Välineitäni ovat mm:
kirjoittaminen
fiktio
tanssiminen
Halusin kirjoittaa hyvin konkreettisista välineistä, mutta en tavoittanut niitä. Haaveilen muun muassa kaivertamisesta, kirjomisesta, veistämisestä, läjästä työkaluja, työhaalarista. Wiepersdorfissa toisen romaanini kirjoittaminen junnasi. Hain kartanon pihalta edellisillan nuotiosta hiiliä huoneeseeni, ja piirtelin ja kirjoittelin niillä paperiin. Kopioin pieniä aiemmin kirjoittamiani tekstipätkiä tietokoneelta, halusin nähdä miltä ne näyttävät ja vaikuttavat käsinkirjoitettuina. Kun olin käyttänyt ja täyttänyt kaiken paperin, jota minulla oli, lähdin lounaalle. Jätin paperit lattialle ja hiilet papereiden lomaan. Lounaalla mietin, että mitä jos paperit ovatkin syttyneet ja huoneessani palaa nyt piirustuksia ja tekstipätkiä ja koko huone. Jälkiruoan aikana aloin tuntea häpeää ja syyllisyyttä ja kauhua ja huvittuneisuutta siitä, että olin niin vieraantunut konkreettisten objektien kanssa työskentelemisestä, että en hahmottanut vanhojen hiilien vaarallisuutta ja vaarattomuutta. Lähdin kävelylle metsään. Palatessani kävin katsomassa viereisen tilan ikivanhaa ponia ja keräämässä kirsikoita.
Kirjoittaminen on yksi välineistäni. Mutta en ole ihan varma, miten se toimii. Kirjoittamista osaan tehdä hitaammin kuin mitään muuta. Kestän näennäistä toimettomuuttani sen ääressä aika hyvin, aika hyvin uskallan luottaa siihen, että jokin on kypsymässä ja tulee kyllä ulos jossakin vaiheessa. En kirjoita joka päivä, en tiettyyn kellonaikaan tiettyä tuntimäärää, kirjoittamiseni ei tule ulos tasaisena virtana, vaan sen kuuluu saada tökkiä ja tukkeutua välillä ja ryöpsähdellä. Ajattelen paljon sitä mitä aion jonakin päivänä kirjoittaa. Ja sitten kun kirjoitan ajattelemani, muistan aina, että kirjoitettu teksti on aivan eri asia kuin ajateltu teksti. Ajateltu teksti on aukkoisempi, kieliopittomampi, se pitää altistaa nimenomaan kirjoitetulle kielelle, päästää sen vietäväksi. Haluan kirjoittaa erityisesti romaaneja. Olen kirjoittanut niitä kaksi (Mustat paperit ja sexdeathbabies). Kummankin kohdalla työprosessi on edennyt niin, että olen aluksi kirjoittanut satoja sivuja kirjoitusta muistikirjaan ja tietokoneelle. Kirjoitus on ollut materiaalia, sekamelska havaintoja, puolikkaita ajatuksia, ja niitä on yhdistänyt kielen rajoilla oleminen. Kirjoittaminen on ollut kokeilua, tutkailua, että mitä tämä onkaan, onko tätä olemassa sanoina, voiko olla, voiko tätä kirjoittaa. Kirjoittaminen on ainakin väline tällaiseen tutkimiseen. Kun kirjoitusta on tarpeeksi, tapahtuu jonkinlainen naksahdus. Tai ei naks vaan jokin epämääräisempi, liikahdus, ja sadat sivut kirjoitusta alkaa järjestyä romaaniksi. Järjestyminen on voittopuolisesti jotakin kirjoituksesta itsestään nousevaa. Kirjoittaminen on kohdallani sekoitus hallitsematonta ja hallittua. Valmiit kirjanikin ovat sekoitus hallitsematonta ja hallittua. Kirjoittaminen on väline ainakin tähänkin; että kykenen kokemaan yhtä aikaa hallitsemattoman ja hallitun, että käsitän ja kestän niiden yhtäaikaisuuden.
Välineitäni eivät ole mm.
muistikirja
kynä
eri ammattien ammattilehdet
iltapäivälehdet
lehtihaastattelut
sanakirjat
Nämä ovat sellaisia että käyttelen ja mutsuttelen niitä, sellaisia joista imeytän itseeni jotakin, kirjaan ylös, sellaisia joiden avulla myös koen erilaisia kieliä. Kesällä kirjoitin muistikirjaan ylös mm. otsikoita ”Maailman seksikkäin mies ylistää vaimoaan” (lähde: voice.fi) ja ”Maailman seksikkäin mies ja maailman seksikkäin nainen erosivat” (lähde kadonnut). Runoilija Anne Carsonin haastatteluun (Paris Review, The Art of Poetry No. 88) palasin taas eilen, hänen vastauksiinsa kirjoittamisesta, antiikista, haluista. ”Evil and good are terms I use from time to time, when I’m trying to shock myself into some better thinking.” Yllä luetellut eivät ole välineitä, vaan sellaisia, joita jotenkin hallitsen, valikoin, selaan. Ne, jotka nimeän välineikseni, eivät ole samalla tavalla valitsemiani ja hallitsemiani, vaan niiden kanssa roikun ja rieputun.
Välineitäni eivät ole
kirjat
muut muiden taiteilijoiden teokset
Ne eivät ole välineitä vaan ne ovat ??.
Minulla ei ole tapana nimetä ja listata romaanieni loppuun lähde-/inspiraatio-/suhteessa olemisen luetteloita. Vaikka luettelointi tavallaan kutkuttaisi. Mutta jätän sen tekemättä, sillä omalla kohdallani se olisi teko, jossa listaisin teokset ja taiteilijat, joihin haluan näyttää olevani suhteessa tai joista olen tietoinen. Uskon että moni romaaniini vaikuttanut jäisi mainitsematta, koska en tunnistaisi sitä tai häntä, en osaisi nimetä tai en kehtaisi.
Fiktio on yksi työvälineistäni. Mutta en ole ihan varma, miten se toimii. Minulle romaaneissa, joita teen, on tärkeätä kohtuuttomuus ja äärimmäisyys ja villeys ja kreiseys. Eli kaikki tämä tämmöinen holtiton, joka meissä kaikissa on läsnä ja johon minusta meidän on hyvä olla elävässä suhteessa. Fiktio on minusta hyvä väline tuon elävän suhteen luomiseen ja vaalimiseen. Fiktio ei opeta että näin on hyvä elää, vaan tuo parhaimmillaan eteen jotakin epämääräistä ja outoa, jota voi itse ajatella, että mitäs tämä onkaan, mitäs helkkaria. Fiktiossa tarinaa tai kieltä ei voi palauttaa kirjailijan tarinaksi tai kieleksi, vaan tarinan ja kielen suhde ympäröivään maailmaan on ajateltava jollakin muulla tavalla ja itse. Fiktiota kirjoittaessani ihmeellisesti kirjoituksesta muotoutuu möhkäleitä, jotka ovat henkilöhahmoja tai jotakin juonen kaltaista. Nautin siitä, että muotoutuu jotakin, jota aiemmin ei ehkä juuri sillä tavalla ole ollut olemassa, ja olen sen äärellä wow ja mitäh ja auh.
Elokuvissa ja dokumenteissa kirjailijan työtä esitetään yleensä niin että kirjailija istuu tieto- tai kirjoituskoneen ääreen ja alkaa näpytellä tekstiä näytölleen tai paperiinsa. Toisinaan mietin, mitä itse asettuisin kameran edessä tekemään, jos joku haluaisi kuvata minun työskentelyäni. En näpyttelisi, se vie niin pienen osan työajastani. Ehkä ehdottaisin että kamera seuraisi vain kasvojani, mitä sitten puuhaankaan, koska ajatus omien työn ääressä olevien kasvojen näkemisestä tuntuu niin karsealta että kutkuttaisi ne nähdä.
Toisinaan suunnittelen pyytäväni joltakulta kollegalta että saisin vakoilla häntä hänen yhden päivän työskentelynsä ajan. Seuraavana päivänä oman työni ääressä toistaisin huolellisesti hänen työtapansa. Toisen tapa tehdä työtä vaikuttaa aina niin aidolta ja oikealta. Mainitsen aina apurahahakemuksissa että osa työskentelyajastani kuluu uusien työtapojen ja -välineiden etsimiseen ja kokeilemiseen.
Tanssiminen on yksi työvälineistäni. Mutta en ole ihan varma, miten se toimii. Olen tanssinut aina ja joskus haaveilin tulevani tanssijaksi. Nykyään käyn kerran viikossa nykytanssitunnilla. Nautin aina tanssimisesta. Kirjoittanut en ole aina. Kirjoittamisesta nautin hetkittäin. Usein mietin, miten olen päätynytkin juuri kirjailijaksi. Kun kirjoittaminen on siinä vaiheessa, että kyse on jo romaanin, ei enää kirjoittamisen, kirjoittamisesta, saatan nauttia työskentelystä, mutta kun luen syntynyttä tekstiä, tunnen epämukavuutta, välillä kauhua myös. Tekstistä tunnistan virheitä ja repsottavia ja tökkiviä kohtia, mutta myös kohtia, jotka jo toimivat. Kirjoittaminen on minulle toimintaa, joka herättää ja valpastuttaa minua. Tanssinopettajani kertoi, että hän kirjoittaa aina kaikki suunnittelemansa sarjat ja tekemänsä koreografiat muistikirjaan, ja säästää jokaisen täyden muistikirjan. Kuuntelin tätä ihaillen. Että tanssi ja kirjoitus ovat tuollaisessa suhteessa ja yhdessä olemassa. Olisi ihanaa päästä lukemaan noita muistikirjoja. Minulle tanssi muistuttaa, että on kieli ja ruumis ja kummatkin kuuluvat asiaan. Että on kieli ja on ruumis. Kieli sekä ruumis. Tanssimalla löydän sanoja ja kerään rohkeutta niiden kirjoittamiseen, olen kirjoittamaisillani. Ja tanssi auttaa minua hahmottamaan ruumiillista, materiaalista, joka on ympärilläni ja piileskelemässä kirjoituksessani.
Olen kirjailija, ja toinen romaanini tuli jokin aika sitten painosta. Olen vieläkin sumussa sen kirjoittamisesta. Odotan julkkarijuhlia, jotta voin bailata kirjan irti itsestäni ja ilakoida sitä ja sen kanssa ja olla siitä ylpeä. Haluan siirtyä kirjoittamaan uutta. Kun puhun omasta työstäni, koen usein puhuvani hyvin naiivisti. Vaikka muusta puhuessani olen helposti jäykkä ja jotenkin raihnas. Omista kirjoistani puhuminen on minusta vaikeaa ja oman työn reflektointi myös. Sitä kieltä en, vielä, oikein hallitse. Luulen tämän johtuvan siitä, että en ole käynyt mitään kirjailijakorkeakoulua, jossa olisin voinut testailla ja tutkia eri välineitä ja harjoitella tekijyyttäni. Mutta minusta se on ihan mainiota, että olen tullut kirjailijaksi harottavaa reittiä. Harjoittelen itsekseni ja muodostan tekijyyttäni rauhaksiin.
Teksti ja kuva: Maija Muinonen
Kirjoittaja on kirjailja, jolta on juuri ilmestynyt romaani sexdeathbabies (Teos).
Artikkelikuva: Näkymä Künstlerhaus Schloss Wiepersdorfista Saksasta.