Matti Tuomela
Googlaan sanat ”taide” ja ”hyvinvointi”. Hakukone tarjoaa tolkuttoman määrän osumia: raportteja, tutkimuksia, selvityksiä, näkökulmia, avauksia, opinnäytteitä. Puhetavoissa on vain vähän variaatiota. Ruudussa toistuvat sanat: ”hyvinvointi”, ”hoiva”, ”sosiaali- ja terveys”. Huomio kiinnittyy kirjainyhdistelmiin: ”OKM”, ”THL”, ”TESSO”. Jostain kantautuu kriittisiä sävyjä. Jokunen juttu Hesarissa. Loputtomasti uutisia eri laitoksista, jotka ovat päättäneet investoida taiteeseen. ”Miksi?” kysytään ensimmäiseksi. ”Entä minkälaisia tuloksia?”
Taiteen hyvinvointivaikutuksia käsittelevältä puheelta on vuosien saatossa ollut vaikea välttyä. Tähän hetkeen tultaessa keskustelu tuntuu tavalla tai toisella rihmastoituneen koko taidediskurssin maaperään. Se on jakautunut useiksi eri alueikseen, joissa kaikissa asiaa lähestytään eri kulmasta. On keskusteltu taiteen käytöstä osana sosiaali- ja terveystyötä sekä tutkittu sen vaikutusta työhyvinvointiin, yksilön arkeen, talouteen ja yhteiskuntaan. Tärkeäksi teemaksi on noussut myös taiteen saavutettavuus; kuinka tasa-arvoisessa asemassa ihmiset ovat suhteessa taiteeseen ja miten tasa-arvoa voitaisiin edistää.
Ehkä joku on kaivanut Suomen säästötalkoita markkinoidakseen naftaliinista esiin vanhan kunnon Maslow’n tarvehierarkia-pyramidin, ja siihen vastatakseen taiteen on pitänyt keksiä olemassaololleen järkiperusteita ja todistaa vaikutuksensa. Toisaalta hyvinvoinnista ja terveydestä puhutaan jatkuvasti myös taiteen ulkopuolella.
Positiivisuus ja hyvinvointi kulkevat käsi kädessä. Ne muodostavat kehän, jossa toinen edeltää aina toista. Hyvinvointi on saanut jopa ideologian piirteitä. Positiivisella asenteella ihminen pystyy mihin vain, vaikka ei edes pystyisi. Positiivisilla kokemuksilla sanotaan olevan jopa terveydellisiä vaikutuksia, ja miksei olisi? Tässä kohtaa taide palaa keskusteluun: vaikuttaako taide hyvinvointiin ja sitä kautta terveyteen, talouteen ja yhteiskuntaan? Jos, niin miten? Ja jos ei, niin mitä väliä?
Mustekalan Taide ja hyvinvointi -teemanumeron tekstit lähestyvät aihetta niin kriittisestä kuin myönteisestäkin näkökulmasta. Kaikkia tekstejä yhdistää kuitenkin avoin ja analyyttinen suhtautuminen hyvinvoinnin käsitteeseen: mitä on voida hyvin ja voiko sitä mitata?
Taiteen voi puolestaan käsittää radikaalistikin laajemmaksi kuin mitä nykykulttuurissa on totuttu. Elämä voi olla taidetta, jos asiat tekee taiten. Näin asiaa lähestyy Alonzo Aju Heino, joka lähtee käsittelyssään liikkeelle ei vähempää kuin antiikin filosofeista.
Niin ikään pragmaattisempaa lähestymistapaa korostaa myös Tanja Parkkonen, joka pohjaa ajatuksensa oleellisilta osin omaan taideharrastukseensa Vantaan aikuisopistossa, jossa myös teemanumeron kansikuvan grafiikkavedos on syntynyt.
Anne Heikkilä on käynyt läpi useita taiteen hyvinvointivaikutuksia käsitelleitä raportteja ja kirjallisuutta. Esillä on myös taannoinen, Helsingin Sanomissakin laajalti uutisoitu brittitutkimus, joka korosti, että taiteen vaikutuksia tutkittaessa huomio tulee kiinnittää yksilön kokemukseen.
Teemanumeron ainoan englanninkielisen tekstin on kirjoittanut Heini Myllylä, jolla painopiste on myös kokemuksellisuudessa. Keskeisiä teoreetikoita Myllylän tekstissä ovat John Dewey ja Mihail Csikszentmihalyi.
”Me olemme tottuneet ajattelemaan niin, että vaurauden on aina ensin oltava fyysistä jotta se voi olla henkistä”, kirjoittaa Virpi Alanen esseessään, jossa hän muun muassa pohtii taidetta henkisen vaurauden näkökulmasta ottaen esille myös ekokriittiset kysymykset.
Allekirjoittanut on tekstissään tyystin polttanut päreensä koko hyvinvointi- ja positiivisuuskeskusteluun. Essee tutkailee paitsi hyvinvoinnin kaupallistumista myös sitä, millä tavoin diskurssia tuotetaan, kenen toimesta, mihin tarkoitukseen ja miten tämä lopulta heijastuu taidekritiikin tilaan.