Minun ei tarvitse tehdä mitään, kun jotkut tyypit baarissa aavistavat, että minullakin on taustaa muotiin liittyen. Uskon, ettei paljastumisen syynä ole iso valkoinen muovikassi täynnä tekstiilejä, jota raahaan mukanani, vaan antwerpenilaisten tottumus ja kyky lukea paikallisia tekstuureita; nyt hametta ja takkia päälläni. He nimittäin tietävät heti, mistä belgialaisista suunnittelijoista pidän, vaikken sellaiseen ole pukeutunut. Kankaisiin asettuu erilaisia tunnelmia. Ne tarjoavat minulle mukavan peiton designer-kategoriassa, johon tulen heitetyksi. Jos joskus ujosti sanat häviävät, on ihanaa että nyt, tuntemattomana uudessa kaupungissa, luontevasti kommunikoin jotain.
Muovikassini sisällä on erilaisia kankaita, joita ostin paikallisten suunnittelijoiden varastomyynneistä. Tulin Antwerpeniin hankkimaan materiaalia, jolla aloittaa uusi teoskokoelma. Stockverkoop-ostoksilla olo on kuin kovin odotuksin palautukset-hyllyssä tai sovitetut-rekissä. Minulla on fiksaatio pariin kankaaseen, joita olen nähnyt tai koskettanut jossain joskus. Niitä etsin, ne ottavat tilaa oman pääni tekstiilikirjastossa. Toivon usein kangasostoksilla löytäväni syvänvihreän kankaan, jota ei ikinä löydä mistään.
Lopulta kaikki ostamani kankaat ovat valkoisia hienoja puuvilloja, viskooseja ja silkkejä. Vetovoimaisimmat kankaat löytää helposti, kun on rentoutunut, mutta ryhdissä itsensä kanssa. Kangasrullat olivat ladottu valoisan toimistohuoneen pöydille. En kehdannut tiputtaa niitä lattialle ja hulmuten peilata itseäni vasten. Vietin niiden kaikkien kanssa paljon aikaa, ennen kuin ne selkenivät omikseni.
Luksuskankaita Belgian rikkaassa satamakaupungissa, Duvelia keskellä päivää, sataa. Kaikessa ylellisyydessään materiaalin hankinta deadstock -varastoista on askel ekologiseen suuntaan. En voi toimia ympäristöä kuormittavan tekstiiliteollisuuden parissa kyseenalaistamatta tekojani, mutta niin usein tekstiili on puheenaiheena vasta jätteenä. Osaksi omaa työskentelyäni on tullut purkaa tekstiilien tunnelmia sanoiksi ja tarinoiksi.
Miten aloittaa, mitä tekisin kankaista? Kaukaisuudesta kaikuu saamiani neuvoja: give shape! eräältä suunnittelijalta, sormet levitettynä viuhkan muotoon. Kudonnan opettajani käsivarret ovat vielä leveämmin auki: everything is interesting!
Kun tapaan baarissa Belgiaan muuttaneen ystäväni Eleanorin, juttelemme kankaista. Hän kysyy, miten aion käyttää niitä. Työskentelen kirjonnan kanssa ja ostamani kankaat soveltuvat siihen teknisiltä ominaisuuksiltaan, eivätkä ole olemukseltaan liian valmiin oloisia. Tekniikkani on ompelukoneella maalailua kirjonnan ja kokeellisen kankaankudonnan keinoin. Minua kiinnostavat hiljaisuuden ja äänen teemat. Sommittelen erilaisia tekstuureita kankaalle, usein improvisoiden. Käsialani tekstiilissä onnistuu vain oikeassa tunnelmassa. Työn alla oleva tekstiili tuntuu olevan aina peili omalle mielenmaisemalle, ja siksi kankaan työstäminen on minulle kiehtovin osa muotoilua. Se on paljastavin, mutta silti salainen.
Asuste on kiehtova. Sillä on eri energia kuin vaatteella ja se yleensä ikääntyy paremmin. Se saattaa olla esillä, seinällä tai pöydällä kuin arvokas esine. Sitä kannetaan mukana. On henkilöitä, jotka liikkuvat asusteidensa kanssa elein, jotka jäävät mieleen.
Kun aloitan työskentelyn, kerään langat, kankaat, sakset ja neulat ompelukoneeni luo ja alan muokkaamaan erilaisia näytteitä. Teen tilkkuja erilaisia tekniikoita ja värejä yhdistellen. Hetken jälkeen ne syntyvät ilman ajatusta välissä. Monistan tekstiilien mahdollisuudet tekemällä itselleni työkaluja. Ajattelen usein olevani assistentti, tai junior suunnittelija itselleni: ehdotan mahdollisuuksia.
Valmisteilla olevat mukaelmat ja palasina oleva työsuunnitelma pitävät teokset vielä huokoisina. Se on ihana vaihe, tilkut ovat parempaa kuin valmis teos. Puolikkaassa on latautunut kauneuden mahdollisuus. Olen nähnyt sen muidenkin silmissä työhuoneilla ja ompelustudioissa; he leikkaavat kankaasta kaavan palasia ja katselevat niitä, haluamatta ommella niitä yhteen, sillä ne ovat sellaisenaan niin esteettiset.
Valmiin tuotteen teko on erilainen ongelmanratkaisuun ja päätöksiin keskittyvä prosessi. Olen tehnyt yhden kokoelman päähineitä. Pään kanssa työskentely on toisaalta helppoa; se ei heilu, vaan kallistuu pitäen muotonsa. Se on elegantti pallo, jonka ympärille saan kehitellä älyvapaita ajatuksia. Sitä lähes odotetaan, sillä kauttaaltaan kirjottu artesaanihattu lähestyy haute couturea haaveillen. Kirjontakin saa silloin luvan olla barokki kuorrutus — vielä yksi kerros lisää. Työstän isoon mustaan aurinkohattuun toisen erillisen lierin, joka pyörii. Työnjälki saisi olla korostetun haptinen, sileästä raakaan reunaan. Mustan eri sävyt vaihtuvat siivuittain lierin pinnalla ja vivahtavat valon osuessa niihin.
Takaisin Belgiasta Berliniin, värjään uusia kankaitani teessä ja haudukkeissa. Haluan beigeä ja vihreää. Olen saanut ystävältäni Evelinalta siihen tarkoitetun Latvian metsistä kerätyn yrttisäkin. Työstämme Evelinan kanssa yhteisenä projektina silkkihuiveja ja jaamme keskenämme erilaisia työkaluja. Saan värikeitoksellani aikaan tekstiilien harvinaisimpia vihreitä. Läpikuultavan kankaan lävistää pahoinvoiva, laimea sävy. Se inspiroi ankeudessaan, mutten uskalla viettää tulevaa talvea kelmeässä, pienessä studiossani sen parissa. Tarvitsisiko minun hieman ryhdistäytyä? Arkistoin vihreät kangastilkkujeni ruukkuun, jossa ne jatkavat työskentelyään nukkuen.
Sininen on Beninissä rauhan väri, sanoo Euphreme. Opiskelen hänen kotonaan Ouidahissa indigo-kasvivärjäystä ja -kuviointia muutaman päivän ajan. Olen hakeutunut tekstiilitekniikan yksityisopetukseen Villa Karon residenssin lähellä sijaitsevaan isompaan kaupunkiin. Minua kiehtoo Beninissä kankaiden monikäyttöisyys. Vaatekappaleet ja käytännön esineet ovat usein kiedottuja; kudottuja tai printti- ja batiikkikuvioin koristeltuja kankaita. Suorakulmaisella palalla kangasta on sellaisenaan monta valmista funktiota, vaikka pikkulapsen kantoliinana. Se antaa tekstiilille puheenvuoron.
Indigokankaat ovat yksi Länsi-Afrikan arvokkaista perinnetekstiileistä. Syvänsiniset kuvioidut puuvillatekstiilit ovat tulossa harvinaisiksi katukuvassa työlään valmistusprosessinsa vuoksi. Tuntuu herkältä viettää päiviä syventyen kollektiivisesti siniseen uusien ihmisten kanssa. Sininen on ollut niin yksityinen ja mystisen melankolinenkin väri minulle. Haluaisin olla kaukaisuudessa kävelevä hahmo kietoutuneena rauhaisaan siniseen.
Kävelemme ennen päivän kuuminta hetkeä pusikkoon ja löydettyämme tarpeeksi reheviä kasvipensaita opettajani käy naapuritalossa lainaamassa macheten. Lonchocarpus cyanescens –kasvin lehdet hienonnetaan morttelissa. Se rytmittää liikkeitämme keskipäivän paahteessa. Taittelemme ja ompelemme kangasta geometrisin liikkein, sidomme sen kepein, palikoin, raffianauhan avuin, sitten keitämme sen väriliemessä. Kontakti hapen kanssa saa väriaineen käymään, värjäten tekstiilin, muuttuen ensin keltaiseksi, sitten siniseksi. Paineen alla olevat kohdat jäävät valkoisiksi ja kuvioivat kankaan.
Silloin tällöin meitä saapuu auttamaan erilaisia henkilöitä, en tiedä keitä he kaikki ovat. He ajavat pihaan skoottereilla, sitovat kangasta hetken aikaa ja lähtevät tiehensä. Antwerpenista ostamani kankaat saavat ihailua kohdalleen: Ça c’est la qualité. On hyvä, että työläs urakka helpottuu ja eri kankaat täyttyvät erilaisista käsialoista. Länsi-Afrikan eri seuduilla ja eri heimoilla on omat kerronnalliset perinteensä kuvioinnissa. Naapurimaa Nigerian jorubaväestön indigokankaat ovat erityisen tunnettuja vaikuttavasta käsityöstään. Euphreme opettaa minulle tapoja saada aikaan erilaisia viivoja ja geometrisia kuvioita, sekä ajattelemaan taittelun logiikkaa. Hän rohkaisee minua tekemään kotimaassani omat välineeni. Voisin käyttää mitä on saatavilla, sillä melkein mikä vain näyttää hyvältä värikylvyssä käytyään.
Jos saisin indigokasvin lehtiä Helsingissä, silppuaisin ne varmasti tehosekoittimessa. Monet värjääjät suosivatkin synteettistä väriainetta työtään helpottaakseen. Indigo kasvaa Ouidahissa villinä kuin rikkaruoho.
Kun kankaat kuivuvat pyykkinarulla, ne liehuvat sinivalkoisina punaista hiekkaa vasten. Euphremen hiililämmitteinen silitysrauta on jättänyt yhteen kankaista jäljen. Kauneimmat kankaista tuntuvat vatsanpohjassani asti, eikä kenenkään tarvitse tulkata ihastumistani. Indigotekniikka on minulle kirjontaa, joka lopulta revitään pois, paljastaen työn jäljet. Se on ajatuksena provosoiva. Ei tunnu oikealta puhua käsialan varjoista, sillä ne hohtavat syvän sinisen keskellä. Näkyväksi kankaalle jäävät työskentelyn rytmit. Geometriset kuviot ovat eläviä, sininen ja valkoinen vuotavat toisiinsa.