Sanna Kekäläinen: PUNA-RED-ROUGE
10.10 Kiasma-teatteri
Lääkärikirjan mukaan punastumisella tarkoitetaan ”ihon hiussuonten
yhtäkkistä laajentumista ja sen aiheuttamaa läiskittäistä punoitusta kasvoissa,
kaulalla ja ylävartalossa, harvemmin muualla. Punoitus kestää minuuteista
pariin tuntiin. Ennakoivana oireena on usein kuumotuksen tunne. Punoitukseen
liittyy usein hikoilu, joka voi olla hyvin runsasta.” Niinpä.
Tähtitieteessä punasiirtymä merkitsee kohteen punaisuutta, joka on sitä suurempi mitä kauempana kohde on.
Poliittisesti punaisella on jälleen oma
merkityssfäärinsä… esitys nimeltä Puna voisi siis käsitellä melkein mitä tahansa.
Sanna Kekäläinen, red
Tunnistin itsessäni lääkärikirjan oireita katsoessani Sanna
Kekäläisen esitystä, joka voitti minut vähitellen puolelleen esityksen
loppua kohden, kun Kekäläisen taidokkuus pääsi oikeuksiinsa.
Alussa esitykseen oli hieman vaikea päästä sisälle ja monien puhuttujen
tekstien tarkoitus jäi hämäräksi. Lopussa täytyi kuitenkin ajatella, että
alun monologien hämäryyden herättämä myötähäpeä, punoitus oli
kuitenkin ollut tarkoituksellista ja merkityksellistä.
Kun tanssijan ruumis myöhemmin
muuttui koneeksi ja eläimeksi, yksityisten hetkien ekstaattiseksi ja
koomiseksi ilmaisijaksi ja ties miksi, hämmentyneisyys haihtui ja menin mielelläni mukaan fyysiseen esitykseen.
Komedia ja gagin ulottuvuus oli läsnä muun muassa silloin kun Kekäläisen
potkaisi esityksen kuluessa itseään otsaan. Ele toistui, mutta hieman
väkinäisesti, muistuttaen ihmisen joskus yksin ollessaan
tekemiä omituisia toistoja.
Ihailin tanssijan taitoa ja uskallusta olla koominen, mutta se ei
muodostunut esityksen ainoaksi ulottuvuudeksi. Henri Bergsonin huomio komiikasta
elämän virran mekanisointina kävi mielessäni mutta myös mekaanisuuden
lohdullinen ulottuvuus näyttäytyi esityksessä.
Istuin esityksessä ensimmäisellä penkkirivillä ja tässä esityksessä se vaikutti
parhaalta paikalta. Näin ei ole aina – vaikuttaa että
Kiasma-teatterissakin jotkut esitykset on hyvä nähdä ylänäkökulmasta. Jos muistelen
sitä vähää mitä tiedän teatterinäyttämöiden muodoista halki historian, frontaali
muoto on varsin uusi ilmiö ja itsessäänkin kiusallinen ja hankala.
Eri esittäjät ja ryhmät ratkaisevat ongelman omalla tavallaan. Mutta Kekäläisen
esitykseen se tuntui kuuluvan itsestäänselvänä ja asiaankuuluvana asiana,
olivathan siinä esiintyvät teematkin hieman kiusallisia, hankalia – ja koomisia.
Yksityisen ja julkisen tilan rajankäyntiin, äänen ekspressiiviseen käyttöön,
alastomuuteen ja ihmislihan ”punaisuuden” esittämiseen niin punastumisen, vihan
kuin ruumiillisen rasituksenkin mielessä muoto sopi hienosti.
Kekäläisen liikekieli oli ekspressiivistä, eräänlainen yhdistelmä
ja tanssia, performanssitaidetta. Monin kohdin sitä voisi ehkä luonnehtia
samanaikaisesti koomiseksi ja teutoniseksi butoksi.
Sana naurettava tuntui
saavan uuden sisällön, nauramisen sallivassa mielessä. Naurettavuus
esittäytyi niin tanssille kuin muullekin itseilmaisulle olennaisena ulottuvuutena,
ihmisenä ihmisille olemisen, tarkkailtavana olemiseen ja
havaittavuuteen kuuluvana asiana.
Tähtitieteen punasiirtymä-etäisyyksiin ei päästy eikä
pyrittykään vaan pikemminkin tunnistettavuuteen ja kaikesta
arvokkuudesta riisuttuun paljauteen. Esittäjän alastomuus esityksen
loppupuolella konkretisoi paljauden, nivoutuen luontevasti sisältöön ja valittuihin metodeihin.
Kirjoittaja on kuvataiteilija ja liikkuvan kuvan tutkija