Teksti ja kuva: Tanja Parkkonen
Taide on viime aikoina haluttu nähdä yhtenä hyvinvoinnin lähteenä niin, että siitä jopa haetaan oikeutusta taiteen olemassaololle. Haastavaa keskusteluissa näyttää kuitenkin olevan määritellä, miksi ja miten taide olisi kaiken kattava hyvinvoinnin lähde. Helposti tyydytään toteamaan, että taide on hyvä joten toki sen merkitys on myös hyvinvoinnissa. Päätelmästä erimieliset tosin lisäävät, että taide ei ole olemassa hyvinvointia lisätäkseen. Taide on jotain ihan muuta: taiteen tehtävä on ilmentää ihmisen maailmaa ja tuoda esille sen ongelmia.
Tässä kirjoituksessa pohdin hyvinvointia jokamiehen oikeutena tehdä taidetta. Ajattelen että taiteessa kyse on yhdestä ihmisen toiminnan muodosta. Käytännön esimerkkinä tarkastelen Tikkurilassa, Vantaan aikuisopiston taidekeskuksessa, kokoontuvaa taidegrafiikkaryhmäämme, joka kokosi vuosi sitten näyttelyn vuosien mittaan kerääntyneistä aikaansaannoksistamme. Näyttelyä koottaessa pohdimme yhdessä harrastusryhmämme merkitystä ja kirjasimme ajatuksiamme ylös näyttelyesitteeseen:
Mitä tämä kaikki meille itsellemme merkitsee? Totesimme yhdessä, että taidegrafiikan ryhmän muodostama kokonaisuus on meille tärkeä. Taide on monipuolinen kieli ja alue, jonka ympärille kokoonnumme erilaisista taustoista, iästä ja ammateista lähtien. Usein vilkas ja ajankohtaisista aiheista koostuva puheensorina täyttää työpajan taideharrastuksen ohessa.
Näihin lauseisiin sisältyy taiteen tekemisen merkitys meille harrastajille. Emme halua vain katsoa muiden tekemiä teoksia, haluamme tehdä itse. Emme välitä vähättelyistä, että harrastajien taide olisi toisarvoista todellisten ammattilaistaitajien tuotoksiin verrattuna. Haluamme osallistua, oppia, nähdä ja ymmärtää.
Meidän harrastajien teoksia saatetaan toisinaan verrata sellaisinaan esimerkiksi taideinstituutioiden kautta tuotettuun taiteeseen. Tällöin voimme huomata muutamia mielenkiintoisia asioita. Itse teokset ovat pitkällä aikavälillä harvalle ryhmämme tekijöistä toiminnan perimmäinen tarkoitus. Lisäksi teosten aiheet ovat nekin tiukasti tekijöidensä näköisiä. Työt tuskin sisältävät kapinaa, ilmentävät elämän tuhoisuutta ja ottavat kantaa globaaleihin vääristymiin. Ne harvoin tekevät näkyväksi vääryyttä, ihmisen tuhovoimaa eivätkä syyllistä kaikesta pahasta kapitalisteja, porvareita ja niitä kaikkia muita ihmisiä, jotka jättävät jotain tekemättä, tekevät jotain väärin tai vain ovat erilaisia. Aiheissa kyse on pienistä jopa arkisista asioista, ihmisen kokoisista näkymistä ja tekijän näkökulmasta omaan olemiseensa. Näyttelymme nimi aiheutti päänvaivaa ja lopulta demokraattisesti valittiin vallitsevien aiheiden mukaisesti Ihminen ja luonto, mikä osaltaan kertoo teosten luonteesta.
Harrastuksen rinnastaminen ammattilaisuuteen on omasta mielestäni turhaa, koska silloin vertaamme keskenään erilaisien tavoitteiden ja resurssien mahdollistamaa toimintaa. Keskustelu on näin usein varsin hedelmätöntä. Oleellisempaa on tarkastella toimintaa ja sen ilmenemismuotoja: on eri asia seurata sivusta kuin osallistua itse. Taiteen perinteinen merkitys on elämän olemisen ja haasteiden tekeminen näkyviksi mutta se harvoin ratkaisee esittämiään ongelmia. Oman ja ympäröivän elämän käsittely jonkin tekniikan avulla on askeleen lähempänä keinoja ratkaista elämässä ilmeneviä haasteita. Taide voi parhaimmillaan toimia myös olemisen harkitsevan muuttamisen työkaluna.
John Dewey kritisoi jo kauan sitten ihmisten tapaa kiiruhtaa galleriasta toiseen tuntematta ja kokematta – taiteen katsojan pitäisi kokea sama luomisen prosessi, jonka taiteilija on teosta tehdessään käynyt lävitse (Dewey 2005, 56). Taiteelliseen prosessiin osallistumisen tavoite on käytännössä haasteellista toteuttaa. Yksi tapa on tehdä taidetta itse vajavaisinkin taidoin, jolloin kyse on toiminnasta, pohdinnasta, elämän omakohtaisten ongelmien ratkaisemisesta itselle sopivan tekniikan avulla.
Itse näen taiteen ajatteluna ja toimintana, en tuottamisena. Ammattilaisuuden liittäminen käsitteeseen taide on mielestäni jopa ongelmallisempaa kuin harrastuksena tekemisen liittäminen. Aihe on tässä ajassa arka, kun taiteen tuottamisen mahdollisuuksia karsitaan resurssipulaan vedoten. Asia on kuitenkin otettava esille, sillä taiteen käsitteleminen toimintana avaa eteemme kokonaan uuden taiteen merkityksen teoksen eli toimintaprosessin tuotoksen ylitse. Deweyn ajatuksia mukaillen näemme esimerkiksi museoissa ja gallerioissa vain taitelijan itsensä läpikäymän prosessin tulokset, emme sen enempää. Yleisöopastuksilla ja vastaavilla tapahtumilla voidaan katsojia toki helpottaa näkemään myös teoksen syntyprosessi. Opastamisen menetelmät tuskin ovat kuitenkaan niin tehokkaita kuin taiteen luominen itse voisi olla.
Mielenkiintoisen näkökulman taiteen olemisen muutoksen syihin tuo Antti Salminen käsitellessään jälkifossiilisen ajan ilmiöitä. Nykykäsityksen mukaisen taiteen on mahdollistanut öljy – energialähde, joka on luonut ihmisen modernin maailmankuvan. Fossiilisen energian ehtyessä taiteen ja elämän pitämiseen erillään ei ole enää varaa, koska siihen tarvitaan liikaa öljynkaltaista energiaa. Kaikki mitä tehdään taiteen nimissä, on voitava tehdä elämän nimissä. (Salminen 2015, 7, 8, 25.)
Tarkemmin ajateltuna jakoa erilaisten taiteen tekemisen tapojen välille voidaan hakea toiminnan mahdollistaman energian kautta. Harrastuksena taiteessa on kyse niin sanotusta omaehtoisesta tekemisestä. Kyse on vapaasta toiminnasta, jota tehdään tekijän omasta inhimillisestä energiasta ja mahdollisuuksista käsin. Taiteen tekeminen on esimerkiksi osa jokaisen taideryhmäämme osallistujan elämää. Teoksissa kyse ei ole taideinstituutioiden hyväksymästä eikä kaupallisiin tarkoituksiin tuotetusta taiteesta. Tavoitteiden rajojen ei ole tarkoituskaan olla tarkat, mutta tiedämme, että historiansa kuluessa taide erkani ihmisen elämästä olemaan gallerioissa ja museoissa omana itsenään pelkkänä taiteena.
Tälläkin hetkellä vielä säilömme esimerkiksi museoihin lähinnä teoksia. Muutokset maailman energiataloudessa voivat muuttaa tilannetta niin, että tulevaisuudessa säilömmekin toimintaa ja ihmisenergiaa tavalla tai toisella. Muutoksen tarve koostuu kenties siitä, että ollakseen hyväksytysti olemassa, taiteen tulee liittyä uudestaan osaksi ihmisen elämää. Pelkkä ongelmien näyttäminen ei riitä, vaaditaan paljon enemmän. Taiteen tulee olla apuna myös ratkaisemassa ongelmia. On sitten kyse hyvinvoinnista kokonaisuudessaan tai vain pienten päivittäisten elämän haasteiden tarkastelusta, tarvitsemme taidetta elämämme käsittelyyn.
Hyvä ja inhimillinen elämä on kenties aina murroksessa niin kauan kuin ihminen maapalloa asuttaa. Tälläkin hetkellä työn, toiminnan, tekemisen ja jopa elinkeinojen mahdollisuudet muuttuvat – liekö syynä öljyvarojen hupeneminen vai muutokset ajattelussamme? Kaikkia syitä ja seurauksia ei tunneta, ehkä aika näyttää totuuden kunhan ehtii. Omassa muutoksessaan taide näyttää jo vihjeitä jostain määrittelemättömästä tulevasta. Esimerkiksi hyvinvointikeskustelu osoittaa, että instituutioiden kautta tehty ja esitetty taide etsii uusia energialähteitä. Yksi syy ja seuraus voi toki olla hyvinvointi. Taiteen on ehkä annettava juuri nyt devalvoitua eli kellua vapaasti, jotta se voi löytää uuden suuntansa ja tapansa olla. Ongelmien esittämisen lisäksi taiteen olemisen prosessissa tarvitaan myös mahdollisuus ratkaista olemista toiminnallisuuden kautta.
Hyvinvointi on pohjimmiltaan positiivista energiaa, joka syntyy ihmisistä ja joka käytetään elämän kokoisiin asioihin.
Tanja Parkkonen: Kotimatkalla, 1/1 2016
Lähteet:
Dewey, John 2005 (1934). Art as Experience. New York: Perigee.
Salminen, Antti 2015. Kokeellisuudesta Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään. Helsinki: Osuuskunta Poesia.