Ei ollut työhuoneita. Joskus niitä oli kutsuttu ateljeiksi. Vuokranantajat päättivät että niihin ei olisi varaa. Olisi kannattavampaa pitää ne tyhjillään. Tyhjiä toimitiloja oli kaupungissa miljoona neliötä.
Vuokranantajat tekivät omistamisesta taidettaan. Välineenä omistusoikeus. Vuokranantajat makasivat divaaneilla, söivät timantteja, joivat huoltoaseman kahvia ja hipelöivät maallisia rukousnauhojaan.
Vuokrat veivät tulot. Mutta älä puhu Helsingistä pois muuttamisesta. Ei nyt.
Kahviloihin mentiin kirjoittamaan. Naapuripöydässä oli käynnissä vaivannuttavat treffit, joilla puhuttiin lempiväreistä ja aamurutiineista.
Työskentelyyn haluttiin keskittyä: kirjoittaa raportteja, varata lentoja, maksaa vuokrat. Chatattiin sisällöistä, selattiin PDF:t puoliväliin, sitten herpaantu–
Treffeillä kävijöistä toinen menee vessaan ja toinen heijailee narisevalla tuolilla. Narina ja kahvilassa soitettu The Curen biisi sekoittuvat äänimaisemaksi, joka kohoaa näyttämön etualalle, hukuttaa vuorosanat, ajatukset alleen.
Karvista piirrettiin ja piirustuksille naurettiin. Saatiin kedolla makoilusta punkkeja ja rukoiltiin ettei borrelioosi tulisi. Rukoiltiin.
Ostettiin valkoista harsoa ja sinistä farkkukangasta.
Katseltiin Joni Hesselgrenin YouTube-videoita. “Mä oon tehnyt mun koko elämäni töitä. Sil ei oo nyt välii onks instrumenttina toiminu kädet vai persereikä, mut mä oon tehny töitä”, Joni kertoi “mun sokrupappa hylkäs mut (ei siksi et oisin ruma though)”-nimisellä videolla. Tarkasteltiin totuutta noissa lauseissa. Keho oli väline. Jonin työ oli olla Joni: viihdyttää ja loistaa.
Piirtämistään videoivalla kuvittajalla oli Instagramissa miljoona seuraajaa. Ihmiset rakastivat sitä esitystä: joku muu keskittymässä pieniin yksityiskohtiin. Täsmällisyys viihteenä.
Fantasia välineistä, jotka riittivät elämäksi. Van Gogh hillumassa pellolla, sormet maalissa. Van Gogh söi maalia: punainen parta, jossa sinistä pigmenttiä. Van Gogh’n irtileikatusta korvasta jääneessä reiässä kadmiuminkeltainen nokare.
Taiteilija poseerasi lankkulattialla jalka penkin päällä. Hän siemaili Kulta-Katriinaa. Taiteilijalla oli päällään väritöntä pellavaa ja itse taottu amuletti. Joku oli autenttinen. Jotain voitiin vielä palauttaa aitouteen.
Kaikki saattaisi tapahtua teltassa: harsosta ommellussa. Vain yhdessäolo oli todellista. Vain välisensä suhteet: kylmyys, vihan tuli, raukeus. Romanttinen rakkaus oli vain kapea osa siitä. Parisuhteet, joissa ihmisyyttä katsottiin kuin kaukoputken väärästä päästä: pieni maailma pimeyden ympäröimänä.
He.
Kollektiivinen ahdinko.
Maalarin valoisa ateljee.
Kattoikkunat.
Etc.
Ilmainen auringonvalo kalliin huoneen ikkunoiden lävitse.
röyhkeys,
vessan kopin seinä,
permanent-tussi,
hiuslakka, sytytin,
halusi nähdä tuli,
lanka, neula, paperi,
kynä,
ilo,
kallis ohjelmisto,
halvaannuttava virheiden pelko,
valkoinen kuutio, aaltoileva tunne,
karkki, kokemukset, betoni,
tahto.
Teksti pysähtyi tähän, eikä suostunut etenemään. Mitä kuvailluilla asioilla oli tekemistä taiteen ja sen välineiden kanssa? Huomaamattani olin purrut hampaani yhteen.
Yhdentekevyyden kokemus sumuna. Näkyvyys: heikko. Muutaman synkän vuorokauden jälkeen olin valmis toimimaan impulsiivisesti. Ostin bussilipun Itä-Suomeen.
Halusin Parikkalan patsaspuistoon. Aiemmat vierailuyritykset olivat kaatuneet saamattomuuteeni. Bussimatkan ja yhden Savonlinnassa vietetyn yön jälkeen autokyyti puistoon järjestyi.
Saavuin puistoon kamera kaulassani. Aloin heti maanisesti kaappaamaan kuvia ja videoita. Jossain vaiheessa maltoin pysähtyä ja katsella, olla paikalla.
Veijo Rönkkösen (1944–2010) viiden vuosikymmenen aikana tontilleen toteuttamat veistokset erottamana joukkona synnyinpaikassaan. Heitä on noin 560. Muutaman kylällisen verran.
Puutarhan kaunis hallittu muoto, eri alueet. Marjapensaan vieressä veistos viittoo iloisesti ja groteskisti: syö pensaasta.
Postilaatikkona toimii silinteripäinen Abraham Lincolnin näköinen veistos, joka näyttää kieltä. Veistoksen rintakehässä on suuri aukko, jonne kirjeet voi jättää.
Ytimessä olemisen tunne. Parikkala henkien Manhattanina. Puisto manifestina taiteen epäinhimillisestä, liikuttavasta voimasta. Taide on pitänyt otteensa tekijästä. Pääoman voimalla ja taiteen voimalla on yhtäläisyytensä, mutta niiden luomat maailmat saattavat poiketa rajusti, lahottaa toisensa. Tätäkin paikkaa kuvaillaan jotenkin “ulkopuoliseksi” taiteen maailmasta, vaikka taiteen läsnäolo on tiheämpi täällä kuin nykytaiteen apeissa keskuksissa.
Institutionaalisten kehysten poissaolo, vapaus, energia. Kliseet puhtaammasta ja vapaammasta taiteesta tulvivat mieleen. Paratiisin viattomuus, yksinäisyyden ja kuoleman murtamin sävyin. Samaan aikaan nostattaa ja inhottaa tajuta: ei ole tekosyitä, ei esteitä. Taiteen voima lävistää kaiken, mutta miksi täällä?
Irvistän patsaalle. Taiteen mahdollisen voiman ajattelu tuntuu epämiellyttävältä. Mietin itseäni medioituna, kuratoituna ja lipevänä, pyristelemässä sosiaalisuuden verkoissa. Lievää, yhdentekevää, helppoa, kriittisen viihdyttävää.
Parikkalan veistosten suihin on istutettu uskottavia tekohampaita, joita taiteilijalle on lahjoitettu eri tahoilta. Lähden puistosta ja mietin, voinko antaa käynnin muuttaa minua.
Seuraavalla viikolla vierailen Elis Sinistön (1912–2004) Villa Mehussa, jota Sinistö rakensi Veklahden metsään Kirkkonummelle 1950-luvulta kuolemaansa saakka. Vuonna 2019 Sinistön luoma ympäristö lukuisine rakennuksineen on yhä paikallaan, jonkinlaisessa kunnossa.
Tunnelma Villa Mehussa on unohtuneempi ja aavemaisempi kuin suosituksi matkakohteeksi jalostuneessa Parikkalan patsaspuistossa. Tekijän poissaolo ammottaa täällä. Naapurien koirat räksyttävät tonttia reunustavien aitojen takaa. Mitäköhän naapurit haluaisivat? Että paikka katoaisi ja vierailijat lakkaisivat tulemasta?
Ihmisten tarve elää normaalia, yksityistä, huomaamatonta elämää. Paniikkia vuotavat uutissyötteet, manipulatiiviset ylijakavat some-influensserit, draaman tahto. Niiden rinnalla suurempi virtaus, joukkoja jotka haluavat kätkeä onnensa, olla nauramatta tyhjälle, nauttia elämästään, ja kadota sitten siitä. Pettymys yhteiskunnan toimintoihin saa yksityisen alueen laajentumaan, tapahtuu pako sälekaihdinten taakse.
Villa Mehu on vetäytymisen lisäksi paikka kohtaamiselle. Pelottavan aukinainen. Reikä, kuin aurinko. Kivien reunustama monttu keskellä tonttia muodostaa näyttämön. Sen perälle kiinnitettyyn puiseen kylttiin on käsin kirjoitettu: T H E A T R E P E R F O R M A N C E.
Teksti ja kuvat: Jaakko Pallasvuo
Kirjoittaja on taiteilija, jota kiinnostavat esitykset, yritykset ryhmäytyä, tekstiilit ja toiveikkaammat tulevaisuudennäkymät.
Artikkelikuva: Patsas Parikkalan patsaspuistossa.