Miten kuva tulee sanaksi?

Teksti: Satu Manninen
Kuvat: Edvard Hicks: Noah’s Ark (1846) & Kaspar David Friedrich: Vaeltaja sumun yllä (1818)

Lapsena mummolassa lempilukemiseni oli Kuvaraamattu. Ei siksi, että uskonto olisi ollut minulle tärkeää, vaan koska kirjan kuvat olivat niin dramaattisia: mustatukkainen ja likainen Jaakob painiin kaikin voimin suurikokoisen valkoisen enkelin kanssa, eläinten loputtomalta tuntuva parijono joka kulki puiseen arkkiin, verta vuotava ristiinnaulittu Jeesus sädekehä päänsä ympärillä mustan taivaan alla. Kuvia katsellessani tunsin voimakkaita liikahduksia: jännitystä, surua, pyhyyttä, ihmetystä ja pelkoa siitä että elin maailmassa jossa turva lohtu rakkaus jännitys ja väkivalta kietoutuivat toisiinsa. Siihen aikaan iltauutisissa näytettiin kuvia Irakin ja Iranin välisestä sodasta: panssarivaunujen vyöryä, pommitettuja kaupunkeja, haavoittuneita sotilaita. Näin jatkuvia painajaisia tuhoutuneesta maailmasta josta kaikki ihmiset olivat kuolleet, harhailin yksin pimeydessä, ei valonsädettäkään missään. Lapsuudesta asti minulla on ollut kuvien ja tarinoiden nälkä. Havainnoin tarkasti visuaalisia yksityiskohtia ympäristössäni. Ruokalautasen puutarhan siimekseen kätkeytyvä linna imaisi minut sisäänsä, kuljin viileissä kivisissä huoneissa, menin ulos puutarhaan ja satuloin ratsun, laukkasin halki synkkien metsien ja aurinkoisten peltojen.

Edelleen olen mieltynyt dramatiikkaan, romantiikan maisemamaalauksiin joissa tumma hahmo seisoo kallion kielekkeellä ja katsoo tyrskyävää merta. Tai jopa shokkiefekteihin, kuten David Lynchin psyyken pimeää puolta kartoittaviin elokuviin. Kuva puhuu minulle. Kuva ei ole koskaan mykkä. Mutta millaisella äänellä se puhuu, karjuuko se vai kuiskaako? Ehkä kuva on vain heijastuspinta katsojan omille ajatuksille ja tunteille, niin kuin runokin on. Yhdysvalloissa Houstonissa on ekumeeninen kappeli, jonka seinillä on suuria lähes yksivärisiä mustia Mark Rothkon maalauksia. Olen kuullut ihmisten itkevän kyseisten maalausten äärellä. Miten maalaus josta on karsittu kaikki tarinallisuus voi vaikuttaa ihmisiin niin voimakkaasti? Itkevätkö ihmiset Malevitsin Mustan neliön äärellä?

Kirjoittaessani ajattelen kuvin ja leikkauksin, miten kuva muuttuu toiseksi kuvaksi. Niin kuin elokuvassa Hiroshima, rakastettuni jossa nukkuvan rakastetun käsi muuttuu maassa makaavan kuolleen sotilaan kädeksi. Pyrin törmäyttämään ristiriitaisia elementtejä toisiinsa jotta leikkauksista tulee jyrkkiä. Minua kiinnostaa myös elokuvatekninen hyppyleikkausmetodi, jossa yhdistetään kaksi samasta kohteesta otettua kuvaa, joiden välillä kameran sijainti on muuttunut vähän. Tästä syntyy kuvan hyppääminen. Olen miettinyt miten hyppyleikkausta voisi käyttää runoudessa. Ehkä niin, että kerrotaan uudestaan sama tilanne tai maisema, mutta vähän eri vinkkelistä.

Ajattelen että konventionaaliset kirjoittamisen ja näkemisen tavat ovat kulttuurisia rakennelmia, joita voi pyrkiä murtamaan. Kirjassaan Silmä ja mieli Maurice Merleau-Ponty esittää, että perspektiivi samoin kuin kaikki kulttuurin meille siirtämät näkemis- ja ilmaisutavat ovat ns. valmista puhetta. Ajattelu ja luovuus eivät sijoitu sen alueelle. Ne syntyvät alkuperäisestä spontaanista kontaktista maailmaan. En tiedä mikä on alkuperäinen spontaani kosketus maailmaan, en usko että sellaiseen kosketukseen voi päästä, että voisi löytää mitään autenttista näkemisen tai kokemisen tapaa kulttuuristen kerrostumien alta. Ja vaikka pyrkisi kirjoittamaan konventioista riippumatta, teksti on aina palimpsesti, kirjoitus jonka läpi aiemmat tekstit kuultavat.

Runoissani käytän paljon kollektiivisessa tietoisuudessamme tai alitajunnassamme olevaa kuvastoa, länkkäreiden karua preeriamaisemaa, satujen eläinhahmoja ja metsämökkejä, kliinisiä sairaalahuoneita ja leikkaussaleja, myös Raamatusta tuttua kuvastoa. En edelleenkään tiedä mikä on Jumala, mutta tiedän mikä on pyhää. Villi luonto joka tunkeutuu mieliimme ja elintilaamme, metsäneläinten valtaamat asunnot, lattioiden läpi kasvavat puut. Käärmeitä kihisevät unet. Ihmisyys eri suuntiin tempoilevine impulsseineen, haluineen ja pelkoineen. Uusien maailmojen rakentaminen, niiden löytäminen. Taide joka luo mahdollisia maailmoja, kartoittaa tutkimattomia seutuja. Haluaisin olla runouden Kristoffer Kolumbus, joka kirjoittaessaan löytää uuden mantereen. Aina yhä uusia kasveja ja eläinlajeja joiden olemassaolosta ei ole tiedetty.