Fraasi ”This says a lot about our society” on viime vuosina meemiytynyt netin somealustoille. Lausetta kirjoitellaan sattumanvaraisen kuvamateriaalin yhteyteen, ja sillä parodioidaan ihmisiä, jotka todella sanovat näin nähdessään lähes mitä tahansa – kuvan roskista rannalla, pukumiehestä kulkemassa kerjäläisen ohi tai sairaalloisen ylipainoisista jenkeistä sähköpyörätuoleissa.
Lauseen vakiintuminen nettikulttuurin hajamielisen kriittiseen ironiamyllyyn ei ole sattumaa. Aikamme oletusarvoja on, että kulttuurituotteiden on kerrottava jotain ajastamme. Ajassa olemisen ja sen ilmiöiden kuvittamisen trendi painaa niin kuvataiteessa kuin kirjallisuudessa, mutta myös populaarikulttuurin puolella, suoratoistoajan elokuva- ja sarjatuotannoissa.
Erityisesti dystopioita on tapana valjastaa ajankohtaisen yhteiskunnallisen kommentaarin tarkoituksiin. Esimerkiksi Black Mirrorista ja The Handmaid’s Talesta tulee itselleni olo, että ne on tehty ensi sijassa puheenaiheiksi, ja juuri tietynlaiselle, maailman menoa huolissaan seuraavalle yleisölle. En voi olla yhdistämättä niitä Pontus Purokurun Ylioppilaslehdessä kuvaamaan liberaaliin kauhisteluun kaiken sellaisen äärellä, joka ylittää edistyksellisen keskiluokkaisuuden rajat: ”Erittäin järkyttävää”, ”Olen häkeltynyt”, ”Todella kylmää kyytiä”. En tarkoita, että näitä sarjoja katsovat vain omistusasunnoissa elävät vihreiden äänestäjät, vaan kuten Purokuru toteaa, ”’liberaali’ on käsitteellinen henkilö, joka on meissä sisällä”.
Myös Westworldia katsoessani tuntui, että happi loppuu, kun sarja tunkee etiikkaa ja väittelynaiheita friteerattuina nugetteina kurkustani korostaen joka käänteessä ”laatusarjamaisuuttaan”. Vuoden -73 alkuperäiselokuva on sarjalle selkeä kontrasti: huoletonta, visuaalisesti oivaltavaa, kevyesti camp-henkistä kolmen tähden scifiä – ja sekä viihdyttävämpää että pahaenteisempaa.
Trendi näkyy myös elokuvissa, kuten maaliskuussa Netflixiin ilmestyneessä The Platformissa. Sen alussa päähenkilö herää betoninankeasta, julmasta ja rankasta vankilasta, jonka niukkaresurssiset olosuhteet pakottavat vangit pitämään toisiaan vihollisina ja turvautumaan väkivaltaan ja ihmissyöntiin. Kohtuullisuudelle perustuvalla yhteistyöllä kaikki saataisiin toimimaan reilusti ja status quo kumottua, mutta epäluulo ja kateus estävät. Tällainen tämä maailma on, voi hyvänen aika meitä ihmisiä, milloin oikein opimme.
Elokuva on saanut kiittäviä arvioita, ja Rotten Tomatoesin kriitikkomittari näyttää yli 80 prosentin kannatusta. Kriitikot ovat puhuneet elokuvasta, tietysti, ajankohtaisena. Sitä se ikävä kyllä onkin sentimentaalisessa vastakkainasettelussaan pahan rakenteen ja ihmiskädenlämpimän yhteistyön välillä – johon oikeamielinen päähenkilö apureineen väkivalloin pakottaa kanssavankinsa.
The Platformia on myös verrattu paljon kanadalaiseen The Cubeen, joka on jäänyt elämään jonkinlaisena kultti- ja valtavirtaklassikon hybridinä. Tärkein ero on kuitenkin siinä, että The Cube keskittyi ulkomaailman kommentoinnin sijaan rakentamaan omaansa.
Niin: jos The Cube julkaistaisiin nyt, paheksuttaisiinko sitä yhtä pontevasti poliittisen viestin puutteesta kuin The Jokeria? Erittäin järkyttäväähän on, ettei asetuta edistyksen puolelle – siinä meni hukkaan hyvä tilaisuus kouluttaa itseäni vähemmän valveutuneita ihmisiä.
Häpeilemättä kaipaan aikaa, jolloin dystopiat olivat joko marginaalisempia genrekirjallisuuden ja b-elokuvien aidosti häröjä konsepteja, ja valtavirtaan pulpahtaessaan Blade Runnerin, Terminator 2:n tai The Matrixin kaltaisia, esteettisesti omaperäisiä spektaakkelitrippejä, jotka eivät ensisijaisesti yrittäneet ”herättää keskustelua”, vaan luoda oman esteettisesti upottavan ja tunnistettavan maailmansa.
Toisaalta juuri Terminator 2 upotti ala-asteikäisen itseni ensimmäistä kertaa myös tiettyihin isoihin kysymyksiin. Nämä kysymykset olivat päräyttäviä siksi, että elokuva ei esittänyt niitä, vaan ne kuoriutuivat itsekseen päiviä ensikatselun jälkeen. Makasin sängyssäni, tuijotin verhojen välistä näkyvää yötä ja yritin haparoiden ymmärtää ajatuksiani: mitä jos koneet voittaisivat sodan, viimeinenkin ihminen kuolisi ja planeetan pinnalla kuuluisi enää itseään uusintavien titaanikuorien jytinää? Mitä koneet tekisivät ja mitä merkitystä niiden toiminnalla olisi? Miksi on toivottavampaa, että olisi sittenkin ihmisiä?
Ehkä ainakin siksi, että osaamme ajatella olevaksi jotain muutakin kuin sen, mitä jo on.