Maalaaminen
Työskentelen pääasiallisesti maalauksen parissa. Konkreettisesti se tarkoittaa usein sitä, että käytän erilaisia maaleja (vesiohenteisia ja öljymaaleja) kankaalle tai papereille. Minulla on selkeästi tiettyjä välineitä, joita maalatessa suosin: tiettyjä kyniä, maaliaineita tai liuottimia. Valintojeni syyt ovat – nopeasti ajateltuna – käytännöllisiä, mutta niihin liittyy myös emotionaalisia perusteita sekä varmasti sattumaakin. Nämä perusteet voivat tarkoittaa minulle kiinnekohtia materiaalisuuteen, kestävyyteen, hallinnan tai motivaation kokemuksin. Sattumalla tarkoitan esimerkiksi tietyssä hetkessä saamiani suosituksia, saatavilla olevia tuotteita tai vaikkapa johonkin tiettyyn materiaaliin liittyviä kokemuksia. Joskus vaikkapa jokin tietty muste voi tuntua helpottavan työn etenemistä tai alkuun saattamista.
Mitä enemmän miettii välineen käsitettä omassa työssään, sitä haastavampaa on lukita paikoilleen, mitä osaa työskentelystään välineellä tarkoittaa – mikä on se väline, josta puhutaan. Se tuntuu myös toimivan analogiana tai symbolina jollekin muulle, ja muuttuu alati keskustelujen myötä. Minusta tuntuisi kummalliselta ajatella, että välineeni olisi esimerkiksi pensseli. Toisaalta kuulostaisi pompöösiltä ja epämääräiseltä sanoa, että väline on tekijä itse, mutta ehkä se kuitenkin lähestyy enemmän totuutta. Se osa itsestä, joka käyttää näitä välineitä, löytää välineitä itsestään ja ympäristöstään ja mahdollistaa niiden käytön – mahdollistaa työskentelyn ja tekee sitä.
Koen, että työskentelyni palaa aina takaisin maalaukseen, vaikka se saisikin muotoja eri materiaaleissa ja esitystavoissa. Tämä “palautuminen” liittyy kuitenkin maalaukselliseen ajatteluun ja maalaukseen kontekstina tekemiselle, ei välttämättä materiaaleihin ja edellä kuvattuihin”maalarin työvälineisiin”. Ajattelen maalausta laajassa merkityksessä. Kuulun ihmisiin, joita vakuuttaa ajatus siitä, että maalaus voi olla asenne, tapa katsoa tai käsitellä erilaisia aiheita. Ei ole mitään, mitä maalaus ei voisi käsitellä.
Uskon maalauksen potentiaaliin. Kyse on siitä miten tätä potentiaalia käyttää.
Väittämä “maalaus on kuollut” kuulostaa korvaani höpsöltä ja epäloogiselta. Tällainen väittämä ei liity teoksista keskusteluun tai niiden arvioimiseen – ikävimmässä tapauksessa se ohjaa keskustelua näistä aiheista juuri muualle.
Maalaus on medium, jolla on taidehistoriassa uniikki pitkä historia ja maalauksen soveltaminen tai käyttäminen omassa taiteellisessa työskentelyssä on luonnollisesti valinta. Tämä logiikka pätee tietysti yhtä kaikki myös muihinkin välineisiin. Kun mietin, mikä on oma suhteeni tähän “maalauksen valintaan” käyn läpi ajatuksia siitä, että muistanko, milloin tämä päätös olisi tehty tai mikä minua juuri silloin ohjasi. Tietyllä tavalla pääsen hetkeen, jolloin tein tämän valinnan ensimmäisen kerran. Olin opiskelijavaihdossa Slade School of Artissa ja hiljaisesti olin asettanut itselleni tämän ajanjakson Lontoossa ajaksi itselleni tehdä päätös; selvittää suhdettani maalaukseen yleensä ja erityisesti määritellä oma halukkuutteni tai valmiuteni osallistua tähän traditioon. Nämähän ovat kaksi eri asiaa, mutta minulle maalauksen mielekkyydessä on aina ollut kyse siitä, että maalaukset ovat saaneet minussa aikaan voimakkaimpia kokemuksia ja merkityksellisyyden tunteita. Tässä ei ole kyse vastakkainasettelusta suhteessa muihin taidemuotoihin, ja maalaus ei ole tässä suhteessa koko maailmani tai kiinnostukseni, kun katson tekemisestäni ulkopuolelle. Se on kuitenkin konteksti ja medium, joka selittää ja osoittaa minulle henkilökohtaisesti merkityksensä kaikista väkevimmällä, intuitiivisimmalla ja kyseenalaistamattomalla tavalla. Se oli ja on minulle syy maalaamiseen.
Huomaan, miten omassa työskentelyssäni haluan jollain tapaa häivyttää ja jopa unohtaa ajoittain maalaamisen konkretian. Tunnen ja tiedän maalareita, joilla on hyvin erilainen suhde välineeseensä. Usein ajattelen maalareiden ammentavan enemmän ja olennaisemmin maalin rakenteesta ja tekniikasta. Nämä elementit eivät tietenkään ole poissa omassa työskentelyssäni, omassa suhteessani maaliin tai vaikkapa kankaaseen, mutta pyrin pitämään tämän suhteen mahdollisimman suoraviivaisena ja pelkistettynä. En koe maalaavani vetovoimasta materiaaliin, vaan kyse on ensisijaisesti kuvasta sekä väristä. Minua kiinnostaa, mitä maali pystyy mahdollistamaan suhteessa kuvaan. Jos maalaus on minulle itsessään väline, se on ensisijaisesti väline johonkin muuhun. Tässä tapauksessa kuvalle ja värille.
Työhuone
Katson työhuonettani ja asioita joita siellä on. On loogista ajatella, että kaikki siellä olevat asiat ovat välineitäni. Jos mietin konkretiaa niin näen kirjoja, lehtiä, printattuja kuvia ja tekstejä. Näen sohvan ja huovan. Kirjaan ajatuksiani ylös usein post-it lapuille ja levitän niitä ympäri huonetta seinille, erilaisiin ryhmiin ja erilaisiin tarkoituksiin.
Abstraktimmalla tasolla kaikki työhuoneella tapahtuvat toiminnot ovat osa työskentelyn välineitä ja tekniikoita. Se on tietysti myös työni selkeintä konkretiaa. Ehkä tärkein väline minulle on työhuone, se on vertauskuvallisesti ja käytännöllisesti katto työskentelylle, jonka alle voin ajatella muiden välineiden asettuvan. Se, mitä yritän tehdä ennen itse työskentelyä, mikä toki kuuluu työskentelyyn, on luoda olosuhteet jotka mahdollistavat maalaamisen. Yritän tehdä itsestäni ihmisen, joka työhuoneelle mennessään pystyy toimimaan.
Omassa työskentelyssäni työhuone on muodostunut olennaiseksi välineeksi. En koe, että taiteilijuuteen kuuluisi automaattisesti tämä työhuoneen tarve, ei edes maalarille.
Minulle työhuone kuitenkin edustaa juuri fyysisen työskentelyn mahdollistamista ja paikkaa, joka on “eri”. Tällä viimeisellä asialla tarkoitan sitä, että työhuone on kaikista muista elämäni tiloista erilainen. Siellä on erilaiset säännöt ja vaikka taiteellinen työskentely ei tarkoita ainakaan omalla kohdallani sitä, että minusta tuntuisi aina että olen ”in charge” niin sitä minä työhuoneella kuitenkin, edes joskus, olen. Työhuone velvoittaa, että teen työtäni. Usein työhuone on myös paikka ajattelulle, suunnittelulle ja katsomiselle. Yksinkertaisuudessaan olennaisinta on fyysinen läsnäolo. Että menen työhuoneelle ja olen siellä. Se mahdollistaa sen, että aloitan maalauksen.
Maalauksellinen ajattelu alkaa maalauksen alkaessa. Kun on olemassa paikkoja minne eksyä ja mistä yrittää löytää ulos. Tätä ennen fyysisen maalauksen ajattelu on mahdotonta. Sillä sitä ei vielä ole.
Työhuoneella olen myös yksin ja yksinolo on myös työskentelyni väline.
”I think it was John Cage who told me once: ´When you start working, everybody is in your studio – the past, your friends, enemies, the art world, and above all, your own ideas – all are there. But as you continue painting, they start leaving, one by one, and you are left completely alone. Then, if you are lucky, even you leave”.
Philip Gustonin sitaatti, poimittu Raija Malkan Gymnastica-katalogin Paulo Pires do Valen esseestä ”The Gymnastics of attention”.
Tutkimus
Ajattelu, näkeminen, lukeminen ja muistiinpanojen teko (visuaalisesti tai kirjallisesti) on, jotain, mikä voi olla ja onkin läsnä kaikkialla, myös työhuoneen ulkopuolella. On se sitten keskittyneempää, päättäväisempää tai huomaamattomampaa. Omalle työskentelylleni on olennaista rakentaa ja tehdä asioita tämän lisäksi myös fyysisesti – medium, jossa tämä puoli työskentelystäni saa muodon on maalaus. Maalaus on väline. Se, että luettelen esineitä, millä sitä teen, kertoo tavallaan vain jäävuoren huipun. Jollain tapaa olen halunnut pitää kiinni siitä, etten sulkisi mitään maalausvälinettä pois tai kiinnittyisi peruuttamattomasti tiettyihin materiaaleihin tai työkaluihin. Tämä pätee myös tapoihin ajatella.
Ymmärrän, että tarvitsen maaleja, pensseleitä ja käsiäni, mutta haluan ajatella tätä tarvitsemista mahdollisimman vähän, kyse on samasta häivyttämisestä mistä puhuin tekstissä aikaisemmin.
Maalaus voi olla tapa tehdä tutkimusta, ajatella, viitata tai vaikka ehdottaa. Se voi tehdä sitä kohdistuen ja suhteessa itseensä, mutta myös johonkin itsensä ja traditionsa ulkopuoliseen. Mielestäni on välillä huvittavaa sekä problemaattista, että tutkimuksen tai tutkimisen taiteessa oletetaan näyttävän tietynlaiselta – että tietyt välineet tai niiden yhdistelmät pystyisivät siihen paremmin ja tietyt eivät jopa ollenkaan. Kyse on kielestä, se kehittyy sitä käyttämällä ja ajan myötä – se on aina suhteessa ympäristöönsä – mutta voi ajatella, että on myös paljolti sen käyttäjästä kiinni, mihin kaikkeen se pystyy. Kieli ei ole rajallinen siinä missä sen käyttäjä voi toki olla. Rinnastan tässä kielen ja välineen, ja väline on tässä tapauksessa maalaus.
Tämä liittyy siihen, miten koen ja ajattelen taiteen arvottamista (jos se edes on mahdollista tai mielekästä) – ajatuksiin siitä, minkälaisia visuaalisia tai välineeseen liittyviä odotuksia on tiettyjä aiheita käsittevältä taiteelta. Yleinen ja hieman unettava esimerkki voisi olla vaikka ennakkokäsitykset taiteesta, joka on poliittiista. Itse koen Francys Alÿsin lainauksen osuvana:
”Sometimes doing something poetic can become political and sometimes doing something political can become poetic”
Francys Alÿs
Toinen esimerkki voisi olla tiedettä ja taidetta yhdistäviin teoksiin sisältyvät muotoon ja välineisiin liittyvän odotukset. Olen kokenut itse, että maalausta rajataan pois tiettyjen aiheiden käsittelyssä ja ikään kuin päätetään mihin tietty väline luontaisesti soveltuu paremmin. Maalausta ei välttämättä koeta tai nähdä tutkimuksellisena tekona ja siihen liittyy ennakkoluuloja, joista esimerkiksi yksi on että maalaus viittaisi ensisijaisesti tekijään itseensä, eikä esimerkiksi tekijän ulkopuolelle.
Tällaiset ajatukset tulivat mieleeni esimerkiksi kun luin Luc Tuymansin Venetsian Palazzo Grassissa esillä olleen ”La Pelle” -näyttelyn katalogin avaustekstiä. Caroline Bourgeoisin tekstissä tuntui olevan olennaista korostaa, miten Tuymans kyllä tuntee historiaa: “L.T. is acutely aware of the historic events that have shaped Europe (…) in this sense, it can be said that Tuymans is a politically committed painter – he never shies away from tackling serious issues…”. (”Luc Tuymas: La Pelle”. Marsilio Editori, 2019)
Tuntuu siltä, että maalauksen kohdalla on erikseen osoitettava, mainittava että tekijä hahmottaa ympäristöään ja yhteiskuntaa maalauksen ulkopuolella. Ikään kuin maalaus olisi jotain “muuta”, että se on muualla, irrallaan todellisuudesta. Huvittavaa, että esimerkiksi juuri Tuymansin kohdalla ihastellaan sitä, miten hän olisi erityisellä tavalla keksinyt, miten konseptuaalisuus tai poliittisuus löysi maalaukseen, kuin ensimmäistä kertaa. Kun hän maalaa Auschwitzin aidan, herää kunnioitus hänen historiantietämystään kohtaan.
Toisto
Ajattelen, että yksi väline työskentelyssäni on ne asiat, jotka mahdollistavat sen jatkuvuuden.
Koen työni kulkevan sykleissä, ja sykleissä on toistoa.
It’s a cycle. I always know whether I’m before or after an exhibition. Right now I’m after an exhibition – And that makes you vulnerable because you’ve handed over all your weapons.
Karin Mamma Anderssonin haastattelu hänen työhuoneellaan, Louisiana Channel: ”Paintings as Weapons”, 2015
Tämä toisto, jota voi kutsua myös vaikkapa rytmiksi, toimii välineenä hahmottaa työskentelyyn kuluvaa aikaa. Ja se voi myös järjestää ajatuksia tai antaa rauhaa niin, että tilaa ja energiaa vapautuu muihin työskentelyn osa-alueisiin. Apuraha on väline, joka voi mahdollistaa työhön liittyvien konkreettisten elementtien ylläpidon; työhuoneen, maalustarvikkeet ja aikaa tehdä näillä taiteellista työtään.
Olen myös tietoinen siitä, että jos kutsun maalaamista työksi, joskus siinä jokin särähtää korvaan.
“How could you, even if you were producing the most emotionally draining works, consider it a job? Painting can be incredibly frustrating, and I find it incredibly difficult at times, but it’s not a job.”
Ote Peter Doigin haastattelusta vuodelta 2001 (Peter Doig, Phaidon Contemporary Artists Series, Phaidon, 2007).
Erilaiset metodit, joita itselleen löytää tai kehittää työnsä tekemiseen ja motivaation löytämiseen ovat välineitä. Selkeä tämäntyyppinen metodi minulle oli kirjallinen tutkielmani, jonka tein Kuvataideakatemialla vuonna 2015. Tutkielman nimi oli Haamut. Tutkimalla, yhdistelemällä ja soveltamalla, muodostin itselleni metodin kuvan tekemiseen ja ympäristöni käsittämiseen josta käytin nimeä “esteettiset haamut”. Kyse oli ja on näkymättömän tekemisestä näkyväksi maalauksessa. Kyse on myös keskittymisen suuntaamisesta ja sen harjoittelusta. Maalatut tilat ovat rakenteita erilaisten “näkymättömien” ja abstaktien aiheiden käsittelyyn. Tämä metodi voi itsessään olla ikuinen ja tyhjentämätön; se avautuu lukemattomiin suuntiin. Kyse on vain siitä, miten tekijä kohtelee ja ymmärtää välinettään.
“ (…) You have to…
…look at the pictures you’ve done
to understand you actually did them.
It’s so easy to forget.
Karin Mamma Anderssonin haastattelu hänen työhuoneellaan, Louisiana Channel: ”Paintings as Weapons”, 2015.