Teksti: Tuomas Tiainen
Kuvat: Berliac: Kaikkimeni.exe (Asema Kustannus 2017)
Joonas Rinta-Kanto: Fok_It
Jacques Martin: Alix: Iorix Suuri (Apollo Kustannus 2009)
Marko Turunen: ADHD-Sheikki 2 (Daada 2016)
Suomen sarjakuvakentällä on tyhjiö. Tommi Musturin ja Jelle Hugaertsin vuonna 2006 perustaman Huuda Huuda -kustantamon lopetettua viime vuonna mikään taho ei tällä hetkellä julkaise kiinnostavaa taidesarjakuvaa yhtä taajaan ja laadukkaasti. Myös Marko Turusen Daada – se ”liian pieni ja ruma” – on lopettanut kustannustoiminnan. Viime vuosi olikin käännössarjakuvan osalta varsin kuiva. Jopa niin kuiva, että alan pää-äänenkannattajan Sarjainfo-lehden kriitikkoäänestyksessä osa kriitikoista jätti protestiksi vuoden parhaat ulkomaiset sarjakuvat tyystin listaamatta (1).
Ehkä hyvään tottunut sarjakuvanlukija eli viime vuodet sittenkin illuusiossa. Ehkä oli oikein, että hybris kostautui. Vähintään on syytä pohtia mitä tapahtui ja mitä tulevaisuuden suhteen on tehtävissä.
Kaksi neljästä
Ilmassa on kysymyksiä. Onko Suomen kirjamarkkinoilla tilaa laadukasta koti- ja ulkomaista nykysarjakuvaa julkaisevalle kustantamolle? Onko olemassa realistisia edellytyksiä menestyä tai edes pystyä toimimaan kustannustehokkaasti? Miten sarjakuvaa saataisiin myytyä ja levitettyä tehokkaasti?
Pienkustantamista voi harjoittaa kulttuurityön nimissä, mutta kestävään toimintaan tarvitaan rahavirtoja takaisinkin päin. Tapausesimerkkejäkin on. Sarjakuvakäsikirjoittajana tunnetun Pauli Kallion luotsaama Suuri Kurpitsa aloitti kustannustoiminnan vuonna 1981 ja julkaisee edelleen useamman kirjan vuodessa. Erityisen huomionarvoista on kurpitsalaisten kyky löytää kiinnostavia debytantteja.
Tampereen suuri pienkustantamo on eittämättä ollut esikuva myös viime vuosikymmenen taidesarjakuvabuumin tärkeimmille toimijoille. Neljästä suuresta – Huuda Huuda, Daada, Asema, Kreegah Bundolo – vain kaksi viimeksi mainittua on selvinnyt tähän päivään.
Ville Rannan ja Mika Lietzénin Asema Kustannus on toiminut vuodesta 2000. Kotimaiseen sarjakuvaan keskittyvä Asema julkaisi tänä syksynä Emmi Valveen omaelämäkerrallisen Armon, josta on jo muodostunut pienimuotoinen hitti. Julkaisutilaisuudessa Turun Sarjakuvakaupan Helsingin myymälässä kirjat loppuivat kesken, jolloin kustantaja Ranta lähti noutamaan taksilla lisää – sattuvasti TV-kameroiden kuvatessa (Valve on näet osallisena ensi YLE Teeman ensi talven sarjakuvapiirtäjiä seuraavassa dokumenttisarjassa, ja media oli tilaisuudessa paikalla).
Aseman toinen syksyn uutuus, argentiinalaisen Berliacin mangavaikutteisia tarinoita kokoava Kaikkimeni.exe olisi puolestaan sopinut täydellisesti Huuda Huudan tai Daadan julkaisulistalle. Ja juuri tämä herättää huolta. Mitä muuta juuri nyt jää julkaisematta? Mitä on jo jäänyt?
Ylityöllistetty ja alipalkattu
Kreegah Bundolo, Hans Nissenin yhden miehen yritys tunnetaan etenkin Matti Hagelbergin ja Hanneriina Moisseisen kustantajana. Tällä hetkellä Kreegah Bundolo julkaisee pääasiassa sarjakuvalehtiä. Tärkein tuote on Matti Hagelbergin taivaita kurottelevan eeppinen Läskimooses, joka on lisäksi synnyttänyt spin-off-sarjan, Leo Kuikan Tappavat kädet -lehden. Muitakin Läskimooses-universumiin kuuluvia lehtiä on tuloillaan.
Nissen ei silti ole lopettanut tai lopettamassa sarjakuvakirjojen kustantamista. Viime vuonna julkaistiin Moisseisen kiitelty evakkosarjakuva Kannas, tänä vuonna sävyjen osalta paranneltu laitos Moisseisen Isä-kirjasta.
”Kirjaformaatti ei tällä hetkellä kiinnosta samalla tavalla kuin lehdet, mutten poissulje minkäänlaista julkaisutoimintaa. Jos tarjolle tulee jotakin mielenkiintoista, tartun kyllä siihen. Huuda Huudan ja monen muun kustantamon lopetettua hiljattain tarjolle tulevien kirjojen määrä lisääntyi huomattavasti, mutta harvoin niiden joukossa on mitään sellaista, joka kutkuttelisi oikealla tavalla”, Nissen pohtii.
Aktiivisesti kustantamiensa teosten työstämiseen osallistuvan Nissenin pitää innostua, sillä kirjan saattaminen painokuntoon voi kestää muutamasta viikosta puoleen vuoteen. Yhden miehen yrityksen laatustandardit ovat korkeat, suorittavan portaan palkkaus taas vastaavasti kehnohko.
Nissen puhuu yleisestä väsymyksestä: muutaman vuoden huuman jälkeen kustantajat väsyivät, jälleenmyyjät väsyivät, lukijat väsyivät. Rakkaudesta työtään tekevä pienkustantaja on ylityöllistetty ja alipalkattu, ja tarpeeksi kauan yritettyään yksinkertaisesti uupuu. Nissen rinnastaa pienkustantamisen jopa lievään mielenterveysongelmaan, oletukseni mukaan vain puoliksi vitsaillen.
Ei pikavoittoja
Sarjakuvan kustantaminen ei ole rahasampo, kokeellisen nykysarjakuvan kustantaminen vielä vähemmän. Hittisarjalla voi lyödä rahoiksi, mutta Suomen kokoisilla markkinoilla hitit ovat harvassa ja tienaaminen vaatii siltikin kosolti työtä tai suuren koneiston. Mahdollista se silti on.
Muutama vuosi sitten Hans Nissen onnistui suurimman Fok_It-huuman aikana haalimaan Joonas Rinta-Kannon talliinsa. Kauppa kannatti: nettihypen oltua kiivaimmillaan myytiin ensimmäisiä Fok_It-kokoelmia huomattavia määriä suoraan kustantajan nettikaupasta. Myöhemmin ilmiön laannuttua ja Fok_Itin siirryttyä Likelle kirjoja meni enemmän kaupaksi perinteisistä kirjakaupoista. Internet päihitti kivijalkakaupat reaktionopeudessa. Ensimmäisten kokoelmien aikaan kirjakaupoissa ei Nissenin mukaan edes tiedetty koko sarjaa.
Petteri Oja, henkilö Zum Teufelin ja Lempo Kustannuksen takana, korostaa sinnikkyyden merkitystä. Kahdentoista toimintavuotensa aikana Zum Teufel on saavuttanut vankan aseman Suomen sarjakuvamarkkinoilla. Se kertoo peräänantamattomuudesta. Samalla Oja on nähnyt monen pienkustantamon lopettavan, eikä uusia ole syntynyt samaan tahtiin. Toimintaedellytyksiä alalla hänen mukaansa kuitenkin on.
”On mahdollista harjoittaa sarjakuvien kustantamista ilman, että siinä menettää rahaa. Jotkut ovat onnistuneet jopa tekemään voittoa”, Oja kiteyttää.
Ojan toimenkuvaan kuuluu kustantamisen lisäksi myös sarjakuvien vähittäiskauppa. Kahdeksan liikekumppanin kanssa loppuvuodesta 2009 perustettu Turun Sarjakuvakauppa on, nurkkakuntaisesta nimestään huolimatta, levinnyt länsirannikolta myös Helsinkiin ja Ouluun. Pieni ihme – suomalainen sarjakuvakauppaketju! – on luontevasti vallannut oman ekolokeronsa markkinoilla.
Turun Sarjakuvakauppa syntyi tarpeesta saada sarjakuvaa myytyä. Oja näkeekin jakelun yhtenä alan ongelmana. Tilanne onkin eittämättä hankala, likipitäen epäreilu: suurista kirjakauppaketjuista ainoastaan Akateeminen Kirjakauppa ottaa nykyisin sarjakuvaa laajemmin valikoimiinsa, ja moni pieni kirjakauppa ja antikvariaatti on lopettanut toimintansa viime vuosina. Tulostavoitekurimuksessa kipuileva perinteikäs Akateeminen on joutunut supistamaan toimintaansa. Myymälöitä on Helsingin lisäksi enää Turussa ja Tampereella.
Pessimistiksi Oja ei silti heittäydy. Nyt, kun alalta on poistunut kohtalainen määrä toimijoita, tilaa ja mahdollisuuksia pitkäjänteisesti toimivalle hänen mukaansa löytyy. Olisi toki hyvä, Oja tähdentää, ettei oma elanto ole sarjakuvien kustantamisesta kiinni. Suomi kun ei volyymin suhteen ole Ranska, ei edes Ruotsi.
Ruuhkaa viihdetaivaalla
Edellinen lause on osin epätosi. Oikeastaan Suomi on valtavan suuri sarjakuvamaa, mutta suurien sarjakuvamaiden joukossa hieman erilainen. Asia tiivistyy kahteen sanaan: Aku Ankka. Vuonna 1952 lanseerattu ”maailman hauskin kuvasarjalehti” on Sanoman suurimpia menestyksiä ja monin tavoin merkittävä ilmiö. Kotiin tilattava sarjakuvalehti, saati sellaisen koko kansakunnan läpäisevä leviäminen, on poikkeuksellista. Mutta myös Aku Ankan levikki on ollut vuosia laskusuuntainen.
Perinteinen pehmeäkantinen sarjakuva-albumi – ne ranskalaiset ja belgialaiset tarinat, joita luimme lapsuudessa – on vuonna 2017 menneisyyttä tai aistillinen muisto, jonka laadullisia ominaisuuksia nykysarjakuvan tekijä saattaa käyttää tiedostavasti taiteessaan. Kirjahyllynä tunnetussa erikokoisten ja -muotoisten sarjakuvanimikkeiden kaaosta katsellessa huomio kiinnittyy rauhallisen tasaisiin rivistöihin Asterixia, Lucky Lukea, Ankardoa ja Niilo Pielistä.
Ei ole ihme, että entiset nuoret haluavat julkaista vanhat ajat mieleen tuovaa sarjakuvaa. Perinteitä on viime vuosina kunnioittanut esimerkiksi Sami Kestin Apollo Kustannus. Ilmeiseen tarpeeseen vastannut Apollo herätti henkiin Suomessa vuosikymmeniä sitten ilmestyneen Alix-sarjan, ja on lyhyehkön olemassaolonsa aikana julkaissut vanhojen tarinoiden lisäksi myös uudempaa sarjakuvaa. Tuorein yrittäjä viihdesarjakuvan alalla on Jarmo Laakson ja Juha Kauppilan Sininen jänis. Toimintansa kahdella sarjakuvakirjalla juuri aloittanut kustantamo keskittyy eurooppalaiseen käännössarjakuvaan ja perinteiseen muotoon.
Samaiseen ideaan perustaa toimintansa myös kuluvan vuoden alussa lanseerattu Zoom Teufel, tanskalaisen Forlaget Zoomin ja suomalaisen Zum Teufelin yhteenliittymä. Uuden sarjakuvan julkaisemisen lisäksi Zoom Teufel herättelee harrastajia Apollon tavoin jatkamalla aiemmin julkaistuja sarjoja, tässä tapauksessa Tomen ja Janryn pikkutuhmaa Pikku Pikoa.
Huomionarvoinen uudehko julkaisija on myös Janne-Matti Keisalan Kustannusosakeyhtiö Kumiorava. Keisala on kustantanut muun muassa Tony Millionairen reteää Maakiesia, Pieter de Porteeren Dickie-mykkäsarjakuvia, Nicholas Gurewitchin hilpeän kyynistä Perry Bible Fellowshipiä sekä viimeisimpänä täysosumana Mustekalassakin noteeratun suurikokoisen laitoksen australialaisen Simon Hanselmannin läpimurtosarjaa Megg, Mogg & Pöllö . Linjaton linja on rapautettu hajanaisilla kustannusvalinnoilla, mutta Kumioravaa on näyttöjen perusteella silti syytä seurata.
Kuka myisi taidesarjakuvaa?
Palataan kysymykseen rakenteista. Onko taidesuuntautuneissa pienkustantamoissa jotain perusteellisesti pielessä, kun myynti ei vedä ja työtä tehdään pienillä resursseilla äärirajoille asti? Tätä mieltä on Kreegah Bundolon Hans Nissen. Hän tarjoaa ratkaisuksi muiden kuin kulttuuripiireissä marinoituneiden ja taidesuuntautuneiden ihmisten rekrytointia.
”Pitäisi olla mukana myös osakkaita, jotka ymmärtävät tekstistä ja tarinoiden rakenteista syvällisesti jotakin, talousasioista jotakin, logistiikasta jotakin ja etenkin siitä, millä tavalla markkinat toimivat. Moni tärkeä myyntiväylä on pienille kustantajille pysyvästi tukossa, mutta uskon, että tämä pienkustantamisen keskeisin ongelma olisi ratkaistavissa kaikista helpoimmin.”
Nissenin maalailee kuvaa ulospäinsuuntautuneesta, markkinointihenkisestä henkilöstä, joka myisi kotimaista taidesarjakuvaa kirjastopäättäjille ja kirjakauppaketjujen sisäänostajille. Ongelma on tietenkin raha. Sarjakuvaa rakastava kuvatyöläinen puurtaa pienellä korvauksella ja palkattakin, myynnin ammattilainen tuskin.
Koska suurta markkinointibudjettia ei pienkustantajilla ole, voi ruohonjuuritason tiedotus olla pienkustantajan myynnille olennaista. Tähän riittää innostunut kirjakaupan myyjä. Harva jälleenmyyjä Suomessa Nissenin mukaan kuitenkaan innostuu taidesarjakuvasta. Jos innostuu, se näkyy myynnissä heti.
”Katsos on kaksi hyvinkin eri asiaa: myyjä ja rahastaja. Rahastaja on kauppias, joka istuu myyntitiskin takana, antaa asiakkaan selata rauhassa ja itse tulla ostopäätökseen, ja kun näin tapahtuu, rahastaa. Myyjä on sana, jota käytetään yleisnimikkeenä kaikista kaupassa työskentelevistä, jotka ovat asiakkaiden ja rahan kanssa tekemisissä, mutta myyjä itse asiassa on hyvin harvinainen ilmiö. Myyjä myy tuotteen. Myyjä näkee asiakkaan tarpeen tai heikkouden ja puhumalla houkuttelee asiakkaan sijoittamaan rahansa johonkin tuotteeseen. Mielellään moneen tuotteeseen. Ja myyjiä sarjakuva-ala tarvitsee enemmän kuin mitään muuta. Mieluiten myyjiä, joilla on sivistystä ja hyvää makua.”
Hyvä paha kulttuuripolitiikka
Jos voitontavoitteluun tähtäävien toimintaperiaatteiden mukaan operoiva kirjakauppaketju supistaa nimikevalikoimaansa ja remontoi maan parhaimpiin kuuluvan kirjakaupan ylöspanoa halvemman oloiseksi, kyse on kapitalistisesta talousjärjestelmässä toimimisesta. Jos kirjastomäärärahoja leikataan, kyse on politiikasta ja – viime kädessä – arvovalinnoista.
Pienkustantaja on suurempia kilpakumppaneitaan alttiimpi yhteiskunnallisille muutoksille. Huuda Huudan lopettamisen jälkeen Tommi Musturi kirjoitti kärkevässä verkkopamfletissaan kulttuurikielteisen politiikan vaikutuksesta kustantamiseen ja kirjamyyntiin. Nyt jo poistetussa tekstissään hän väitti negatiivisen ilmapiirin vaikuttavan jopa kuluttajien haluun vastaanottaa haastavaa ja uutta sisältöä.
Kreegah Bundolon Nissen ei näe kulttuurikielteisyyttä uutena tai pelkästään politiikkaan liittyvänä ilmiönä. Suurin haaste, hän tähdentää, on nimenomaan konkreettinen: kuinka saada kirjat kirjakauppoihin ja kirjastoihin, toisin sanoen lukijoille.
Onkin helppoa sortua vanhojen muisteluun ja olla pohtimatta sitä, mikä on nyt paremmin kuin ennen. Nissenin mielestä on syytä pitää mielessä koko kuva; kaikki kehitys ei suinkaan ole ollut huonoa. Moni taiteilija saa nykyään tehdä sarjakuvaa kokopäiväisesti apurahan turvin, mikä ei olisi ollut mahdollista esimerkiksi 1990-luvun alussa monen nykyisen taidesarjakuvaveteraanin aloitellessa uraansa. Esimerkiksi Tommi Musturi ja Marko Turunen ovat saaneet nauttia apurahaputkista. Taustalla on määrätietoinen poliittinen vaikuttaminen, joka lopulta johti sarjakuvan aseman tunnustamiseen omaksi taiteenalakseen ja rahoituksen lisääntymiseen (2).
Toinen merkittävä muutos, Nissen muistuttaa, on painokustannusten laskeminen ja ylipäätään painattamisen helpottuminen. Pien- ja omakustantajan on nykyään mahdollista teettää sarjakuvakirjan painotyö kohtuulliseen hintaan. Moni sarjakuva painetaan nykyään Virossa tai Itä-Euroopassa, missä kustannukset ovat pienemmät ja palvelualttiuskin pieniä asiakkaita kohtaan usein jouhevampi. Kilpailu ja maailman pienentyminen on tältä osin hyödyttänyt tekijöitä ja kustantajia.
Sarjakuva ei elä sinetöidyssä kuplassa, maailmaa ei toisin sanoen pääse pakoon. Annetaan viimeinen sana Petteri Ojalle, sarjakuvabisneksen pragmaattisimmalle henkilölle. Hänen näkemyksensä kun on varsin lohdullinen:
”Politiikka aaltoilee välillä eteen- ja välillä taaksepäin. Sarjakuva pysyy.”
Tähän on hyvä tukeutua. Töitä tosin on luvassa.
______
Lähteet:
(1) Aino Sutinen: ”Kriitikon valinta – vuoden parhaat sarjakuva-albumit 2016.” Sarjainfo 1/2017, 26–29.
(2) Sarjakuvakeskus 2011. ”Kulttuuriministeri: Sarjakuvan asemaa on syytä vahvistaa”. Haettu osoitteesta http://sarjakuvakeskus.fi/etusivu/ajankohtaista/127-kulttuuriministeri-sarjakuvan-asemaa-on-syyta-vahvistaa. Viitattu 15.9.2017.
tekstiä muokattu 17.10.2017