Rude Mechanicals
Get Your War On
Vaikka valveutuneet amerikkalaiset ovat julistaneet jo 60-luvulta asti maansa politiikan mädännäissyyttä, ei Rude Mechanicalsin kertaustunti George W. Bushin kahden kauden toilailuista tuntunut tippaakaan tarpeettomalta. Tarpeettomalta tuntuu lähinnä se turhauttava tunne, kun joka ikinen viime vuosina tapaamani amerikkalainen on jossain vaiheessa keskustelua todennut ”I did not vote Bush”, vaikka politiikasta ei olla puhuttu siihen asti sanaakaan.
Ällistyttävää amerikkalaisuudessa on aina ollut kansallisidentiteettiin liittyvä kollektiivinen intoilu , joka on Bushin hallintokaudella muuttunut kollektiiviseksi häpeäksi.
Mieleeni juolahti esityksen pohjalta käsite islamilaiset naiset, sekä heidän oletettu alistuneisuutensa. Ehkä tämä kysymys heräsi, koska naiset ja lapset ovat käsitteenä usein enemmän yhtä siiviliuhrien kanssa, kuin miehet. Jostain syystä en ole jaksanut uskoa tähän faktaan alistuneisuudesta täysin rinnoin koskaan. Rude Mechanicalsin esityksen nähtyäni oivalsin mistä tämä johtuu, nimittäin saduista.
Olen aina pienenä pitänyt enemmän Tuhannen ja yhden yön tarinoista kuin länsimaisista satuaarteista. Edellisissä naiset ovat älykkäitä toimijoita, jotka hankalissakin olosuhteissa pyörittävät asiat lopulta mieleiseensä malliin. Vallan käyttö on tarinoissa naisille positiivinen ominaisuus, joka sisältää myös vastuullisuuden, toisin kuin länsimaisissa saduissa, joissa naisen käyttämä valta nivoutuu pahaan.
Siinä missä itämainen prinsessa on älykäs, kirjanoppinut ja henkevä ihminen, on länsimainen prinsessa läpipääsemättömässä ruusupuskassa nukkuva passiivinen lasiarkkuun suljettu kaunotar, joka odottaa horroksessa prinssin herättävää suudelmaa. Ennen kaikkea hän on tuppisuu, joka ei sano missään vaiheessa mitään kovinkaan syvällistä. Valtaa käyttävä nainen, ja se jolla on jotain sanottavaa, on länsimaisten satujen Pahatar ja ilkeä äitipuoli.
Amerikasta löytyykin länsimaisen satuperinteen kontekstissa tarkasteltuna kaksi kansallisesti tunnustettua pahatarta. Toinen on Condoleezza Rice, jonka pahuuden maine on Bushin myötä laajennut kansainväliseksi, toinen on Hillary Clinton, entisen blow job-presidentin suulas rouva. On puolue kohtainen valinta, kumpi on pahempi ääntä ja valtaa käyttävä syöjätär. Amerikan virallisesti ensimmäisen naisen, Laura Bushin, olen muuten nähnyt avaavan suunsa kerran Dr.Phillissä lasten kasvatusvinkkejä jakelemassa. Fraasi meni suurinpiirtein näin: ”Lapset tekevät mielellään toisin kuin aikuiset sanovat, mutta lopulta he kuitenkin ottavat esimerkkiä vanhemmistaan.” Hyvä Laura! Onneksi teidän perheessä on mallikelpoinen isä.
Länsimaisen kulttuurin, ja myös feministisen kulttuurin, tarve riisua huntu islamilaiselta naiselta on yhtä suuri kuin pukea vaatteet H&M:n mainosmalleille. Madonna ja huora kompleksi on syvällä psyykessämme. Miten naiset pukeutuvat tai jättävät pukeutumatta tuntuu länsimaissa olevan aina yhtä loukkaavaa. Saddamin perheen naisilla ei ole vuoden 1990 perhepotretissa huntua. Sittemmin hajonneessa Husseinin perheessä oli siis ilmeisen nykyaikainen islamilaisäiti. (Tässä vaiheessa on myös hyvä havaita, että Saddamia puhutellaan melkein aina etunimellä ja Bushia sukunimellä. Joten jälleen saan itseni kiinni osallistumisesta toiseutta tuottavaan kielenkäyttöön.)
Mutta huntupäinen bagdadilaisrouva kiteytti vallan vaihdon seuraukset uutisissa pari vuotta sitten lauseeseen: ”Husseinin aikana meillä oli ruumiit joukkohaudoissa, nyt meillä on ruumiit kaduilla.” Ei siis ihme, jos huntu pysyy yhä tiukemmin päässä Irakissa vallitsevissa vapautuksellisissa olosuhteissa. Huivi ei ole huono valinta kuumassa maassa, jossa hiekkamyrskyt ovat yleisiä. Entä kumpi nyt sitten on parempi: Se että 15-vuotiaat pikkutytöt painelevat pitkin katua stringit vilkkuen lannefarkuissa vai koko kehon peittävässä väljässä mekossa? Luin muuten juuri madridilaista muotilehteä, jossa oli uhrattu useita sivuja trendikkäiden islamilaisnaisten designvaatesuunnitteluun. Kaukana ei ole se päivä kun hiukset peittävästä huivista tulee muotia, siinä missä rastatukastakin, joka myös on alunperin hengellisten harjoitusten tunnus.
En tiedä, ketä ristiretkeläinen Bush lähti alunperin vapauttamaan, mutta kuva passiivisesta, lohikäärme Husseinin hirmuvallassa riutuvasta itämaan prinsessa Irakista taisi olla alunperinkin pelkää orientalismin tuottamaa illuusiota. Nyt herra Bush, Bagdadin varas, joutuu valvomaan yöt läpeensä kuunnellen loputtomia ”Arabian Nights” tarinoita siitä miten muinaispersialaisten ”terroristi”-jälkeläiset valuvat kuin hiekka maailman kalleimman sotakoneiston kourista ja itämaan prinsessat peittävät jälleen kerran kasvonsa huonokäytöksiseltä ”pelastajaltaan”.
Vaikka sadut ovat satuja, kertovat ne myös jotain ihmiskunnan henkisestä perimästä. Ne eivät koskaan ole täysin verrannollisia nykyajan juonenkäänteisiin, mutta naistutkimus tekee edelleen kovasti työtä prinsessa myyttimme murtamiseksi. Tuhannen ja yhden yön tarinoiden prinsessa Sheherasadia kuvataan muuten seuraavasti: ” Hän oli ihana katsella, hyvin oppinut, sillä hän oli lukenut kaikkia mahdollisia kirjoja. Lisäksi hän oli hyvin sujuvakielinen.” Miksi länsimainen naistutkimus saa kokea jatkuvasti oman oppineisuutensa ja äänekkyytensä oletettuna uhkana?
Entä miksi kuulemme täällä kotona länsimaissa jatkuvasti kauhukertomuksia alistetuista itämaan sisarista? Miksi voimme empatisoida heidän tuskaansa, ikään kuin saaden tyydytystä siitä, että voimme sääliä ja hoivata jotakuta muuta? Jotakuta, jolla on asiat vielä huonommin kuin meillä? Vai miksi me vaadimme koulutusta ja avointa keskustelua? Mutta eikö naisen kärsimysnäytelmä ole globaali? V-mäisiä alistajasikamiehiähän löytyy joka puolelta tätä apinoiden planeettaa. Ja sotivatkin vielä.
Rude Mechanicals syytää kysymyksiä ilmaan? Puhelimet pirisevät. Munkkia ja kahvia kuluu. Kuitenkin turvallisesti täällä meidän toimistossa, vaikka ei voi olla koskaan varma, milloin terroristi iskee vai onko terroristi itseasiassa tämä työtoveri tässä. Täydellisen tarkkailuvaltion peruskivi on valettu yksilöihin. Enää ei uskalleta edes kuunnella omantunnon ääntä.
Kiitosta vielä lavastajalle Nasan, Unicefin ja muiden ”kansainvälisesti edistyksellisten” tahojen kahvimukeista, joka kruunaavat esityksen ironian. Kekseliäitten tekijöiden käsissä lo-techkin oli jälleen kerran loistossaan piirtoheitinkalvo animaatioiden muodossa.
Suvi Parrilla
kirjoittaja hahmoittelee tässä omaa diasporista naissubjektiaan keskinkertaisen ja epämääräisen itä – länsi jaottelun kautta.