Teksti: Kaisa Kaakinen
Kuvat: Teoksesta W. G. Sebald, Saturnuksen renkaat, suom. Oili Suominen, Helsinki: Tammi
Vastaavuudet, siirtymät ja liike määrittävät monella tapaa W. G. Sebaldin (1944–2001) kaunokirjallista tuotantoa.
Eurooppalaisen kirjallisuuden professorina työskennellyt Sebald päätyi kirjoitustyössään kirjailijaelämäkertoja tutkivien esseiden kautta kaunokirjalliseen proosaan, joka yhdistelee matkakirjallisuuden, esseen, elämäkerran ja romaanin lajeja. Saksassa syntynyt ja Britanniaan emigroitunut Sebald kirjoitti kaunokirjalliset teoksensa saksaksi, mutta niitä saattaa löytää myös brittiläiseen tai englanninkieliseen kirjallisuuteen keskittyvien yliopistokurssien lukulistoilta. Sebaldin teos Saturnuksen renkaat (Die Ringe des Saturn, 1995), jonka kertoja kävelee ympäriinsä East Anglian rannikkoseudulla, on toisinaan harhautunut kirjakaupoissa matkakirjallisuuden osastoille. Sebaldin nimeen on voinut törmätä myös taidemuseoissa – esimerkiksi Lontoon Tate Modern -museossa, jossa järjestettiin vuonna 2006 näyttely nimeltä ”Rings of Saturn”. Näyttely otti inspiraationsa Sebaldin samannimisestä proosateoksesta ja esitteli kuvataiteilijoita, jotka ovat Sebaldin tapaan kiinnostuneita menneisyyden jäänteiden assosiatiivisesta yhdistelystä sekä melankolisista ja unenomaisista näkökulmista historiaan. (1)
Tate Modernin näyttely ei ole ainoa esimerkki siitä, että Sebald on saavuttanut vastakaikua kuvataiteen maailmassa (2). Ilmeisin syy tähän suosioon on helppo havaita: tekstien lomaan on asetettu mustavalkoisia valokuvia. Pelkkä valokuvien yhdistäminen kaunokirjalliseen tekstiin tuskin kuitenkaan riittäisi selittämään kuvataiteilijoiden kiinnostusta. Kun Sebaldin teoksia lukee tarkemmin, huomaa, että niissä esiintyvät valokuvat ovat vain näennäisesti tekstin kuvitusta. Vaikka kuvat usein esittävätkin esimerkiksi paikkaa, josta kertoja juuri tekstissä puhuu, niillä on myös taipumus yhdistyä vapaammin sekä toisiinsa että tekstin muihin osiin. Valokuvat ovat tasavertainen osa Sebaldin poetiikkaa, jossa etäällä toisistaan ajassa ja tilassa sijaitsevat tarinat, paikat ja ihmiset asetetaan rinnakkain.
Hieno esimerkki kuvan ja sanan tasavertaisuudesta löytyy Sebaldin Saturnuksen renkaiden kolmannesta luvusta. (3) Teoksen kertojan kävelyretket East Anglian maaseudulla rinnastuvat assosiatiiviseen kerrontaan, ja nykyhetken autiuden kuvaamisesta edetään paikan rooliin Brittiläisen imperiumin vaiheissa. Samalla hahmottuu laajempi näkökulma eurooppalaisen imperialismin ja modernisaatioprojektin aiheuttamaan tuhoon ja kärsimykseen, jotka koskettavat ihmisten lisäksi myös eläimiä ja koko luontoa.
Saturnuksen renkaiden kolmas luku alkaa kuvauksella Lowestoftin kalastajista, jotka seisovat vaitonaisina kasvot kohti merta. Kertoja alkaa puhua meren saastuneisuudesta ja sillinkalastuksesta ja lisää, että sillillä oli tärkeä rooli hänen koulunsa opetussuunnitelmassa 1950-luvulla. Hän mainitsee myös silliä käsittelevän dokumenttielokuvan, jonka hän näki koululaisena vuonna 1936. Tekstin lomaan on asetettu vanha valokuva, joka esittää lowestoftilaisia kalastajia valtavan sillikeon ympärillä.
Kertoja kuvailee silliparvien koon muutoksia, joita on vaikea selittää tai ennakoida, puhuu sillien kyvystä tuntea kipua sekä siitä, että ne alkavat kuoltuaan hohtaa valoa. Tiedemiehet nimeltä Herrington ja Lightbown elättelivät kertojan mukaan toivetta siitä, että kaupunkeihin saataisiin sillien avulla täydellinen valaistus. Tekstin intensiteetti kasvaa rivi riviltä ja kulminoituu vihjaukseen ihmiskunnan edistyksen synkästä perustasta: ”Tämän eksentrisen suunnitelman epäonnistuminen oli, kuten vastikään luin eräästä keinovalon historiaa käsittelevästä tutkimuksesta, vain vähäinen, tuskin mainitsemisen arvoinen takaisku muutoin vääjäämättä edistyvässä pimeyden karkotusprojektissa.” (Saturnuksen renkaat, 74.)
Kun lukijat kääntävät sivun ja aloittavat uuden kertomusfragmentin majuri George Wyndham Le Strangen kuolemasta, heidän eteensä avautuu aukeaman laajuinen valokuva, jossa näkyy joukko puiden välissä makaavia ihmisruumiita. Valokuva keskeyttää saksankielisessä alkuteoksessa kertojan virkkeen (4), jossa hän mainitsee majuri Le Strangen osallistuneen Bergen-Belsenin keskitysleirivankien vapauttamiseen. Teksti jatkaa tarinaa Le Strangen omasta elämästä ja hänen asteittaisesta vaipumisestaan puhumattomuuteen. Valokuvan luoma vaikutelma on kuitenkin niin voimakas, että lukija saattaa pysähtyä miettimään, miten kuva oikeastaan liittyy sitä ympäröivään tekstiin. Ruumiita esittävä kuva on visuaalisesti hämmentävän samanlainen kuin kuva lowestoftilaisesta sillisaaliista.
Samankaltaisuus hahmottuu kuitenkin hyvin abstraktilla tasolla: kuvissa toistuvat toisiaan muistuttavat värikontrastit ja pysty- ja vaakalinjat. Koska kertoja ei sano suoraan, mikä yhdistää sillit ja maassa makaavat ihmisruumiit, tämän heikon analogian peruste jää lukijan pohdittavaksi.
On vieläpä mahdollista huomata, että valokuvat asettuvat osaksi laajempaa visuaalista sarjaa, johon voi liittyä pari muutakin valokuvaa. Kalansuomua muistuttava muoto toistuu kalaa esittävässä oppikirjamaisessa piirroksessa ja epäselvässä valokuvassa, josta hahmottuu – ainakin Herrington ja Lightbown -anekdootin lukemisen jälkeen – katuvalon luoma valokeila. (5)
Visuaalinen toisto voimistaa vaikutelmaa siitä, että tekstin yksityiskohdilla on jokin yhteinen nimittäjä. Lukukokemusta saattaa siten määrittää hämmennys sekä siitä, mikä tarkkaan ottaen on tuo mainitsematon vertaamisen peruste että siitä, miltä abstraktiotasolta sitä oikein tulisi etsiä.
Tämä Saturnuksen renkaiden luku on hyvä esimerkki Sebaldin tavasta viitata modernille ajalle tyypillisen edistysuskon synkkään perustaan. Sebaldin melankolista esitystapaa on toisinaan pidetty ongelmallisena, erityisesti silloin, kun keskustellaan juutalaisten joukkotuhon tai muiden historiallisten traumojen esittämisestä kirjallisuudessa. Tällöin on korostettu, että melankolian ihannointi johtaa historiallisten kokemusten erityispiirteiden hämärtämiseen ja samastaa historiallisten traumojen uhrien kokemukset ja ihmisen osan yleisen traumaattisuuden (6). Erityisistä historiallisista kokemuksista tulee ihmisen ikiaikaisen osan vertauskuvia. Voidaankin sanoa, että Sebaldin tekstit luovat lukijaroolin, joka samastuu melankoliseen kertojaan ja toistaa tämän ajatuskuvioita – eikä huomaa, mitä erityistä on tietyissä kokemuksissa ja tietyissä tilanteissa, joissa niistä kerrotaan.
On kiinnostavaa, että Sebaldin teokset ovat saaneet lukijoissa aikaan sekä voimakkaita tunnekokemuksia että tekstin sisältöön ja sen muotoon liittyvää toimintaa. Tämä pätee erityisesti Saturnuksen renkaat -teokseen. East Anglia on saanut tottua uuteen turismin lajiin: Sebald-turisteihin, jotka seuraavat uskollisesti Saturnuksen renkaiden reittiä; kirjan alaotsikossa mainitaankin sana ”pyhiinvaellus”. Grant Geen esseefilmi Patience: After Sebald (2012), jossa siinäkin matkustetaan Saturnuksen renkaiden reittiä East Angliassa, antaa pari muutakin esimerkkiä toimintaan johtaneesta Sebaldin vastaanotosta. Elokuvassa esitellään esimerkiksi Barbara Huin projekti nimeltä Litmap, joka alkoi juuri Sebaldin Saturnuksen renkaista (7). Projektissa kartoitetaan kaunokirjallisuutta maantieteellisesti eli merkitään kartalle kaikki teoksissa mainitut paikannimet sekä niiden väliset suhteet. Sebaldin teoksen rihmastomainen muoto on kiehtonut myös muita lukijoita: Geen filmistä tehdyn DVD:n kanteen on liitetty Rick Moodyn piirtämä kartta Saturnuksen renkaiden rakenteesta. Samoin kuin jo Sebaldin teokseen kuuluva sisällysluettelo tämä mind map havainnollistaa Sebaldin ja hänen pitkien virkkeittensä kykyä hallita moninaista aineistoa ja assosiatiivisia siirtymiä yksityiskohdista toisiin.
Kirjailija Ian Sinclair toteaa Geen elokuvassa Sebald-turisteihin viitaten, että kertojan jälkien kirjaimellinen seuraaminen on ehkä huonoin tapa ymmärtää Sebaldin teoksia. On pikemminkin ymmärrettävä kirjailijan metodia. Jotakin tämänkaltaista yrittää brittiläinen kuvataiteilija Tacita Dean, joka on kirjoittanut suhteestaan Sebaldiin – myös Dean on mukana Geen elokuvassa. Dean kirjaa Sebald-esseessään oman sukunsa vaiheisiin liittyviä sattumia ja vastaavuuksia, joihin Sebaldin Saturnuksen renkaat nivoutuu yllättävällä tavalla (8). Dean järkyttyi perin juurin lukiessaan kirjan kuvausta Roger Casementista, irlantilaissyntyisestä Britannian imperiumin konsulista, joka paljasti englantilaisille belgialaisten imperialistien Kongossa harjoittaman väkivallan. Dean tajusi, että Sebaldin kirjassa mainittu tuomari Rufus Isaacs, joka tuomitsi Casementin kuolemaan valtiopetoksen vuoksi (9), oli hänen oma isosetänsä.
Dean kertoo seuraavansa omissa taideteoksissaankin tämänkaltaisia yhteyksiä, joista hän käyttää 1900-luvun alun surrealisteilta lainattua termiä ”objektiivinen sattuma”. Se tarkoittaa prosessia, jossa ulkoiset olosuhteet toimivat yhdessä ihmisen alitajuisten toiveiden ja halujen kanssa ja tuottavat välähdyksenomaisen oivalluksen (10). Nämä unenomaiset assosiaatiot eivät Deanin mukaan sinänsä merkitse mitään muille, sillä ne perustuvat yksilöllisiin elämäntarinoihin. Samalla ne saattavat silti tuottaa jotakin sellaista, joka ylittää yhden ihmisen elämäntarinan ja yhdistää sen muiden kokemuksiin. Dean kertoo, kuinka hänen oman elämänsä lomittuminen Saturnuksen renkaisiin sai hänet tutkimaan aiempaa tarkemmin omaa erityistä suhdettaan kirjassa käsiteltyyn imperialismin historiaan. Hän korostaa, ettei ole kiinnostunut objektiivisesta sattumasta siksi, että se perustuu oman minän tunnistamiseen taideteoksessa. Tässä metodissa on pikemminkin olennaista, että se auttaa luomaan uusia näkökulmia ja yllättäviä yhteyksiä yleensä erillisinä pidettyjen asioiden välille. Tavoitteena on saada katsoja tai lukija muuttamaan suuntaa, poikkeamaan jo kerrotulta reitiltä.
Deanin tapa lukea Sebaldia objektiivisen sattuman poetiikan näkökulmasta luo melankolista samastumista avoimemman tulkinnan siitä, millaisia vaikutuksia Sebaldin lukemisella voi olla. Sebaldin analogioita ei välttämättä tarvitse palauttaa yhteen yhteiseen nimittäjään tai yleiseen historian lakiin: ne voivat myös innostaa kysymään konkreettisempia kysymyksiä totutuista historiallisista kertomuksista.
Hieman samaan tapaan Sebaldia ovat tarkastelleet myös tutkijat Rebecca Walkowitz ja Michael Rothberg, jotka ovat kiinnostuneita Sebaldin tavasta käsitellä historiaa vertailevasti, kansallisia tulkintakehyksiä laajemmin. Michael Rothberg kutsuu kirjassaan Multidirectional Memory: Remembering the Holocaust in the Age of Decolonization (2009) Sebaldin Austerlitz-romaania (2001) ”ilmeisen monisuuntaiseksi” kirjaksi, jota voidaan lukea paitsi suhteessa holokaustiin myös kertomuksena, joka luo yhteyksiä holokaustin ja eurooppalaisen imperialismin historian välille (11). ”Monisuuntainen muisti” tarkoittaa Rothbergille sitä, että yleensä erillisinä käydyt keskustelut historiallisista tapahtumista ja ilmiöistä vaikuttavatkin toisiinsa – ihannetapauksessa siten, että molempien kyky käsitellä jotakin erityistä historiallista ongelmaa tarkentuu. Vertaaminen ei siis välttämättä johda yleistämiseen. Rebecca Walkowitz puolestaan korostaa tapoja, joilla Sebald ”yhdistää kulttuurisia ja eettisiä näkökulmia, jotka saattavat vaikuttaa ristiriitaisilta tai yhteismitattomilta” (12). Hänen mielestään Sebaldin tekstit tarjoavat materiaalia sekä paikallisen että maailmanlaajuisen historian uudenlaiseen hahmottamiseen ja saavat lukijan ajattelemaan uudella tavoin sitä, ”mitkä vertaukset ovat relevantteja ja mitkä eivät” (13). Walkowitz ei lue Sebaldin kertomuksia niinkään suhteessa saksalaisiin kuin brittiläisiin historiantulkintoihin, ja hän esittää, että Sebaldin kertomuksilla voi olla tärkeä merkitys juuri Britanniassa. Ne voivat saada lukijat kyseenalaistamaan tunnettuja ja vakiintuneita historiallisia kertomuksia, jotka liittyvät esimerkiksi toiseen maailmansotaan ja imperialismin historiaan.
Tässä Sebaldin teksteistä ei siis etsitä jotakin tiettyä historiantulkintaa, vaan luodaan suhteita Sebaldin tekstien analogisen esitystavan ja erityisten historiallisten kokemusten ja näkökulmien välille. ”Monisuuntaiset” Sebald-tulkinnat poikkeavat melankoliseen yleistämiseen ohjaavilta lukureiteiltä, joihin Sebaldin tekstit myöskin viittaavat. Rothbergin ja Walkowitzin lukutavan taustalla vaikuttaa siirtolaisuuden ja kansallisten rajojen ylittämisen suuri merkitys nykykulttuurissa, ja tämä lukukonteksti ohjaa sitä, miten Sebaldin tekstien häilyviä analogioita tulkitaan. Kysymykseen siitä, tuottavatko Sebaldin teokset hedelmällisiä vai ongelmallisia historiallisia kertomuksia, on vaikea vastata viittaamatta erityisiin tulkintatilanteisiin.
Lähdeviitteet:
2) Suomessa Sebaldista ovat kirjoittaneet ainakin kuvataiteilijat Petri Kaverma ja Rax Rinnekangas. Vesa-Pekka Rannikko piti vuoden 2014 alussa Kuvataideakatemiassa kurssin ”Reality Hunger”, jolle hän pyysi minut luennoimaan Sebaldista.
3) Tässä käsitellyt valokuvat löytyvät Saturnuksen renkaiden suomennoksessa (2010) sivuilta 69–77.
4) Kuvien asettelu vaihtelee hieman eri käännöksissä ja editioissa. Suomenkielisessä käännöksessä Bergen-Belsen mainitaan jo ennen tässä tarkasteltavaa valokuvaa (ks. Saturnuksen renkaat, s. 75).
5) Lise Patt toteaa Grant Geen elokuvassa Patience: After Sebald, että tämän kuvasarjan hahmottaminen muutti lukemisen suuntaa, sillä se pakotti hänet kääntämään kirjan sivuja taaksepäin. Patt kirjoittaa näistä ja muista Sebaldin valokuvista toimittamassaan laajassa teoksessa Searching for Sebald: Photography after W. G. Sebald (Los Angeles: The Institute of Cultural Inquiry Press, 2007).
6) Sebaldin suhdetta melankoliaan ovat kritisoineet esimerkiksi Mary Cosgrove (?Melancholy Competitions: W. G. Sebald Reads Günter Grass and Wolfgang Hildesheimer?, German Life and Letters 59.2 [2006], s. 217–232) ja Anne Whitehead (Trauma Fiction, Edinburgh: Edinburgh University Press, 2004), joista jälkimmäinen viittaa historioitsija ja kriitikko Dominick LaCapran kirjoituksiin ja tämän tekemään erotteluun historiallisen ja rakenteellisen trauman välillä. Ks. Dominick LaCapra: Writing History, Writing Trauma, Baltimore & London: Johns Hopkins, 2001.
8) Tacita Dean: “W. G. Sebald“, October 106 (2003): s. 122–136.
9) Roger Casementin valtiopetossyyte perustui siihen, että hän oli matkustanut vuonna 1915 Saksaan pyytämään apua Irlannin vapautusarmeijalle.
10) Christa-Maria Lerm Hayes: Post-War Germany and ‘Objective Chance’: W. G. Sebald, Joseph Beuys and Tacita Dean. Göttingen: Steidl, 2008, s. 28.
11) Michael Rothberg: Multidirectional Memory: Remembering the Holocaust in the Age of Decolonization, Stanford: Stanford University Press, 2009, s. 27–28.
12) Rebecca Walkowitz: Cosmopolitan Style: Modernism Beyond the Nation, New York: Columbia University Press, 2006, s. 2.
13) Walkowitz 2006, s. 11.