16.10. 2007 Teatteri Venus: Likaisia juttuja, ensi-ilta, Leena Vilkka
Likaisia juttuja käsitteli yhtä tunnetta, inhoa. Lika, töhry, kielletyt tekemiset aiheuttavat meissä inhoa. Inhon esittäjät olivat kuitenkin liian viehättäviä herättääkseen katsojissa inhoa söpöine paljaine varpaineen. Näyttelijät esittivät koko joukon ihmiskehon äänimaailmaa (kuolaamista, huohotusta, örinää ja ulinaa) sen verran ylitehostetusti, että katsojissa se herätti huvittuneisuutta ja vienoja naurunpyrähdyksiä. Inhon esittäminen tuntuu synnyttävän tahatonta komiikkaa.
Vastenmielisintä pöydän antimista (penis, koiranherkut, pilaantuneet hedelmät ja leivokset…) oli hajuvesi. Sen liian voimakas tuoksu ärsytti nenääni koko esityksen ajan ja vastenmielinen tuoksu tuntui vielä yöllä nenässäni. Osa katsojista joi tarjoillun omenamehun hieman epäröiden, koska samaan aikaan yksi näyttelijöistä esitteli putkea, jossa oli pissanäyte. Mutta katsojille oltiin kilttejä, pissaa ei tarjottu.
Kolme päänäyttelijää erottui joukosta edukseen. Parhaimmilleen he ylsivät esitellessään stereotypioita, millainen on raiskaaja, millainen on pedofiili, millainen on narkkari, millainen on yksinhuoltaja, rekkakuski, vammainen, millainen on mustalainen tai rasisti.
Yleismielikuvaksi jäi mild, mieto esitys. Esityksen olisi voinut viedä pidemmälle. Aidot ruumiineritteet räkä, pissa, kakka, oksennus, veri, sperma olisivat kenties nostaneet aitoja inhon tunteita esiin. Sanon kenties, koska ainakaan lapsiperheissä ja koiraperheissä nämä eivät kovin suuria intohimoja inhon puolelle jaksa herättää.
Mutta onhan se kieltämättä aika inhottavaa, kun aamulla astuu koirankakkaan olohuoneen matolla.
Kun poistuin Kiasmasta, postin kulmalla törmäsin performanssiin, joka taisikin olla aito katukohtaus. Punapukuinen mieshenkilö uhosi kovalla äänellä, että jos kerran koira kusee kadun varteen, niin kyllä hänkin. Säikähtänyt koirantaluttaja oli pussi kädessä keräämässä koiransa kikkareita. Koira hermostui miehen elämöinnistä ja rupesi haukkumaan. Sitä en katsonut, pissasiko mies kadunvarteen kuten koira, vilkasliikenteisen jalkakäytävän kupeessa kaiken kansan nähden.
Mutta episodi sopi hyvin arjen likaiseksi jutuksi. Näitähän riittää. Helsinki tuntuu muuttuvan vuosi vuodelta yhä likaisemmaksi ja levottomammaksi paikaksi, ainakin rautatieaseman liepeillä.
Likainen stadi jäi taakse, kun hyppäsin taxiin, suuntasin taiteilijaravintola Eliteen ja Crowne Plazan kautta kotiin.
Leena Vilkka
ympäristöfilosofi