mikäli tämä pitää paikkansa, 220 nimeä sisältävä Kiasma_striken allekirjoittajalista on muuttunut mustaksi listaksi.
Toisen särön omaan onneeni toi kokemukseni yhteistyöstä Serlachius-museon kanssa. Toteutimme Ahmed Al-Nawasin kanssa ryijyteoksen osana näyttelyämme, ja museo suunnitteli ostavansa sekä sijoittavansa teoksen pysyvästi museotilan huoneeseen, joka nimettäisiin ryijymme mukaan. Ostosuunnitelma peruttiin hieman sen jälkeen, kun Israel-Hamas-sota oli alkanut vuonna 2023 – osallistumisemme jo päättyneeseen Kiasma_strike -työnseisaukseen oli luultavasti saanut uutta painoarvoa, josta Serlachius Säätiön hallituksessa ei pidetty. Saimme myös kuulla, että hallituksen puheenjohtaja Henrik de la Chapelle sattuu olemaan Chaim ”Poju” Zabludowiczin läheinen ystävä ja museolla on kokoelman kanssa yhteistyösuunnitelma.[34] Meille teoshankinnan peruuntumista perusteltiin museon huonolla taloudellisella tilanteella.
Haussa valkoinen ihannetaidetyöläinen
Taiteen alalla arvottaminen perustuu subjektiivisiin mieltymyksiin ja on suorastaan mahdotonta toimia täysin objektiivisesti. Taideteoksia ei voi kilpailuttaa samaan tapaan kuin rakennushankkeita, painotuotteita tai sähkösopimuksia. Taidetta ei voi myöskään arvottaa samalla tavalla kuin asiantuntijuutta tieteessä. Ellei heitetä noppaa tai pyöritetä onnenpyörää, työmahdollisuuden saava taiteilija valikoituu aina subjektiivisin perustein, usein melko hatarien mielikuvien ja henkilökohtaisten suhteiden perusteella.
Tähän asetelmaan perustui vuonna 2009 tekemäni teos Helsinki Map[35]. Teoksessa pyrin tuomaan näkyville näitä objektiivisilta näyttävien ammatillisten suhteiden taustalla olevia henkilökohtaisia yhteyksiä Helsingin taidekentässä. Teoksesta nousi runsaasti keskustelua ja vaikutti, että se sysäsi minut jos yhdelle niin toisellekin ”mustalle listalle”, ainakin hetkellisesti. En ollut yllättynyt, koska läheinen ystäväni, minua vanhempi ja kokeneempi taiteilijakollega varoitti etukäteen, että jos esitän kartan julkisesti, saan sanoa hyvästit apurahoille ja kanssani ei enää työskennellä. Ajattelin silloin mielessäni, teenkö taidetta, jotta saisin apurahoja? Minulle oli silloin ilmiselvää, etten tee taidetta apurahojen vuoksi, vaan siksi, koska se on minulle tärkeää ja uskon taiteen kautta pystyväni tuomaan esiin aiheita, jotka koskettavat myös muita. Apurahojen saaminen on upea juttu, varsinkin kun ei ole varakasta perhetaustaa, mutta se on silti toissijainen taiteen sisältöihin ja ilmaisunvapauteen verrattuna.[36] Voinkin näin monien vuosien jälkeen arvioida, että olen saanut ihan kiitettävästi julkisia (vertaisarvioituja) ja yksityisiä apurahoja.
On naurettavaa väittää, että museoiden ylimmissä ja salaisimmissa kammioissa olisi joitain fyysisiä kortistoja, joihin pannassa olevat taiteilijat, tai Jussi Kiven termiä lainaten HKT:t (Hankala, Kiittämätön Tapaus)[37] olisivat kirjattu. Mutta HKT-maineen saaneesta taiteilijasta (miksei myös muussa sisältöroolissa taidekentässä toimivasta, esimerkiksi kuraattorista tai kirjoittajasta) voi jäädä museoon vuosia, jopa vuosikymmeniä pitkä muistijälki, joka pysyy vaikka henkilökunta vaihtuisi. Tällaista profilointia on varmasti mahdoton estää, se melkein kuuluu taidekentän toimintalogiikkaan. Kentällä on monenlaisia persoonia ja riskit säröön imagossa HKT:n kanssa työskennellessä ovat isot. Mielikuvien maailmassa toimivat instituutiot haluavat varjella julkisuuskuvaansa, koska jäljet mainehaitasta voivat olla vakavat, erityisesti rahoittajien, poliittisten päättäjien ja suuren yleisön silmissä.[38] HKT-leiman saattaa saada herkästikin yhteistyösopimusta tai taiteilijapalkkiota tivaamalla. Kuvataiteilija Elina Juopperi kertoi tekemässäni haastattelussa, että pohjoissuomalaisen taidemuseon näyttelyihin ei kustannussyistä kutsuttu Kuvastoon kuuluvien taiteilijoiden teoksia.[39] Lista se on sekin, Kuvaston 3 500 nimeä sisältävä taiteilijaluettelo.[40]
Minua on myös varoitettu ”sylkemästä yhteiseen ämpäriin”, koska kirjoitin galleriavuokra-aiheesta.[41] Tulee mieleen 1930-luvun vaatimukset ns. ”valkoisen Suomen” työläisistä, jotka puhaltavat yhteen hiileen työnantajien kanssa odottaen työnantajien massiivisista voitoista ropisevia almuja. Onko siis parempi olla kuulumatta taiteilijajärjestöihin (freelancer-kuvataiteilijoiden asiaa ajavien oikeiden ammattiliittojen puuttuessa), pysytellä hiljaisena ja olla lausumatta mitään kentässä olevista epäkohdista? Olla vaan äänetön ja hajuton, pysyä poissa vaikeuksista, mukautua.
Oikea musta lista taiteessa
Etelä-Koreassa paljastui mittava taiteilijoiden musta lista vuonna 2016. Mustan listan oli pannut alulle presidentti Lee Myung-bak, jonka kaudella 2008–2013 lista sisälsi 82 valtion tarkkailemaa vasemmistolaistaiteilijaa. Seuraava presidentti Park Geun-hye (presidenttikausi 2013–2017) ja kulttuuriministeri Cho Yoon-sun olivat laajentaneet listaa huomattavasti, 60-sivuiseksi ja 9 473 nimeä sisältäväksi. Listalle päätyi muun muassa, jos oli julkisesti kritisoinut Parkin hallinnon tapaa käsitellä traagista yli 300, etupäässä nuorta, henkeä vaatinutta MV Sewol laivan uppoamista vuonna 2014. Tai jos osoitti tukeaan Parkin oikeistokonservatiivisen puolueen kanssa kilpailevalle puolueelle.
Maan perustuslakia rikkonut mustan listan laatiminen, joka asetti taiteilijoita epäsuotuisaan asemaan poliittisten mielipiteidensä vuoksi, on ollut painava syy presidentti Park Geun-hyen saamassa 20 vuoden vankeustuomiossa. Musta lista oli päivätty 2015, hieman ennen suurta Etelä-Korean ja Ranskan välistä kulttuurivaihtoa, ja taiteilijat, joiden nimi oli listassa, eivät päässeet osallisiksi ohjelmaan. Myös elokuvaohjaajat Park Chan-wook ja Bong Joon-ho olivat listalla, koska he olivat julkisesti kritisoineet hallitusta. Listalla ollut taidemaalari ja graafikko, Hong Sung-dam on kertonut, ettei mikään logistiikkayritys suostunut kuljettamaan hänen maalauksiaan taidefestivaaliin Berliiniin, ja häntä ja hänen vaimoaan tarkkailtiin.[42]
Lopuksi
Entisaikojen joukkovoimaan luottava työläinen on uusliberaalilla aikakaudella muuttunut kuluttaja-subjektiksi, joka voi vaikuttaa lähinnä kulutustottumuksillaan eikä liiton jäsenkirja enää pelota työnantajia. Nauloja ammattiliittojen voimaintunnon arkkuun ovat iskeneet EK (Elinkeinoelämän keskusliitto) ja Suomen nykyinen hallitus. Liittoja ei kuitenkaan ole täysin kuopattu ja joukkovoiman merkitys näkyy myös järjestäytymättömillä aloilla. Esimerkiksi erittäin heikossa asemassa olevat, pääasiallisesti maahanmuuttajataustaiset alustatalouden työläiset ovat onnistuneet laittamaan Woltille kampoihin poikkeuksellisen menestyksekkäästi taistellessaan asemastaan työntekijöinä.
Samalla perinteisemmätkin ammattiliitot, muun muassa julkisten alojen ammattiliitto JHL ja Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ovat ottaneet vahvasti kantaa Palestiinan puolesta, ja osallistuivat näkyvästi BDS-liikkeen perustajajäsenen, ihmisoikeuksien puolustaja Omar Barghoutin Suomen vierailuun syyskuussa 2025. Solidaarisuuden osoitus Palestiinalle onkin ollut suuri moraalinen harppaus ay-liikkeelle, jolla ne ovat tehneet selkeän eron Suomen virallisesta politiikasta.
Puhuessaan ay-liikkeestä erityisesti Britanniassa ja Yhdysvalloissa palestiinalaisen aktivisti ja runoilija Rafeef Ziadahin mukaan Palestiinan solidaarisuusliike on avannut uudelleen keskusteluja viime vuosikymmeninä pelkästään talouskysymyksiin keskittyneissä ammattiliitoissa. Liike on onnistunut nostamaan esiin, miltä todellinen järjestäytyneiden työläisten kansainvälisyys voisi näyttää, ja mitä joukkovoima voi saada aikaan työpaikoilla.[43] Toivottavasti Suomen ay-liikkeen nykyinen kriisi palauttaa myös täällä mieliin vanhoissa ja etabloituneissa ammattiliitoissa niiden alkuperäisiä tavoitteita laajasta rajat ylittävästä solidaarisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta.
Listoihin syyllistyvät niin valtaapitävät kuin heidän mielivallastaan riippuvaiset taidealan freelancerit. On mustia listoja epäeettisistä toimijoista ja valkoisia listoja hyviä käytänteitä omaksuneista toimijoista. Jälkimmäisiin lukeutuvat listat, kuten maksamme taiteilijalle,[44] w.a.g.e.,[45] reko[46] ja apartheid free zone[47]. Milloin valkoiset listat kääntyvät mustiksi? Onko mustien listojen teho siinä, että ne ovat näkymättömiä ja voivat potentiaalisesti uhata ketä tahansa, kun taas valkoisten listojen teho on niiden näkyvyydessä ja niihin pääseminen on tavoiteltava saavutus? Freelancer-taidetyöläisten ja aktivistien listat ovat tavallisesti listoja maailman muuttamiseksi. Valtaapitävien listat ovat listoja muutoksen estämiseksi ja status quon säilyttämiseksi.
Teksti ja kuvat: Minna Henriksson
Viitteet
[1] Pecka oli runoilija Katri Valan käyttämä salanimi. EK:n salaiset muistiot edistyksellisten kulttuuripiirien ”kommunistisuudesta” julkaistiin Tulenkantajat-lehden numerossa 39/1936.
[2] Mauno Saari ja Erkki Laitila, ”Ei poliittinen, ei missään tapauksessa… Kokkolan mustan listan löytö vahvisti sitkeitä huhuja sekä herätti pelon ja katkeruuden”, Helsingin Sanomat 25.1.1970. Tehtaan muuton yhteydessä toimistokaapin siirrossa sen vieressä ollut laatikko sai kolhaisun, jonka voimasta sen sisältö levisi lattialle ja paljasti epäillyn kortiston satojen työläisten poliittisesta suuntauksesta.
[3] Mustat listat (jäljenne- ja lehtileikekokoelma), Kansan Arkisto. https://yksa.fi/100380/170256978113600 (haettu 22.1.2026.)
[4] EK oli toiminnassa 1919–1937.
[5] Valpo perustettiin 1937 EK:n sijaan ja jatkoi toimintaansa vuoden 1948 loppuun saakka, vuodesta 1945 ns. punaisena Valpona. Vuonna 1949 organisaation korvasi nykyinen Suojelupoliisi (Supo).
[6] Mustat listat (jäljenne- ja lehtileikekokoelma), Kansan Arkisto.
[7] Markku Mansner, Suomalaista Yhteiskuntaa Rakentamassa: Suomen Työnantajain Keskusliitto 1907–1940. Teollisuuden kustannus, Helsinki 1981, 314–318; Antti Kujala, Paperiliiton historia 1906–2005. Paperiteollisuuden työmarkkinasuhteet ja suomalainen yhteiskunta, Paperiliitto ry, Vammala 2006, 108.
[8] Oula Silvennoinen, Savunharmaa eminenssi: R. Erik Serlachiuksen elämä ja aika, Siltala, Helsinki 2020, 158–159.
[9] Silvennoinen kuvaa suomalaisten yritysjohtajien pyrkimystä kasvattaa kokonaan uudenlainen työläinen. ”Enso-Gutzeitin [pääjohtaja] V. A. Kotilaisen sanoin haussa oli ’amerikkalainen ihannetyömies’, joka ei tuntisi tarvetta kapinoida, järjestäytyä työnantajien intressien vastaisiin ammattiliittoihin, tai vaatia joukkovoimaan turvautuen työehtosopimusten solmimista. Ajan yritysjohtajien suosima, saksaa puhuvassa kulttuuripiirissä muotoiltu muotiajattelu Unternehmertum, painotti yrittäjien, johtajien ja omistajien rajoittamatonta oikeutta johtaa ja omistaa yrityksiään, ilman sosialistien kanssa tehtäviä kompromisseja.” Silvennoinen, Savunharmaa eminenssi, 172. ”Valkoinen Suomi” -käsitteestä ks. esim. Jussi Merikallio, ”Känsäkouraisten rehellisten suomalaisten työläisten” kansanliike? – Vapaan Työväenliiton suhde Lapuan liikkeeseen 1930–1932, Vasemmistofoorumi ry, raportteja 5/2025, 18. https://vasemmistofoorumi.fi/uusi/wp-content/uploads/2025/10/merikallio-netti-UUSI.pdf (haettu 22.1.2026.)
[10] Mansner, Suomalaista Yhteiskuntaa Rakentamassa, 1907–1940. Kortisto poltettiin, jottei se päätyisi punaisen Valpon käsiin. Helsingin Sanomat, 29.3.1973.
[11] Marja Wahlberg, ”Syyllisiä kunnes toisin todistetaan: Etsivä keskuspoliisi ja kulttuuriliberaalit 1934–1937”, Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos 2012.
[12] Matti Lackman, Esko Riekki. Jääkärivärväri, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö, SS-pataljoonan luoja, SKS, Helsinki 2007, 333. https://helda.helsinki.fi/items/3fb0f5f9-6aa7-4481-a197-81c7e1e636b4 (haettu 22.1.2026.)
[13] Lackman, Esko Riekki, 470.
[14] Välirauhansopimuksen nojalla lakkautettujen ”fascisminluontoisten”, tai Yhdistyneille Kansakunnille ja Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa harjoittavien järjestöjen lista on sekin eräänlainen musta lista, tosin julkinen. Lista löytyy esimerkiksi Wikipediasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_v%C3%A4lirauhansopimuksen_perusteella_lakkautetuista_j%C3%A4rjest%C3%B6ist%C3%A4 (haettu 22.1.2026.)
[15] Mustat listat (jäljenne- ja lehtileikekokoelma), Kansan Arkisto.
[16] Silvennoinen, Savunharmaa eminenssi,190–191; Jarkko Vesikansa, ”Kommunismi uhkaa maatamme”. Kommunisminvastainen porvarillinen aktivismi ja järjestötoiminta Suomessa 1950–1968, Helsingin Yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta 2004, 9, 76–88.
[17] Ville Okkonen, ”Kaavailut kansakoulunopettajainkoulutuksen sisäänoton poliittisista rajauksista ja vasemmistolaisten opettajien valvonta 1950- ja 1960-lukujen taitteessa”, Historiallinen aikakauskirja 121:2, 2023. https://journal.fi/haik/article/view/125204/91763 (haettu 22.1.2026.)
[18] Työturvallisuusliitto ry:n vuosikokouksen pöytäkirja 28.5.1961. SKP:n kaaderiosasto UHMP VI-sarja, Kansan Arkisto
[19] Mustat listat (jäljenne- ja lehtileikekokoelma), Kansan Arkisto.
[20] Veli-Pekka Leppänen, ”Salainen säätiö yritti estää vasemmistolaisten pääsyn opettajakorkeakouluihin”, Helsingin Sanomat 30.8.2023. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009815959.html (haettu 22.1.2026.)
[21] ”2 tusinaa kommunisteja työssä valtion lentokonetehtaalla”, Aktivisti, 01.05.1930, nro 1, 17.
[22] ”’Mikkelissä asuu natsitonttu’ – Ääriryhmien välillä käyty omituinen ’joulukalenterisota’ paljastaa koko suomalaisen sananvapauden sattumanvaraisuuden”, Helsingin Sanomat, 12.6.2022. https://www.hs.fi/suomi/art-2000008869335.html (haettu 22.1.2026.) Varisverkosto, https://varisverkosto.com/ (haettu 22.1.2026.)
[23] ”Mustalista”, Kansan Tahto, 2.3.1973.
[24] The African Activist Archive Project -verkkosivustolta löytyy runsaasti materiaalia kampanjasta. https://africanactivist.msu.edu/organization/210-813-743/ (haettu 22.1.2026.)
[25] ”Paavo Väyrynen tyrmää papin haukut: ’Täysin virheellinen väite'”, Uusi Suomi, 13.12.2013. https://www.uusisuomi.fi/uutiset/a/0890d454-cc92-3dc5-8272-560b15d19fe2 (haettu 22.1.2026.)
[26] Mark Orkin (Toim.), Sanctions Against Apartheid, CIIR, London 1989, 10–11.
[27] Emma Auvinen, Anniina Väisänen, Janette Kotivirta & Otto Snellman, ”Vetoomusten allekirjoittelu ei riitä: Mitä ihmisoikeuksien puolustajat voivat oppia Etelä-Afrikan apartheidin vastustajilta?”, Kaltio 1–2/2025.
[28] ”In response to Palestinian trade unions’ call: workers and trade unionists disrupt manufacturing and handling of Israel-linked arms and military equipment; incl. co. comments”, Business and Human Rights Centre, 11.7.2025. https://www.business-humanrights.org/en/latest-news/workers-and-trade-unionists-disrupt-manufacturing-and-handling-of-israel-linked-arms-and-military-equipment/ (haettu 22.1.2026.)
[29] ”Jewish Artist Targeted in Germany Over Pro-Palestine Stance”, Hyperallergic, 31.1.2023. Jewish Artist Targeted in Germany Over Pro-Palestine Stance (haettu 22.1.2026.) documenta-näyttelyn kuratoinut ruangrupa-kollektiivi joutui hankalaan tilanteeseen antisemitismi-kohun yhteydessä, kun selvisi, että yksi tai useampia ryhmän aktiivijäseniä oli vuosia aiemmin allekirjoittanut vetoomuksen Saksan parlamentin vuoden 2019 päätöstä tuomita BDS-liike antisemitistisenä vastaan. Sen perusteella koko kollektiivi tuomittiin antisemitismistä. https://nothingchangeduntilfaced.com/ (haettu 22.1.2026.)
[30] Gazan sodan aikainen yhdysvaltalaisiin Israelin apartheid-toimintaa tukeviin megabrändeihin kohdistuva BDS-liikkeen tukema kulutusboikotti on mediatietojen mukaan haitannut heidän tulostaan. https://yle.fi/a/74-20068088 (haettu 22.1.2026.)
[31] Lisää työnseisauksesta kampanjan omalta verkkosivulta: https://kiasmastrike.art/ (haettu 22.1.2026.) Zabludowiczin ongelmallisista yhteyksistä ensimmäisenä piti ääntä Otso Kantokorpi blogissaan Alaston kriitikko. https://alastonkriitikko.blogspot.com/2016/03/veritaidetta-taidehallissa.html (haettu 22.1.2026.)
[32] Pauli Sivosen julkinen facebook-sivu, 8.12.2022. Eero Yli-Vakkurin kokonaisuus tässä julkaisussa, ”Mitä تطبيع on ja kuinka voimme toimia sitä vastaan?” tuo vahvasti esiin, että BDS-ohjeistuksen mukaan boikottitoimet kohdistuvat rakenteisiin, eivät ikinä henkilöön tai identiteettiin. Kiasma_striken vaatimuksena olikin museon pidättäytyminen yhteistyöstä sellaisten toimijoiden kanssa, jotka kytkeytyvät asekauppaan ja -teollisuuteen tai sijoitustoimintaan konfliktialueilla.
[33] Ainoa laajahko pohdinta kampanjan taustoista, tavoitteista ja seurauksista on Havu Laakson kirjoittama ”Kulttuuriboikoteilla Israelin taidepesua vastaan”, Kulttuurivihkot 3/4, 2024.
[34] Tarkemmin tapauksestamme Serlachius-museon kanssa: Mirjami Rautio, ”Taidetyöläisiä paperitehtaan varjossa”, Punamusta Liekki 8/lokakuu 2024.https://taivo.org/2024/10/01/taidetyolaisia-paperitehtaan-varjossa/ (haettu 22.1.2026.)
[35] https://minnahenriksson.com/wp-content/uploads/2012/05/helsinki-map1-original.jpg (haettu 22.1.2026.)
[36] Rahallisen hyödyn lisäksi apurahat toimivat myös meritoitumisen välineinä, ne meritoivat ”oikeaksi taiteilijaksi” ja voivat olla siten haluttuja myös sellaisille, joille apurahalla vaihdon välineenä ei ole akuuttia tarvetta.
[37] Jussi Kivi, ”Pätkä menestystarinaa”, Taide, 2/2010. Kiasman ja minun välinen boikotti (jos sellaista on) on molemminpuolinen. Perustelin omaa boikottipäätöstäni Pikseliähkyn 20-vuotisseminaarissa 3.12.2022 Kiasma-teatterissa. Kiasma_strike työnseisauksen vuoksi en ollut itse paikalla seminaarissa ja puheenvuoroni luki yksi seminaarin järjestäjistä ja Pikseliähkyn edustaja Soko Hwang. Hänen suullaan muistutin Kiasman ratkaisusta vuonna 2018 suhteessa Riikka Theresa Innasen performanssiteokseen Touch and Revolution: The Art of/as Activism, jonka oli määrä tapahtua Kiasma-teatterissa. Innanen suunnitteli kutsuvansa lavalle ”Oikeus elää” -mielenilmaukseen osallistuvia siirtolaisia. Siirtolaistaustaisten esiintyjien pääsy lavalle kuitenkin evättiin instituution puolelta turvallisuussyistä. Kiasma oli saanut ”Suomi ensin” -mielenosoitukselta uhkauksen väkivaltaan, mikäli esitys toteutuisi Innasen suunnitelman mukaisesti. Kiasma ei puolustanut taiteilijaa, taidetta ja siirtolaisten kamppailua oikeuksiensa puolesta, vaan kuunteli äärioikeistoa.
[38] Kiinnostava anekdootti on Taikesta juuri muihin tehtäviin siirtyneen johtaja Kaisa Rönkön toive vasemmistolaisella Käänne-festivaalilla saada Suomeen enemmän sisällöllisesti oikeistolaista taidetta. Ajatuskulku toiveen taustalla oli, että Suomessa on liikaa vasemmistolaistaidetta ja vastavoimana sille tarvitsemme myös oikeistolaista taidetta monipuolisuuden nimissä, ja jotta suuret yleisöt eivät kääntyisi taidetta vastaan. ”Käänne — 18.1.2025”, Rönkön puheenvuoro paneelissa otsikolla ”Miksi taidetta vihataan?”, 4:20:20. https://www.youtube.com/watch?v=lHSsRpNrVpc&t=32145s (haettu 22.1.2026.)
[39] Minna Henriksson, ”It takes courage to promote your own cause, as no-one else will promote it, interview with Elina Juopperi”, Minna Henriksson, Erik Krikortz & Airi Triisberg (toim.), Art Workers : Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice, 2015. https://www.academia.edu/11660170/Art_Workers_Material_Conditions_and_Labour_Struggles_in_Contemporary_Art_Practice (haettu 22.1.2026.)
[40] https://kuvasto.fi/taiteilijat/taiteilijaluettelo/ (haettu 22.1.2026.)
[41] Minna Henriksson, ”Gallery Rent Model: Owner-Tenant Relations in Exhibiting”, Henriksson, Krikortz & Triisberg, Art Workers.
[42] Francesco Quario, ”A short guide to the Korean Blacklist scandal”, Mapping Contemporary Cinema, 2019. https://mcc.sllf.qmul.ac.uk/?p=2061 (haettu 22.1.2026.) South Korea ministry apologises over artists’ blacklist, BBC 27.1.2017. https://www.bbc.com/news/world-asia-38716305 (haettu 22.1.2026.)
[43] Resisting Erasure w/Adam Hanieh, Rafeef Ziadah and Robert Knox, Politics Theory Other, 20.8.2025, 1:08:20. https://soundcloud.com/poltheoryother/resisting-erasure-w-adam-hanieh-rafeef-ziadah-and-robert-knox (haettu 22.1.2026.)
[44] Minna Tarkan Facebook-tilillä 28.5.2015 julkaisema aloite sertifikaattiin taiteilijaystävällisten tapahtuma- ja näyttelyjärjestäjien tunnistamiseksi ja palkitsemiseksi Suomessa.
[45] https://wageforwork.com/certification (haettu 22.1.2026.)
[46] Ks. Erik Krikortz, ”Paying Artists: The Unfulfilled Promises of the MU Agreement”, Henriksson, Krikortz & Triisberg (toim.), Art Workers, 19–34.
[47] https://www.sumud.fi/en/apartheid-free-zones/ (haettu 22.1.2026.)