Teksti: Ville Hänninen
Kuvat: 1. Joakim Pirinen: Sokeri-Sakari (Suuri Kurpitsa 1987, 2003)
2. Joakim Pirinen: Meitä kustaan silmään (Suuri Kurpitsa 2001)
3. Joakim Pirinen: Komisario Neliön välähdys (Suuri Kurpitsa 2015)
Kriitikkona en lue niinkään yksittäisiä teoksia vaan tuotantoja. On ihmeellistä tarkastella pitkän uran tehnyttä taiteilijaa, jonka vaiheita voi rauhassa rekonstruoida jälkikäteen, nähdä nousut ja nykäisyt, luisut ja lipeämät.
Tästä näkökulmasta niin sanottu väliteos voi olla kiinnostavampi kuin useimpien taiteilijoiden eheät onnistumiset. Kuka pelkkää latomerta jaksaisi katsella?
Yksi kiinnostavimmista urista on ruotsalaisella Joakim Pirisellä. Vuonna 1961 syntynyt Pirinen ponnahti melkein suoraan hiekkalaatikosta huipulle. Hän piirsi parikymppisenä ilmestyksenomaiset sarjakuva-albumit Myrsky hiekkalaatikossa (1983, suomeksi Suuri Kurpitsa 1986) ja Sokeri-Sakari (1985, Jalava 1987).
Sen jälkeen ruotsalaisen taiteilijan uralla on riittänyt vaiheita hajanaisista proosateoksista joskus liiankin sisäänpäin kääntyneisiin sarjakuvatarinoihin. Varsinkin 1990-luvulla Pirinen etsi itseään syvältä itsestään.
Painetulla sarjakuvalla on populaarikulttuuriset juuret. Sen vuoksi moni lahjakkuus luiskahtaa varsinkin suurissa sarjakuvamaissa limboon, toistamaan kerran keksimäänsä hahmoa tai muinoin omaksumaansa tyyliä vuosia, vuosikymmeniäkin. Myös Suomessa jotkut ovat onnistuneet saavuttamaan luovuuden tilan, jossa piirtämään mennään kuin postia lajittelemaan ja eteneehän elämä toki niinkin.
Pirisenkin olisi ollut helppoa ratsastaa 1980-luvulla luodulla maineella auringonlaskuun. Hänestä ei kuitenkaan ollut siihen. Sydän vaati tekemään taidetta, eikä se tarkoita itselle ja muille tutun asian toistamista taputtavalle yleisölle.
Parikymppisenä neroksi julistetulle taiteilijalle tuli sisäinen kriisi. Sokeri-Sakari, ruotsiksi Socker-Conny, oli valtava hitti. Se tuntui seuraavan Piristä varjon lailla, vaikka miten pyristeli.
1990-luvulla Pirinen kirjoitti näytelmiä, piti taidenäyttelyitä ja järjesti luentatilaisuuksia. Hänen taiteestaan ilmestyi viisi eri kokoelmakirjaa. Jos toimittaja erehtyi kysymään, tuleeko Socker-Connylle joskus jatkoa, vastaus oli kohteliaimmillaan ehdoton ei. Taiteilija oli vielä vuosituhannen vaihteessa Suomessa käydessäänkin sitä mieltä.
Pirisen nuoruudentuotanto onkin erityinen nuoruuden leimahdus: mustan huumorin, voimakkaan visuaalisen tyylin ja kaikkinaisen hervottomuuden yhdistelmä. Edeltävän underground-sukupolven lailla Pirinen rienasi kaikkea liikkuvaa.
Suomalaisen Kati Kovácsin tavoin hänen tarinointinsa toimii parhaiten muutaman sivun jutuissa, jotka hehkuvat puhdasta kertomisen iloa. Sarjakuvat ammentavat samanaikaisesti sekä lajin historiasta että silloisesta nykyhetkestä: Pirinen otti vaikutteita sekä George Herrimanin Krazy Katistä että Robert Crumbin undergroundista ja Mark Beyerin uusprimitivismistä.
Sokeri-Sakari ei välttämättä ole Pirisen tuotannon paras teos, mutta se on mieleenpainuvin. Sakarin hahmo on täydellisen epäkorrekti ja tökerö: ihminen, jota ei haluaisi tosielämässä tavata minuuttia pidempään, mutta josta kertovaa sarjakuvaa voisi lukea vaikka kuinka kauan.
Raitamyssyinen törkimys on sukua monille sarjakuvahahmoille. Ehkä eniten Sokeri-Sakari tuo mieleen ranskalaisen underground-piirtäjän Reiserin sarjakuva-albumin Paksu nilkki (WSOY, 1993). Kumpaakaan törkymöykkyä on mahdotonta kuvitella 2010-luvun luomuksiksi.
Sokeri-Sakaria ja muita Joakim Pirisen 1980-luvun tarinoita on hiukan vaikea mieltää myöskään nykyisen Pirisen tekemiksi. Totta kai taiteilija on sama ihminen ja hänen vallaton viivansa ja satiirinen otteensa on tuttu uran alusta lähtien, mutta silti tuntuu, että menestys vei Pirisen pitkäksi aikaa hakoteille. Kuin hän olisi ollut auto-onnettomuudessa ja opetellut alusta lähtien kaiken, kävelemisenkin.
Pirinen piti 1990-luvulla vuosien tauon piirtämisestä muutoin kuin omaksi iloksi. Hänen paluutarinansa oli ajan hengen mukainen, mutta tunnelmaltaan erityinen omaelämäkerrallinen hapuilu päin lapsuuden muistoja. Joakim, ”Jocke”, kuvasi kotiaan Tukholman Lidingössä Brändövägenillä eleettömästi, neliö neliöltä. Kuin väliaikaisesti sokeutunut ihminen yrittäisi hahmottaa todellisuuttaan tunnustelemalla tuttuja esineitä ja hakisi merkityksiä niiden koskemisesta.
”Pitkään mikään ei tuntunut hyvältä. Kärsin suoranaisesta piirtäjän blokista, eikä suuren yleisön huomio auttanut asiaan yhtään. Sokeri-Sakarista tuli taakka. Kun kirjoitin tarinan lapsuuskodistani, jossa vanhempani yhä asuivat, lukot aukenivat”, Pirinen kertoi haastatellessani häntä vuonna 2001.
Myöhemmissä sarjakuvakirjoissaan (mm. Meitä kustaan silmään, Kalmasen herrasväen aviopulmat) Pirinen hahmotti paikkaansa sarjakuvamaailmassa jatkuvan tyylillisen kokeilun kautta, leikki estottomasti ja usein itseisarvoisesti kerrontatekniikoilla ja kielellä. Vaikka keskiössä oli ranskalaisen uuden kirjallisuuden liikkeen OuLiPon ja sen myöhemmän sarjakuvavastineen OuBaPon tapaan leikki ja sen tuottama kerronnallinen raikkaus, voi sanoa, että Pirinen ryhtyi formalistiksi kyetäkseen edes piirtämään sarjakuvia.
Sarjakuvakerronnan vankan hallinnan lisäksi hän tuntee hyvin kuvataiteiden ja kirjallisuuden historiaa ja käyttää niitä luomiseensa siinä missä ”omaakin” välinettään. Pirinen onkin siitä harvinainen sarjakuvataiteilija, että hän todella yhdistää sanaa ja kuvaa tasavertaisesti, ilman että kumpikaan kärsii.
Kielivelmuilun lisäksi sarjakuvista kuvastuu innostus abstraktiin taiteeseen. ”Sarjakuvallisen ilmaisun mahdollisuudet valkenivat minulle myöhäisessä teini-iässä. Olin hyvin innoissani abstraktista ekspressionismista ja halusin ryhtyä kuvataiteilijaksi. Sitten näin Öyvind Fahlströmin 1960-luvulla tekemän teoksen. Se perustui George Herrimanin Krazy Kat -sivuun 1920-luvulta. Fahlström oli muuttanut hahmot abstraktiksi, mutta ruutujako oli yhä tallella. Olin äimistynyt ajatuksesta, että sarjakuvaa ja kuvataiteellista ilmaisua voi sekoittaa näinkin.”
Falhströmistinen sekoittamisen halu on puhjennut todella kukkaansa vasta 2000-luvulla. Tähänastisen huippunsa se saavuttaa Komisario Neliön välähdyksessä (2014, suomeksi Suuri Kurpitsa 2015). Teos yhdistää Pirisen uran neljä puolta: lakkaamattoman kokeilunhalun, tolkuttoman räävittömyyden, tinkimättömän poliittisuuden ja sysimustan melankolian. Henkilökohtaisuus tuntuu tarinoissa kauttaaltaan, mutta se ei hautaa muita tasoja alleen.
Pirisen 2000-luvun tuotanto on kaunis kuin keski-ikäinen mies: kitkeryys ja jatkuvana jäytävä tunne omasta kuolevaisuudesta yhdistyvät elämänkokemukseen, herkkyyteen ja sellaiseen tökeröyteen, johon nuoremmilla ei ole rahkeita.
Hän on oppinut 35 vuodessa kanavoimaan tunnetilansa taiteeksi, joka on paitsi viisasta ja kekseliästä myös uskomattoman hauskaa. Haluan uskoa siihen, että jos sarjakuvista kirjoitetaan mitään 50 vuoden päästä, Pirinen muistetaan yhä ja on noussut taiteenlajin klassikon asemaan.
Komisario Neliön välähdys sijoittuu Perineumin valtakuntaan, jonka miljardin asukkaan pääkaupunki on niin suuri, ettei sillä ole nimeä. Kasvottoman kuoleman tyyssija tarjoaa taiteilijalle loputtomat mahdollisuudet. Perineum on meidän maailmamme, mutta mikä tahansa on muutettavissa, jos Pirinen haluaakin kertoa neliöstä, joka tutkii dodekaedrin raakaa murhaa tai panna karhuperheensä ajelemaan ydinvoimalla kulkevalla autolla.
Absurdia? Kyllä, mutta absurdismi on aina kuulunut sarjakuvaan. Esimerkiksi ruotsalaisen sarjakuvan pioneeri Oskar ”OA” Andersson piirsi 1900-luvun alussa sarjakuvaa Mannen som gör vad som faller honom in, mies joka tekee mitä mieleen pälkähtää. Sitä Pirinen nimenomaan tekee.
Lähes perätysten seuraavat esimerkiksi omakohtaisen tuntuinen tarina rinnakkaismaailmasta, joka kohtaa ydintuhon, Väinö Kirstinän runoa muistuttava sanailottelu merisiilistä ja monisukasmadosta ja julkisuuskulttuuria ryöppäävä satiiri ”Eläimelliset neloset”.
Kertomuksessa ”Aikamoinen iltapuoli” karhut ottavat jalat alleen ja pakottavat rauhallisesta illasta haaveilevat päähenkilöt juomaan itsensä. Tupakit joraavat kuolemantanssin tahdissa ja laulavat operettia. Tiedätte tilanteen. Mutta harvoin sitä on näin hurjasti näytetty!
Dialogi äityy usein Piris-tasollakin hervottomaksi: ”Voi olla, että joskus on tullut oltua ankkurit savessa.”
Kyllä. Pirinen kuvaa monennäköisten eläintensä ja olentojensa kautta juuri ihmisiä, meitä reppanoita, jotka olemme, olemme olleet ja tulemme olemaan ankkurit savessa.