Pirkko Holmberg
Kysymys taiteen ja politiikan suhteesta voi johtaa harhaan ainakin kahdella tavalla. Ensimmäinen on taiteen alistaminen poliittisen agendan palvelijaksi. Silloin taiteen tehtäväksi annetaan kysymysten esittäminen ympäröivästä maailmasta ja mahdollisesti myös vastaaminen niihin, mieluusti poliittisesti oikeaoppisesti värittyneenä. Toinen on taiteen merkityksen näkeminen juuri siinä, ettei sillä ole taloudellista tai poliittista merkitystä.
Yhtenä poliittisen taiteen asiantuntijana (ensimmäisessä mielessä) on esiintynyt Aalto-yliopiston väistyvä professori Teemu Mäki, jonka Perkele-maalarikollektiivin teoksia on tällä hetkellä esillä Vantaan taidemuseon piirustusnäyttelyssä Drawing in the Flesh (7.9.2013 asti). Mäki on mielestäni, monien muiden vasemmistolaisten taideteoreetikoiden tapaan, onnistunut ajoittain kuvaamaan taideteoksen erityislaatua ja vaikutusta osuvasti sekä myös tehnyt onnistunutta ja koskettavaa taidetta. Tämä on kuitenkin tapahtunut nähdäkseni ainakin osittain riippumatta hänen valitsemastaan taideteoreettisesta perusasenteesta, jossa hän näkee taiteen filosofian tai politiikan välineenä tai jatkeena.
Juha Sääski, Rituaalipiirustuksia 1, 2010-2011, hiili paperille. Kuva: © Juha Sääski (Vantaan taidemuseo)Varsinkin kollektiivimaalausten kohdalla näkyy mielestäni selkeästi, miten teoria ja käytäntö jäävät erilleen. Mäen mukaan kollektiivimaalauksen ajatuksena on taiteellinen ”yksityisomistuksen poistaminen”, joka altistaa maalaukseen osallistujat sellaiselle mitä he itse eivät voi täysin hallita, myös ratkaisematta jääville ristiriidoille, koska kenellekään ei jää viimeistä sanaa. Käytännössä maalarit kuitenkin toteuttavat Mäen ennalta asettamia ideoita ja malleja kuin keskiaikaiset oppipojat maalarimestarin verstaassa, ja se mitä prosessin olisi tarkoitus opettaa jää kopioidessa artikuloimatta. Myös maalausten aiheet jäävät alleviivaaviksi ja stereotyyppisiksi (romanikerjäläinen, ahne pankkiiri, dollarin seteli) ja vaikutelmaa vahvistetaan kirjoitetuilla iskulauseilla, kuin kuvat eivät itsessään riittäisi.
Se mitä taide itse haluaa sanoa, saattaa tulla mukaan, mutta tiedostamattomalla, käden toiminnan tasolla. Puheiden tasolla kuitenkin pitäydytään vanhassa vasemmistolaisessa retoriikassa, jossa taide halutaan pitää politiikan palvelijana ja vierastetaan minkäänlaisen itseisarvon antamista esteettiselle ”illuusiolle”. Täysin odottamatonta ei ole, että myös vasemmiston keskuudesta on noussut ääniä, joiden mukaan tämä on itse asiassa marxilaisen taideteorian väärinymmärtämistä. Tämän esimerkiksi Alana Jelinek tuoreessa kirjassaan, ja häntä aiemmin jo Herbert Marcuse ovat pyrkineet osoittamaan.
Toinen harharetki on taiteen merkityksen näkeminen juuri siinä, ettei siitä ole mitään niin sanottua hyötyä, jolloin se tarjoaa välttämättömän vastapainon ympäröivälle hyödyn ja välineellisyyden maailmalle. Taiteen autonomisuuden kuvaaminen tällä tavalla voi olla vaarallista peittäessään sen, mikä jää yhteiskunnan hallitsevaksi diskurssiksi. Taiteen autonomia ei siis voi tarkoittaa, että taide olisi jotain muusta maailmasta ehdottoman erillistä, yhteismitatonta ja siksi sen kannalta merkityksetöntä. Tällaisenkin katsomuksen vallassa taidetta voidaan tehdä ja vastaanottaa korkeatasoisesti, mutta tämä on riippumatonta itse katsantokannasta. Taiteen jäädessä ilman selkeästi artikuloitua paikkaa yhteiskunnassa voimistuu kierre, joka voi lopulta tehdä taiteen itsensä mahdottomaksi.
Edellä kuvattujen näkemysten mukaan taide saa merkityksensä siis joko alisteisuudestaan politiikalle tai erillisyydestään siitä – näihin vastakkainasetteluihin jumiutuessaan keskustelu kulkee kauan sitten automatisoituneita ratoja, eikä tee meitä yhtään viisaammaksi.
Taide – pakopaikka vallankumouksiin pettyneille?
Taidefilosofiaa on usein pidetty pakopaikkana filosofeille, jotka ovat pettyneet poliittis-yhteiskunnallisten vallankumousten mahdollisuuksiin. Monien aikalaistensa tavoin Friedrich Schiller kritisoi Ranskan vallankumousta ja piti sen vaipumista terroriin seurauksena yksipuolisen järkipainotteisesta valistuskäsityksestä, joka jätti ihmisen tuntevan ja aistivan luonnon oman onnensa nojaan. Kirjeissä esteettisestä kasvatuksesta (Über die ästhetische Erziehung des Menschen, 1795) hän esittää ihmisen sisäisen jalostamisen esteettisen sivistyksen avulla ainoana mahdollisuutena tasapainoisen yhteiskunnan luomiseksi. Tässä Schiller näki tehtävää ”enemmäksi kuin yhdeksi vuosisadaksi”.
Martin Heidegger halusi uudistaa saksalaista yliopistojärjestelmää kansallissosialistisen vallan uusjaon siivellä. Näiden kunnianhimoisten haaveiden kariuduttua hän piti luentosarjan koskien Schillerin esteettisiä kirjeitä (Übungen für Anfänger, 1936–37), joita hän piti modernin kaunotaiteen käsitteen syntysijana. Samoilta ajoilta on myös peräisin Heideggerin tutkielma Taideteoksen alkuperä (Ursprung des Kunstwerks), jossa hän kutsuu taideteosta totuuden tapahtumisen paikaksi.
Juha Sääski, Kehon kuva, 2010-2011, hiili ja muste paperille. Kuva: © Juha Sääski (Vantaan taidemuseo)
Onko näissä tapauksissa kyse pakenemisesta esteettiseen norsunluutorniin nauttimaan valheellisen lumeen lohdutuksesta, kuten helposti kuitataan, vai jostain perustavammin taiteen luonteeseen liittyvästä? Mitä vaadittaisiin sen tajuamiseen, ettei kulttuuri ole minkään muun alaisuudessa tai palveluksessa vaan että se on yhteiskunnan täysivaltainen osa-alue, siinä vaikuttava voima? Ja ettei taiteelle antamiemme merkitysten totuus pelkästään riipu tosiasioista vaan ne myös vaikuttavat todellisuuteen?
Hiukan samantapainen tapahtumakulku oli ehkä havaittavissa myös vuoden 1968 opiskelijavastarintaan aktiivisesti osallistuneen Herbert Marcusen teoksen Taiteen ikuisuus (Permanenz der Kunst, 1977) taustalla. Friedrich Schillerin ajatukset esteettisestä lumeesta ja leikistä pelastavana mahdollisuutena vaikuttivat syvästi Marcuseen, ja hän myös kehitteli niitä hedelmällisesti edelleen sovittaen niitä yhteen psykoanalyysin ja frankfurtilaisen kriittisen filosofian kanssa. Äänenpainot hänen viimeisessä teoksessaan ovat kuitenkin aiempaa paljon synkempiä ja pessimistisempiä. Hän ei tohdi täysin uskoa, että yhteiskunnan parantaminen edes taiteen avulla olisi mahdollista. Kuitenkin hän näkee taiteessa radikaalin toisinajattelemisen mahdollisuuden, joka on riippumatonta sen mahdollisista poliittisista liittymäpisteistä. Taideteoksen tehtävänä ei hänen mukaansa ole kuvata autenttisesti todellisuutta tai luoda täydellisiä esteettisiä muotoja vaan pitää utopian avulla avoimena tila mahdolliselle tulevalle, jolloin ”sisällöstä tulee muotoa”. Marcuse pitää taiteen läpipolitisoitumista vaarallisena, koska silloin se ei voi enää valmistautua muutosten jälkeen tuleviin uusiin muutoksiin, koska se on tullut valjastetuksi välittömän todellisuuden poliittisiin muutostarpeisiin.
Itse pidän Marcusen arviota taiteen suhteesta politiikkaan ja yhteiskuntaan osuvana ja myös nykyaikaan soveltuvana. Hieman toisenlainen ”poliittinen taideteos” edellä mainitussa Vantaan taidemuseon näyttelyssä on Kuvataideakatemian opiskelijoiden ja lehtori Petri Hytösen toteuttama tutkimuksellinen muotokuva Kallion kaupunginosasta. Piirrettyihin harmaasävyisin kaupunkikulisseihin on sovitettu rytmikkäästi liikkuvia mekaanisia elementtejä. Juoppo koukistaa pullokättään kuten muinoin tehtaassa käytettiin vasaraa. Kadulla kulkijat roikotetaan esiin kuin broilerit tehtaan liukuhihnalla. Monenmoisten yksinäisten hahmojen ja lastenrattaita työntävän äidin lomassa roikkuu myös suojelusenkeli. Teoskokonaisuus lähestyy Kalliota myötätuntoisen leikillisesti; sen rujous ja alkeellinen mekaniikka jättävät kasvoille vinon hymyn. Tällä esimerkillä sopii ehkä havainnollistaa sitä, miten taideteoksen kriittinen tehtävä ei toteudu kuvaamalla ideasisältöjä tai suoraan vallitsevaa todellisuutta, vaan asettumalla leikin avulla hieman vallitsevan todellisuuden ulkopuolelle, paljastaen siitä uusia asioita.
”Laatustandardeja” taiteelle?
Taideteorioista paistaa usein läpi se, millaista taidetta niiden luojat itse suosivat. Taiteen määritelmien antaminen merkitsee aina jollain tasolla omien taidemieltymysten esiintuomista, tietynlaisen taiteen asettamista toisten edelle ja siten vallankäyttöä. Siksikin Aalto-yliopiston aloittama projekti taiteen laatukriteerien määrittämiseksi herättää vaistomaista huolestumista. Kyse on kuitenkin hiukan eri tason asiasta kuin pelkkien teoreettisten väitteiden esittämisestä. Toisaalta kyseessä on varmaankin taidekentän itsepuolustusreaktio: omaa aluetta halutaan suojella luomalla sille ”virallisia laatustandardeja”. Lääkärit vastustavat usein lääkärien koulutuspaikkojen lisäämistä pelottelemalla lääkärien ammattitaidon laskulla, mutta harvempi tuntuu olevan huolissaan taiteilijoista vailla omaan alaansa liittyviä taitoja kuten piirustustaitoa.
Laura Ukkonen, Välitunti, 2012, hiili paperille. Kuva: © Laura Ukkonen (Vantaan taidemuseo)Taiteen kriteereissä ei tietenkään ole kyse samanlaisista standardeista kuin vaikkapa teknologian alueella, mutta miten käy, jos joku alkaisi käyttää niitä sellaisina? Aletaanko vääränlaisesta taiteesta vaatia korvauksia ja kuluttajansuojaa? Materiaalisella tasolla rajoittamattomuudesta seuraa tuhoa, koska resurssien rajat on helpompi osoittaa. Henkisellä tasolla, kuten kulttuurissa, ulkoa käsin tapahtuva rajoittaminen kuitenkin merkitsee totalitarismin riskiä. Siksi taiteen jonkinasteisen määrittymättömyyden tai itsemääräytymisen kanssa olisi osattava elää.
Anton Vidokle toteaa e-fluxin artikkelissaan, että taidemarkkinoille on luotu eräänlainen pyramidihuijaus tai kiristysjärjestelmä. Tullakseen toimeen taiteilijoiden täytyy yleensä tehdä opetustyötä, ja voidakseen opettaa heidän täytyy hankkia maisteritason koulutus. Näin taiteilijat kouluttautuvat yhä enemmän ja koulutuspaikkoja syntyy lisää, vaikka työpaikoista valmistumisen jälkeen ei ole takeita. Samalla tämä johtaa taiteen muuttumiseen maailmanlaajuisesti yhä homogeenisemmäksi.
En ole Vidoklen kanssa samoilla linjoilla, jos hän toivoo taidekoulutuksen alasajoa ja taiteen muuttumista yhä enemmän amatöörimäiseksi harrastamiseksi muun työn ohella (tästä en ole täysin varma). Suomessa tällä hetkellä tapahtuva taidekoulutuksen alasajo ei mielestäni ole sellaisenaan hyvä asia, mutta en myöskään näe mitään arvoa standardoidun ja läpiprofessionaalisen taidejärjestelmän puolustamisessa, jossa taide nähdään vain yhtenä taloudellis-poliittisen virkakoneiston osana. Taiteen professionalisoiminen, ammattiosaamisen merkityksen korostuminen ja tiukempi määritteleminen merkitsee myös taiteen yhä tiukempaa kontrollia kaikilla institutionaalisuuden ja toimijuuden tasoilla. Tällöin taiteen tehtäviin kuuluvalle radikaalille toisinkuvittelemiselle jää yhä vähemmän tilaa.
Tämä numero toimikoon mahdollisena osoituksena, ettei tämä kuvittelun kyky ainakaan vielä ole täysin sammunut.
Kirjoittaja on Mustekalan loppuvuodesta 2013 muihin puuhiin väistyvä päätoimittaja, jonka suomennos Friedrich Schillerin teoksesta Kirjeitä esteettisestä kasvatuksesta ilmestyy lähitulevaisuudessa Tutkijaliiton kustantamana.
Toim. huom. Vantaan taidemuseon Drawing in the Flesh -näyttely suljettiin ilmastointiongelmien vuoksi viikolla 26. Museo avataan jälleen syksyllä.
Lähteitä:
Ylen uutinen Aalto-yliopiston taiteen laadullisten kriteerien määrittelyprojektista
Jelinek, Alana (2013) This is not art. Activism and other ‘Not-Art’. I.B. Tauris.
Marcuse, Herbert (2011) Taiteen ikuisuus. Suom. Ville Lähde. Tampere: niin&näin.
Mäki, Teemu(2005) Näkyvä pimeys. Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta. Helsinki: Kuvataideakatemia.
Vidokle, Anton (2013) “Art Without Market, Art Without Education: The Political Economy of Art.” e-flux #43 2013:3.