Teksti: Milka Luhtaniemi
Kuvat: Tani Simberg
Esiintyjä seisoo vieressäni aulatilassa ja pyytää kaikkia ottamaan kengät pois ja vakuuttaa: ”Teidän ei tarvitse kannatella tätä.” Seuraamme häntä saliin, jossa jokaista pyydetään liikkumaan tilassa niin kauan kunnes tulee tunne, että haluaa istua. On selvää, että esiintyjät antavat esityksen katsojien käytettäväksi tietynlaisen hyväksynnän kautta: teidän ei tarvitse kannatella tätä, tehkää ja olkaa kuten tykkäätte.
Anna-Mari Karvosen, Milja Ahon, Anna Mustosen ja Emmi Vennan Baltic Circle -festivaalilla esitetty nimetön teos noudattaa nimettömyyden pelkistettyä prinsiippiä. Se tekee pienistä liikkeistä ja yksityisistä havainnoista yhteisesti koettuja hetkiä, jolloin jokainen yksittäinen hengenveto ja asennon vaihtaminen, vaikkapa istuvasta makaavaan, saa merkityksen. Esittelytekstissä kuvataan:
”Esityksen puhe luo ainutkertaisen tanssin siitä mitä on ja mitä voisi olla. Se ottaa uupumuksen, ei-tietämisen ja tekemättä jättämisen osaksi itseään. Jokainen tilassa tapahtuva liike ja valinta tulevat osaksi koreografiaa; tämän esityksen katsominen on tanssi itsessään.”
Esityksen ja valinnan suhde
Esitysdramaturgia noudattaa yhteisen meditaation rakennetta, joskaan se ei ole kiinnostunut ainakaan ensisijaisesti saavuttamaan meditaation tavoin mielenrauhaa. Esitys pikemminkin kysyy, mistä pienistä partikkeleista yhteinen liike voi koostua. Liike itsessään ja liikkeiden rakentuminen kokonaisuudeksi ovat esityksen tutkimuksellinen motiivi. Aluksi tehty harjoite, jossa yleisöä pyydetään siirtämään painoaan yhdeltä puolelta toiselle, jatkuu kohtauksiin, joissa yleisöä pyydetään makuulle, kuvittelemaan talon romahtavan, ja nostamaan jalat ja kädet makuulta ilmaan. On katsojan kiinnostuksesta ja vireestä kiinni, tehdäkö esiintyjien mukana vai ei.
Kokemus muuttuu huomattavan toisenlaiseksi riippuen siitä, tekeekö harjoitteiden mukana vai katsooko muiden tekevän. Huomasin omien silmäluomieni yhtenään haluavan mennä kiinni, jolloin esityksen maailma tiivistyi oman ruumiini kokemusten tarkkailuun ja puheen kuuntelemiseen, kunnes esitys taas kehotti valpastumaan ja seuraamaan tilassa tapahtuvia muutoksia, kuten tilaan levittyvää utua tai esiintyjän liikettä. Esitys pääsi aika ajoin kiinnostavalle alueelle, jossa oli kutkuttavan epäselvää, olemmeko performatiivisessa tilanteessa, jossa katsominen ohjaa kokemusta, vai olemmeko yhteisessä meditaatiossa, jossa ruumiilliset ja sensoriset kokemukset luovat yksityistä kokemusta. Yhdessä suoritetusta hengittämisestä tekee esityksellisen se, että toiminta tapahtuu kehotuksesta ja siihen suhtaudutaan uteliaisuudella ja keskittyneellä tarkkailulla.
Uupuneen ruumiin liike
Mieleeni muistuu väistämättä Zodiakin Sivuaskel-festivaaleillakin esitetty islantilaisen koreografi Margrét Sara Gudjónsdóttirin esitys Spotted, jonka liikekieli vuorotteli pysähtyneisyyden, pienen liikkeen ja itsereflektiivisen paikallaanolon välillä. Niin Gudjónsdóttirin kuin Baltic Circlellä nähdyn esityksen työryhmänkin ajattelun keskiössä on uupunut ja väsytetty ruumis. Esitystaide ja tanssi, jossa ruumis on keskiössä, korostaa voimakkaammin sosiaalis-poliittisesti rakentuneen ihmisen suhdetta maailmaan, koska ruumis on suhteessa sellaisiin mekanismeihin, joita ajattelu ei kykene järkeistämään. Karvonen puhuu esityksessä, kuinka puhuttujen sanojen väliin jää tyhjyyttä, jolloin kieli kuvaa todellisuutta vain osittain, hiljaisuus sitäkin enemmän. Esitys antaa hiljaisuudelle ja tiedostamattomalle muodon kehollisten impulssien kautta. Oletus väsyneen ruumiin kyvykkyydestä toimia maailmassa, vaikka sitten vaihtamalla yhdenlaisesta makaavasta asennosta toiseen, on kieltämättä kiinnostava. Esitystaiteen ja tämän esityksen kyky tehdä jo hengittämisestä tarkkailun arvoinen liike kertoo tavasta nähdä ihminen kokonaisuutena, jota ei määritä yhteiskunnallisesti koodatut tavat.
Ahon, Karvosen, Mustosen ja Vennan teos peilautuu kiinnostavalla tavalla myös Baltic Circle -festivaalin kokoavaan temaattiseen kysymykseen, millaiseen poliittiseen ympäristöön nyt nähty ja tehty esitystaide reagoi. Festivaalin lavoilla on nähty ajattelua, joka miettii suhdetta maailmaan pettymyksestä käsin (Noora Dadun Fail) ja joka pakenee neuroottisiin fantasioihin (Hype-työryhmän Father Fucker), puhumattakaan festivaalin ohjelmalehtisen pitkästä reflektiosta koskien taiteen sosiaalista funktiota.
Tätä kontekstia vasten tarkasteltuna esitys pyrkii löytämään pienimmän mahdollisen liikkeen, joka tuntuu oikealta, tai jonka tekeminen tuntuu helpottavalta. Esityksen ruumiit ovat yhteisiä liikuskelevia ruumiita, jotka kuuntelevat herkistyneesti impulssejaan, joille riittää käden nostaminen kulmakarvoille ja jotka makaavat viskipullon vieressä ja pitävät ikkunan auki, jotta tuulisi sisään. Ihmisen yhteys ympäristöön jatkuu yhtenään luontovertauksien kautta. Erästä tanssiliikettä kerrottiin harjoitelleen siten, että harjoitustilan ikkuna oli auki ja liike pyrki jäljittelemään tuulta. Tällaista suhdetta maailmaan voisi määritellä kiinnostuneisuus ja arvonanto pienintäkin yksityiskohtaa kohtaan, minkä voisi sanoa olevan sekä ihmisyyden että taiteen olennainen arvo.
Elämisen intuitiivinen työ
Lopuksi esiintyjät antavat kaikille paperille tulostetun lainauksen Clarice Lispectorin romaanista Áqua Viva – ajatuksen takana:
”Kaikelle elävälle ominainen erotiikka on hajaantunut ilmaan, mereen, kasveihin, meihin, se on hajaantunut ääneni intohimoisuuteen; minä kirjoitan sinulle äänelläni. Ja puun vankka runko ja juuret levittävät ilmaan voimaansa syvältä väkevästä maasta joka vastaa energiaa. Ja kaikki tämä tapahtuu fantastisessa. Fantastinen: maailma on hetken täsmälleen sellainen kuin sydämeni toivoo.”
Lispector-lainaus sopii esityksen maailmaan loistavasti, sillä hänen romaaninsa puhuvat sisäisen maailman ja aistillisesti kokevan subjektin elinvoimaisuudesta, joka on kuitenkin jatkuvan kysymisen ja konfliktin kohteena. Niin Lispectorille kuin esitykselle itselleen olennainen kysymys on selittämättä jääneen, intuitiivisen ja vitaalisen aineksen konkretisoiminen muodoksi.
”Enkä suunnittele mitään tässä intuitiivisessa työssä jota elämiseni on: teen työtä epäsuoran, epämuodollisen ja sattumanvaraisen kanssa.”
Jonnekin fantasian, sattumanvaraisuuden ja pelkistyneisyyden leikkauspisteeseen tiivistyy tämänkin nimettömän esityksen ydin. Esiintyjä jakaa yleisölle lasin viskiä, ja tarkastelemme yhdessä millaisia tuntemuksia ja impulsseja viski synnyttää ruumiissa ja mielessä. Loitsu toimii: jo alkoholin poltteleminen kurkussa ja vatsassa ja kasvoille valahtava lämmin tunne tuntuvat olevan performatiivisia tapahtumia, ainakin tämän esityksen maailmassa.
Nimetön teos
Milja Aho, Anna-Mari Karvonen, Anna Mustonen ja Emmi Venna.
Baltic Circle, 17.11. 2016
Muokattu 1612.2016. Teos on nimetön, sen nimi ei ole ‘Teos’.