Teksti: Tanja Parkkonen 30.9.2014
Kuva: Ruumiin rajat – skypeprojekti -näyttely, U-galleria
Kesän vaihtuessa syksyyn on hyvä pysähtyä ja katsoa, missä olen ja mihin aika on kulunut. Kesästä päällimmäisenä mieleeni jäi ilo tutustua näkökulmiin digitoitumisesta ja tekniikasta. Olin erilaisissa kohtaamisissa, joissa ajatukseni vieläkin harhailevat. Nämä ajatukseni ovat jäsentymättömiä, vaikka ne osoittavat minulle maailman asioiden digitoitumisen ottaneen jälleen pieniä askelia eteenpäin. Tekniikkaa on soviteltu tarmokkaasti taiteen kentälle ja päinvastoin. Samalla ihmettelen, mitä taide tekniikasta hyötyy. Ensin en löydä juurikaan esimerkkejä, joten viisainta nyt syksyn pimetessä pysähtyä jäsentämään ajatuksia.
Alkukesällä järjestetyssä pohjoismaisessa estetiikan konferenssissa Art, the Aesthetic and Aesthetic Experience käsiteltiin tekniikkaa usealta eri kantilta. Erityisesti mieleeni jäi tutkielma kolmiulotteisesta tulostamisesta. Menetelmää sovitettiin taiteen uusinnettavuuden muottiin. Walter Benjaminin essee Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella oli keskiössä Lise Skytte Jakobsenin esitelmässä. Jakobsen nosti kriittisesti esille vallitsevan käsityksen, että 3D-tulostaminen olisi johtanut tuotannon vapautumiseen. Lisäksi hän nosti tulosteet esille uutena käytännöllisenä tietona, jonka johdosta kolmiulotteisesta tulosteesta tulee lopulta kommunikaatiota. Meille muodostuu uusia digitoimintatapoja. Voidaan jopa puhua uusista haptisista tavoista olla.
Mietin, olisiko kyseessä kuitenkin pelko siitä, että voisimme tulostaa, työstää ja monistaa taideteokset vaivattomasti näyttelyyn jos toiseenkin. Tilanne uuden edessä on selvästi jälleen hämmentävä. Benjamin kirjoitti esseensä vuonna 1936, kun valokuvan mahdollisuudet oli huomattu ja koettu. Tuolloin taiteen tekemisen perinteet kyseenalaistettiin. Kolmiulotteinen tulostaminen on nyt arkipäivää, vaikkakaan sitä ei vielä laajasti käytetä. Toisaalta monet yritykset jo tarjoavat tulosteita tuotteistettuina palveluina. Miten taidekenttä voisi hyötyä uudesta tekniikasta? Vielä tärkeämpi kysymys on, miten mahdollisuus muuttaa käsityksiämme taiteesta vuonna 2014.
Lily Zoe Érmezei: Ruumiin rajat – skypeprojekti
Miettiessäni vielä tulostamisen vaikutusta taideteoksiin piipahdin katsomassa Lili Zoe Érmezein Ruumin rajat – skypeprojektia U-Galleriassa. Odotukseni olivat korkealla. Aidosti digimaailmassa toteutettu taidenäyttely voisi avata uusia näkymiä mahdollisuuksiin, jotka ovat vielä hyödyntämättä. Näkisinkö nyt sen, mitä en ymmärrä? Voisin peräti kokea sen, mitä en ymmärrä, etten ymmärrä. Gallerian seinille oli ripustettu suuria, hieman suttuisesti pikselöityneitä valokuvia alastomista naisista. Olin pettynyt, mutta kiersin näyttelyn kuitenkin lävitse. Taiteilijan tarkoitus oli antaa katsojalle kokemus yksityisyydestä. Tässäkö on tekniikan mahdollistamaa julkista intiimiyttä? Lopuksi jäin katselemaan videopätkää, jossa mallit kertoivat kokemuksistaan. Malleja oli kuvattu Skype-ohjelman kautta kliinisessä ja persoonattomassa tilassa. He olivat yksin kameran edessä. Kuvaaja oli verkon yli toisessa tilassa ja antoi ohjeita malleille. Kertomansa mukaan kuvattaville oli jäänyt päällimmäisenä muistiin kokemus omasta itsestään. He eivät olleet kokeneet itseään objekteiksi vaan teoksen aktiivisiksi osallistujiksi. Pettymykseni yli ymmärsin, että tässä oli oleellinen näkökulma. Valokuvamallit toivat esille verkkomaailmassa tutun ilmiön. Digijulkaisuissa on usein läsnä tunne yksityisyydestä. Voimme sanoa mitä vain ja julkaista mitä vain, koska teemme sen vain itsellemme, omissa ajatuksissamme. Kokemus on yksityinen, vaikka julkaisu olisi maailmanlaajuinen.
Nämä kaksi kuvaamaani tekniikan harjalla matkustavaa esimerkkiä hämmentävät. Mietin yhä uudestaan, miksi koen näin. Näissä esimerkeissä kohtaan ihmisen haasteen nähdä ja tehdä uutta. Taiteen alusta tuo esille tekniikan paradoksin hyvin selvästi. Haemme veistoksista pohjaa tulostuksen käsittelyyn ja valokuvista yksityisyyden kokemiseen. Olemme vain ihmisiä ja uusi aiheuttaa kummastusta. Yritämme kuin väkisin sovittaa uutta vanhaan ja tuttuun kehykseen ymmärtääksemme, mistä on kyse.
Ihmettelyni ja huokailujeni jälkeen minun pitäisi löytää vaihtoehto niin sanotulle teknisesti oikein tehdylle digitaiteelle. Pyörittelen ajatuksiani kauan, koska asettamani vaatimus on yllättävän vaikea. Viimein tartun uudestaan näppäimistöön todetakseni, että vaikea uusi asia on hyvä laittaa taiteen kontekstiin, vaikka kuinka perinteiseen. Näin on tehtävä, jotta voimme löytää käsitteitä, jotka puuttuvat varastostamme. Taide laittaa tekniikankin koetukselle mutta myös toisinpäin. Todellinen tekninen taide hyödyntää ehkä parhaillaan uusia mahdollisuuksia tavoilla, jotka ovat jopa tunnistamatta. Kolmiulotteinen tehotuotanto ja intiimiyden kokemus asiassa, joka ei sitä ole, voidaan pukea näkyville taiteena. Taide voi tehdä elämän paradoksit meille näkyviksi. Voimme hetken kuvitella olevamme edistyneitä, mutta taide osoittaa jälleen totuuden. Taide tekee tiettäväksi jälleen kerran, miten olemme vain ihmisiä.
Viisainta vain antaa ajan kulua ja ajatusten harhailla. Uusia tapoja tehdä taidetta ja hyödyntää tekniikkaa löytyy jatkuvasti. Eletään elämäämme ja tarkistetaan digitoitumisen tilanne jälleen vaikka ensi kesänä.
Lähteet:
Benjamin, Walter 1936. ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella”. Suom. Koski, Markku. Teoksessa Messiaanisen sirpaleita. Toim. Koski, Markku & Rahkonen, Keijo & Sironen, Esa. Kansan Sivistystyön Liitto, Tutkijaliitto 1989.
Érmezei, Lili Zoe 2014. Ruumiin rajat – skypeprojekti
15.9.-17.10.2014 U-galleriassa (Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus)
Kaisaniemenkatu 10, Helsinki
Skytte Jakobsen, Lise 2014. Art, the Aesthetic and Aesthetic Experience Conference. Helsinki 5.-7.6.2014.