14.10.2007 Todellisuuden tutkimuskeskus: LUMO – Esitys uudesta työstä Kulttuuritehdas Korjaamo. Elina Latva
Ensin kuvailen esityksen kokonaisuutta. Kirjoitan siitä, että esitys tapahtuu Korjaamon tiloissa Töölön ratikkahallissa. Jotain näpytän siitäkin, kuinka taas tähänkin esitykseen jonotamme me samat ihmiset. Me toistemme ystävät ja työkaverit. Työryhmän ystävät ja työkaverit. Ajattelen kirjoittaa: Hankitaan elämä! Kuitenkin, tällä kertaa asetelma suorastaan kuuluu asiaan, kun esityksen aiheena vasiten on uusi työ. Tästä saan jatkettua tekstiä muutamalla yleisellä huomiolla uuden työn ilmiöstä. Kuinka työstä on tullut rakkaan harrastuksen kaltainen puhde jota jatkuvasti harjoitetaan. Kuinka olemme alati sosiaalisessa valmiustilassa. Aina alttiina työlle. Ideoimassa. Kuvittelemassa.
Kirjoitan tähän myös jotakin opas Janne Saarakkalaa esittävän Saarakkalan Jannen eleestä; sormia napsauttamalla syntyy sopimus siitä, että esitys tapahtuu taidenäyttelyn kontekstissa. ”Naps.” Olemme taidenäyttelyssä. Näinhän teatteri toimii, illuusiosopimuksen varassa. Mitä sitä sen enempää aikuisille katsojille sisustamaan.
Kuvailen tässä osuutta, jossa esitellään uuden työn tekijää, uustyöläistä kuvaavia taideteoksia. Kerron minkälaisia teoksia on esillä ja mainitsen joitakin avoimia linkkejä maailman taiteen historiaan. Omat suosikkini saavat tietenkin muita enemmän tilaa. Siksi kuvailen tarkemmin inhorealistisen Kyynikko-maalauksen sekä erityisesti suuren ja uhkaavan, tiskaamatta jääneistä ja homehtuneista astioista kasatun Arjen sankari -veistoksen. Kuvailen miltä Arjen sankarin aallonharjan alla tuntuu seistä ja miltä siinä haisee. Esitän mielipiteen. Kerron olevani innostunut siitä, että muuten niin immateriaalisessa näyttelyssä on jotakin niin konkreettista ja kehollisesti tumakkaa.
Seuraavaksi kerron kohtauksesta, jossa esiintyjät hahmottelevat eräänlaista Ikea-versiota eräästä suuren maailman metropolissa näkemästään taide-elämyksestä Korjaamon betonilattialle. Suunnitelma teoksena. Formaatti. Design. Näyttö! Sitten kuvailen illan julkkisvieraan, Karl Marxin haastattelua. Kerron kuinka olen jäänyt miettimään Marxin vastauksia. Pääoma ja tuotantolaitosten yksityisomistus. Sisällöntuotanto. Kehotaide! Kuulen Marxin ihmettelevän, miksei pitkäselkäinen Johnsson ole heiluttamassa lapiota lakimies Pellisen kesämökillä tai sosiaaliseksi koulutettu Saarakkala viettämässä luovaa aikaa Pellisen jälkikasvun kanssa. (Ei kai siihen enää kauaa mene, kun sen joku poliitikko sanoo ihan ääneenkin.) En halua kuulla sellaista enempää ja Marxini vaikenee.
Siirryn kuvailemaan sitä rajankäyntiä, mitä uuden työn tekijä joutuu käymään. Erityisesti tarraan niihin rajoihin mitä uutta työtä tekevä taiteilija vetää. Niin tarraa TTK:n esityskin. Tässä yritän kirjoittaa siitä, mitä rajoja olen vetävinäni. Mitä rajaa jätkät siinä toimiston nurkassa vetävät? Mutta ei ihminen mitä tahansa hahmota, sisältä käsin ainakaan. Puolustaudun: Taiteilijat ovat tehneet uutta työtä satoja vuosia. Työnhaussa koko kehollaan, kaikkien kanssa ja kaiken aikaa. Lisään, että ajatus on epämiellyttävä.
Eroottisesti tanssivaa Todellisuuden tutkimuskeskuksen miestäkin se kalvaa, eikä syyttä. Lapio on hyvä. Näppäimistö on hyvä. Akkuporakone on hyvä. Ihminen on käyttöliittymä. Hyvä silloin, kun se on mahdollisimman yhteensopiva. Loppukappaleessa kirjoitan siitä, kuinka minua jää hiertämään Saarakkalan vilpittömäksi uskomani kommentti siitä, että tällä hetkellä työ syö häntä. Kosketetuksi tuleminen on aina niin voimallista. (Tämän muotoilen niin, ettei siihen jää mitään ironiaa.) Ja vielä viimeiseksi loppulause. Jotakin rakentavaa. Näethän?
kirjoittaja on esitystaiteilija