Teksti ja kuvat: Petteri Enroth 21.10.2015
Frankfurt Mitte
Keskellä ankeaa helmikuuta Euroopan-pakomatkaa suunnitellessani mikään maa tai kaupunki ei tuntunut itsestään nousevan ylitse muiden. Lopulta päätin kunnon humanistin lailla yhdistää ammatin ja vapaa-ajan. Niinpä kohteeksi valikoitui Frankfurt am Main, kenties joskus valmistuvan väitöskirjani päähenkilön, kulttuurikriitikko Theodor Adornon (1903—69) kotikaupunki. Tarkoituksena oli käydä jotakuinkin jokaisessa Adornon elämänkaarelle merkittävässä paikassa, luonnollisesti poislukien maanpaossa vietetty aika Oxfordissa, New Yorkissa ja Los Angelesissa.
Ideassa olisi toki ollut astetta enemmän mieltä, elleivät liittoutuneiden pommikoneet olisi lananneet suurta osaa siitä erityisesti vanhankaupungin ja keskustan kaupunkikuvasta, jossa Adorno varttui. Epookinkaipuussani vierailinkin alkajaisiksi Frankfurtin historiallisessa museossa, jossa käydään arkeologisten esineiden, taide- ja artefaktikokoelmien, pienoismallien ja animoitujen karttojen avulla läpi kaupungin vaiheita 1200-luvulta alkaen. Kävi selväksi, että Frankfurtilla on pitkä historia varakkaana ja vapaamielisenä, kulttuuriystävällisenä porvariston tyyssijana. Eritoten taiteen keräileminen on ollut ylemmän keskiluokan suurimpia harrastuksia, mutta kulttuuri on ollut myös keskeinen poliittisten intohimojen kohde. Yksittäisistä ihmisistä parhaiten kaupunkia symboloi kenties Leopold Sonnemann (1831—1909), ensiluokkainen liikemies, demokraattipoliitikko ja Frankfurter Zeitungin visionäärinen päätoimittaja sekä lisäksi ahkera taidemesenaatti ja keräilijä.
Pieni lisäperehtyminen valaisi, että Frankfurtin kehitys kohti nykytilaa käynnistyi jo 1500-luvulla, kun kaupunkiin muutti suuri määrä alankomaalaisia ammatinharjoittajia – nopealla arvauksella voisi kuvitella Frankfurtin sijainneen tärkeiden kauppareittien varrella. Tänäkin päivänä Frankfurt jättää mielikuvan perinteitä vaalivasta mutta modernista, liberaalista ja pääosin hyväntuulisesta kaupungista, jossa pistämättömän tyylikäs pukukansa ja katujen veteraanit kuluttavat sulassa sovussa samoja kivetyksiä.
Maantieteellisestikin Frankfurt on helppo ottaa haltuun. Siluettia organisoivat pilvenpiirtäjät, joiden ansiosta kaupunki tunnetaan myös nimellä Mainhattan, ja Main-joki taas virtaa keskustan läpi itä-länsi-suunnassa jakaen sen siististi kahteen mukavaan kokonaisuuteen. Pohjoispuolella sijaitsevat esimerkiksi päärautatieasema ja sitä ympäröivä vilkas Bahnhofsviertel, turismin ytimenä toimiva vanhankaupungin keskusta, ja sen itäpuolella kauniiden puistojen täplittämää esikaupunkia. Siellä muutama kortteli yrittää vaikuttaa vähän hurjalta graffiteineen ja ”Fight cops” -kategorian bommauksineen, mutta ainakin sunnuntai-iltapäivästä yleistunnelma vastasi lähinnä Munkkiniemeä. Mainin etelärannalla taas nököttää rivissä pitkälle toistakymmentä erilaista museota – arkeologisesta museosta elokuvamuseoon, josta löytyy mm. H.R. Gigerin stuntmiehelle suunnittelema alkuperäinen Alien-puku – joiden jälkeen on hyvä jatkaa Sachshausenin äänekkäille baarikaduille ja aamulla kävelylle rauhallisille Oberradin kukkuloille.
Tästä kaupungista nousi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä eurooppalaiseen filosofiaan, sosiologiaan ja taiteentutkimukseen paljon vaikuttanut, marxilaisuudesta pontensa ammentanut Frankfurtin koulukunta. Sen materiaalisena pohjana toimi Felix Weilin vuonna 1923 perustama, alun perin marxismiin ja työväenliikkeen historiaan erikoistunut Sosiaalitutkimuksen instituutti, jonka miljonääriperijä Weil visioi jonain päivänä luovuttavansa Saksan Neuvostotasavallan käyttöön. Tuolloin, kuten nykyäänkään, kaupungissa ei ollut juuri teollisuutta eikä näin ollen silmiinpistävää työväenluokkaa tai sen kulttuuria, ja kun instituutin johtajaksi nousi 1930 Max Horkheimer, tutkimusintressit siirtyivät työväenliikkeen historiasta kohti teoreettisia tavoitteita, joiden päämääränä oli muodostella kriittistä ajankuvaa moderneista yhteiskunnista.
Työväenluokan kohtalo ei olekaan Frankfurtin koulun suurten nimien – Adornon, Horkeimerin, Herbert Marcusen ja Walter Benjaminin – ajattelun keskiössä. Vaikka Marxille tärkeä vieraantuneisuuden kokemus oli frankfurtilaisillekin aivan oleellinen, tämä löyhästi ”jälkimarxilainen” ryhmä oikeastaan hylkäsi ajatuksen työväenluokasta vallankumouksellisena historiallisena subjektina. Sen sijaan teoreetikot lähestyivät vieraantumista yleisempänä ilmiönä, joka ei liity niinkään paljon kapitalismiin kuin laajemmin modernisaatioon ja siinä rakentuviin edellytyksiin subjektille luoda suhde sekä itseensä että ulkomaailmaan. Tällaisen tausta-asetelman kautta taiteen ja kulttuurin kysymykset olivat ymmärrettävästi useimmille, eritoten Adornolle, tuiki tärkeitä.
Varhaisvuodet keskustassa ja Oberradissa
Adornon ensimmäinen lapsuudenkoti sijaitsee osoitteessa Schöne Aussicht 9. Uudelleenrakennettu talo seisoo parin korttelin päässä mainitulta Historialliselta museolta, vanhankaupungin eteläisissä kortteleissa, joista avautuu näkymä Main-joelle ja sen ylittävälle Ignaz Bubis Brückelle. Aiemmin samassa talossa on asunut myös Friedrich Schopenhauer. Tänne Theodor-poika syntyi vuonna 1903 Maria Calvelli-Adornon, kuuluisaan korsikalaiseen sukuun kuuluneen menestyvän laulajan, ja Oscar Wiesengrundin, varakkaan viinikauppiaan, ainoaksi lapseksi. Äidin harras katolilaisuus yhdistyi ehdottomaan taiteiden ja kulttuurin tärkeyden painottamiseen, minkä lapsi imi varauksetta itseensä. Isän maallistunut juutalaisuus ja pragmaattinen elämänasenne puolestaan jäivät pojalle vieraammiksi, joskin isän suoma taloudellinen turva mahdollisti Adornolle paljon.
Näkymä Schöne Aussichtin talon numero 9 edestä
Lapsen saama hoiva ja huomio oli alusta asti tiivistä, ja häneen kohdistui suuria toiveita. Tämä on ymmärrettävää sikälikin, että Marialla oli taustalla yksi synnytys vuonna 1898 – tällöin lapsi syntyi kuolleena. Schöne Aussichtin kodissa Theodor, tai Teddie, kuten häntä johdonmukaisesti kutsuttiin, tutki perheen nuottikirjastoa keskittyneesti jo ennen kuin osasi lukea. Nelikätisestä pianonsoitosta äidin ja tämän Agathe-sisaren kanssa (jota Adorno kutsui ”toiseksi äidikseen”) poika piti suuresti. Iltaisin naapurit Schöne Aussichtilla saattoivat kuulla Marian ja Agathen laulavan Teddielle Brahmsin tai Wilhelm Taubertin Kehtolauluja. Taubertin laulu jäi osaksi Adornon kokemusmaailmaa niin tiiviisti, että aikuisiällä hän suunnitteli jopa jonkinlaista taideteorian kehittelyä yksinomaan sen tekstin ympärille. Ajatus on hyvä esimerkki Adornon uskosta, että mikroskooppisen pieniä ilmiöitä ja kulttuuriobjekteja tarkastelemalla voidaan ymmärtää sitä yhteiskunnallista kokonaisuutta, josta nämä ilmiöt nousevat. Oscar-isä puolestaan oli ilmeisen osallistuva ja hellämielinen, mutta äitiensä kanssa Teddie loi erityisen läheisyyden ja musiikin välittämän taikapiirin, josta vain harva pääsi osalliseksi.
Schöne Aussicht 9 pommitettiin II maailmansodassa ja jälleenrakennettiin myöhemmin, samoin kuin muutaman kilometrin päässä Main-joen eteläpuolella sijaitseva Deutschherrenschule. Sinne suurisilmäinen ja vakavamielinen Teddie-poika, tietysti äitiensä saattelemana, kilkutteli raitiovaunulla numero 16 yli Ignaz Bubis Brücken. Linja on nykyäänkin olemassa ja reitti ilmeisen muuttumaton, ja myös silta on edelleen Frankfurtin keskustan seitsemästä sillasta toinen, jolla on raideliikennettä. Sama linja vei Teddien syksystä 1913 alkaen myös lähelle uutta opinahjoa, Kaiser Wilhelm Gymnasiumia. Sen rakennusta ei enää ole, ja koulukin nimettiin uudelleen 1945 Freiherr-vom-Stein Gymnasiumiksi. Vielä Wiesengrund-Adornojen perheen muutettua 1914 keskustasta rauhallisemmalle Oberradin alueelle Mainin eteläpuolella linja 16 pysyi järkevänä reittivalintana.
Deutschherrenschule
Uudessa Oberradin asunnossa osoitteessa Seeheimer Straße 19 nuori Theodor muun muassa sai yksityisopetusta perheystävä Siegfried Kracauerilta, joka opetti poikaa lukemaan Kantin Puhtaan järjen kritiikkiä materialistisesta näkökulmasta ja perehdytti tämän myös Hegeliin ja Kierkegaardiin. Nuoret miehet ystävystyivät perhetuttavan välityksellä, ja Kracauer muistelee Teddiestä saamaansa ensivaikutelmaa omaelämäkerrallisessa romaanissaan George näin: ”Hänellä oli vihreä, huopakankainen takki, joka yhdessä punaisen solmion kanssa muodosti jähmeän kaavun saaden hänet näyttämään pieneltä prinssiltä. Äitinsä tuoliin nojaten hän vastaili esittämiini kysymyksiin tasapaksulla äänellä, joka oli ristiriidassa pitkien ripsien alta tuijottavien suurten, surumielisten silmien kanssa. Niiden ilme viittasi salaisuuteen samalla tavoin kuin karkea materiaali verhosi hänet.” Talon edessä seistessä on helppo kuvitella tuon hintelän, itsetietoiset haituvaviikset kasvattaneen teinin kävelevän kouluaamuna katua alas raitiovaunupysäkille.
Seeheimer Strasse 19
Voi arvata, että koulussa lahjakas ja pikkuvanhuuteenkin taipuvainen Theodor menestyi täydellisen hyvin. Yhtä selvää on, että häntä ajoittain myös koulukiusattiin, etenkin Gymnasiumissa. Myöhemmin hän jopa liitti kiusaamisen siihen helppouteen, jolla kansallissosialismi meni läpi saksalaisiin; tällaista tuhoista lammasmaisuutta sopii odottaakin tyypeiltä, jotka ”eivät saaneet kasaan yhtä kunnollista lausetta, mutta pitivät kaikkia minun lauseitani liian pitkinä.” Kaiser Wilhelm Gymnasiumista Theodor valmistui 1921 parhaalla mahdollisella arvosanalla ”primum omnium” ja kirjautui samana vuonna liberaaliin, yksityisrahoitteiseen Goethe-yliopistoon kaupungin länsilaidalla. Merkittävää yliopistossa oli esimerkiksi se, ettei se monen muun korkeakoulun tavoin hylkinyt nuorta sosiologian oppialaa, johon Theodorkin innolla perehtyi. Yliopistoaikana hän myös tapasi tulevat ystävänsä ja yhteistyökumppaninsa, nuoret sosialistit Leo Löwenthalin, Friedrich Pollockin, Max Horkheimerin ja Walter Benjaminin, sekä myös tulevan vaimonsa Gretel Karplusin. Mitä Adornon tunnetusti vaikeaan kirjoitustyyliin tulee, akateemiset vaatimukset mitä ilmeisimmin eivät sitä onnistuneet hänestä kitkemään. Kracauer toteaa Löwenthalille kirjeessä seuraavasti: ”Jos Teddie koskaan päättää julistaa rakkautensa naiselle päättääkseen synnillisen poikamiehuuden tilan … hän varmastikin esittää asiansa niin vaikeaselkoisesti, ettei kyseinen nuori nainen … kykene ymmärtämään mistä on kyse, ellei ole lukenut Kierkegaardin koottuja teoksia.”
Maanpakolaisesta Bockheimin kuuluisuudeksi
Goethe-yliopiston päärakennus
Valmistuttuaan Goethe-yliopistosta 1924 nuorella miehellä seurasi etsikkoaika, jonka varrella hän ehti muun muassa opiskella Wienissä sävellystä Alban Bergin johdolla, saavuttaa mainetta kriitikkona Saksan musiikkilehdistössä, kirjoittaa yhden hylätyn ja toisen hyväksytyn habilitaatiokirjoituksen (vastaa jotakuinkin meikäläistä lisensiaatintyötä) ja opettaa jonkin verran kotiyliopistossaan. Vuonna 1934 oli taivuttava maanpakoon, jonka aikana nimiyhdistelmä Wiesengrund-Adorno vaihtui ensin Theodor W. Adornoksi ja lopulta W:ttömään muotoon.
Paluu kotimaahan ja -kaupunkiin koitti vasta 1949. Adornon vaimo Gretel järjesti pariskunnalle asunnon osoitteesta Kettenhofweg 123, joka sijaitsee läntisessä Bockheimin kaupunginosassa. Gretel oli ylipäätään täydellisen omistautunut vastaamaan kaikista käytännön asioista, jotta Adorno sai keskittyä työhönsä – ajoittain hän toimi käytännössä miehensä assistenttina ja teki työtä myös Sosiaalitutkimuksen instituutille. Yhdysvaltain-maanpaon aikana kirjoitettujen kirjojen, Minima Moralian, Prismen-kokoelman, Philosophie der Neuen Musikin ja Dialektik der Aufklärungin, ansiosta Adornon maine kasvoi ja hänen asemansa sodanjälkeisen Saksan akateemisessa elämässä ja yhteiskunnallisessa keskustelussa vakiintui. Tänä päivänä Kettenhofwegin talon seinässä koreilee Adornon läsnäolosta muistuttava reliefilaatta – mainittakoon, että osoitellessani laattaa kamerallani rappuun käveli tyttö, joka nosti katseensa puhelimestaan näyttäen siltä, että havaitsi koko plakaatin ensimmäistä kertaa. Päivän kulttuuriteko, check.
Muistolaatta Kettenhofwegin talon seinässä
Adornoilla oli erittäin vilkas seuraelämä, ja Kettenhofwegin asunnossa vieraili jotakuinkin jokainen Frankfurtin ja Saksan kulttuurielämän silmäätekevä. Sosialisointi sai kuitenkin loppua – minkä vieraista tutuimmat tiesivät – esimerkiksi silloin kun televisiosta tuli Daktari, amerikkalainen sarja, jonka keskushahmoina seikkailivat simpanssi Judy ja kierosilmäinen leijona Clarence. Adornon henkilökohtaisesta kirjeenvaihdosta ja muistiinpanoista käy ilmi, että hän ylipäätään piti eläimistä ja kävi vapaa-aikanaan usein eläintarhoissa. Hänen suosikkieläimiinsä lukeutuivat eksoottinen, New Yorkin eläintarhassa bongattu okapi, sarvikuono sekä mammutti, joka oli myös Horkheimerin lempinimi.
Kettenhofweg 123
Adornojen uusi koti sijaitsi tarkoituksenmukaisesti yliopiston lähellä. Yliopiston vanhin osa, 1911 valmistunut päärakennus on muutaman sadan metrin päässä, ja sitä viistosti vastapäätä sijaitsee Sosiaalitutkimuksen instituutin rakennus. Adorno työskenteli instituutissa vuodesta 1952 ensin apulaisjohtajana, ja vuonna 1958 hänet valittiin sen johtajaksi. Tätä nykyä rakennuksessa sijaitsee myös Adorno-arkisto, josta löytyy Adornon virallista kirjeenvaihtoa laatikkokaupalla. Matkaan lähtiessäni en tiennyt, ettei se ole julkisessa käytössä, ja arkiston henkilökunnassa paikalle tupsahtamiseni aiheutti hämmennystä. Äärimmäisen ystävällisesti arkistonhoitaja kuitenkin järjesti minulle kolmisen varttia aikaa perehtyä Adornon kirjeenvaihtoon.
Lyhyelläkin katsauksella Gretelin merkittävä osuus tulee selväksi: hän on vastannut paljon esimerkiksi käännöksiin, painotyöhön ja vierailuihin liittyvästä käytännön työstä. Kirjeitä selaillessani pyörittelin myös lämmöllä mielessäni Adornon tapaa suhtautua pakollisiin laitosneuvoston kokouksiin. En onnistunut löytämään kokouspapereita arkiston hyllyiltä, mutta Stefan Müller-Doohm kirjoittaa Adorno-elämäkerrassaan, että säilyneiden papereiden marginaaleissa ei suinkaan ole tiukkoja huomioita yliopiston hallintorakenteesta, vaan niissä esiintyvät säännöllisesti piirrokset aiheenaan nukkea pitelevä teddykarhu (vai Teddie-karhu?) sekä tanssijatyttö nimeltä Marlene. Tai kun esityslistassa seisoi kohta ”uuden dekaanin [position] perustaminen” (Einrichtung), oli kohta Adornon kynän vaikutuksesta vaihtunut muotoon ”uuden dekaanin teloittaminen” (Hinrichtung).
Kettenhofwegin lähistöllä on Adorno-arkiston ja Vadim Zakharovin vuonna 2003 valmistuneen, vaikuttavan Adorno-muistomerkin lisäksi paljon muutakin Frankfurtin, Saksan ja koko Euroopan kulttuuriperinnöstä muistuttavaa. Muutaman korttelin säteellä sijaitsevat muun muassa Dantestra?e, Schumannstra?e, Mendehlssonstra?e, Adornon opinnäyteohjaaja Hans Corneliuksen mukaan nimetty Corneliusstra?e sekä erityisesti Beethovenstra?e, Beethovenplatz, Hotel Beethoven ja, kuinkas muuten, pesulapalvelu Beethoven Reinigung. Katarttisen puhdasta!
Adorno-muistomerkki (Vadim Zakharov, 2003)
Amorbach – siellä kulttuurikriitikko lepää
Koko Adornon elämän ajan hänen rakkain lomanviettopaikkansa oli pikkukylä nimeltä Amorbach, joka myöhäiskeskiajalla hiljalleen rakentui benediktiiniläisluostarin ympärille. Epäilemättä paikka on ollut filosofin mielessä hänen kirjoittaessaan 1960-luvun lopulla: ”Mitä on metafyysinen kokemus? Jos vältämme liittämästä sitä väitetysti arkaaisiin uskonnollisiin kokemuksiin, todennäköisesti me Proustin tapaan kuvittelemme sen esimerkiksi siinä onnen lupauksessa, jonka kylien nimet kuten Applebachsville, Wind Gap tai Lord Valley tekevät. Sitä uskoo, että niihin meneminen toisi täyttymyksen, ikään kuin sellaista olisi. Paikan päällä lupaus katoaa kuin sateenkaari. Tästä ei kuitenkaan seuraa pettymys; pikemmin tuntuu, että on nyt liian lähellä nähdäkseen sitä. (…) Lapselle on itsestään selvää, että se, mikä häntä lempikylässään ilahduttaa, löytyy vain sieltä, yksistään sieltä eikä mistään muualta. Hän erehtyy; mutta hänen erehdyksensä luo mallin kokemukselle, käsitteelle josta tulee asian itsensä käsite eikä köyhä projektio asioista.”
Kylä alkoi todella tuntua metafyysiseltä lupaukselta, kun sinne pääseminen osoittautui paljon hankalammaksi kuin luulin. Amorbach? Sekä turisti-infossa että bussiasemalla kulmakarvat kohoilivat. Suoraa yhteyttä, tai edes mitään sinne päin, ei löytynyt. Kävelin juna-asemalle, jossa jonottaessani kuulin kahden lipunmyyjän haukkuvan äsken poistuneen asiakkaan frisyyriä. Tässä vaiheessa oli jo nälkä ja muutenkin aivan väärä päivä asioida moisten kanssa, joten käännyin kannoillani ja päätin jättää asian huomiseen. Seuraavana aamuna onnistuinkin tavaamaan päämääräni nimen lipunmyyjälle, ja yhteys löytyi – rapiat kaksi tuntia matka-aikaa kahdella vaihdolla.
Paikan päälle selvittyäni en voinut kuin ihmetellä Amorbachin vähäistä tunnettuutta Frankfurtin päässä. Kylässä on pittoreskina ylläpidetty keskiaikainen keskusta, ja turismi on selvästi pääelinkeinojen joukossa. Post House Inn, sittemmin Hotel Post, jossa Adornot systemaattisesti asuivat, oli ainakin vielä tuolloin, toukokuussa, rakennuksena edelleen pystyssä, mutta ilmeisesti lakkautettu joskus vuoden 2010 paikkeilla. Raskaan puuoven valurautaisessa ovenkahvassa oli hämähäkinseittejä, ikkunoista näki vain pimeää, ja muutenkin taloon teki ylettömän paljon mieli yrittää jotenkin murtautua sisään – vähintään katsastamaan ”Adornozimmer”. Laiskuus ja halu vältellä baijerilaisia poliisiviranomaisia veivät kuitenkin voiton.
Hotel Post Amorbachissa
Kaikki muu kylässä oli silkkaa postikorttia. Kiemurtelevat mukulakivikadut oli reunustettu tavernoilla. Marketissa lepäsi paikallisia Rieslingejä hyllymetrikaupalla. Lounastin ainoana asiakkaana sisilialaisperheen pitämän, holtittoman idyllisen ravintolan sisäpihalla. Vain lintujen laulu kuului. Pizza oli loistavaa, tarjoilija turisi mukavia ja toi kaupan päälle vielä limoncello-paukun jälkiruoaksi. Ymmärrän Adornon viehtymyksen, jos alue on ollut edes suunnilleen samanlainen viime vuosisadalla. Limoncelloa siemaillessani pohdin Adornon jostakin kirjeestä lukemaani anekdoottia Hotel Postin sisäpihan nurkassa nököttäneestä vanhasta kitaranrähjästä. Kitara oli täysin epävireessä, eikä Teddie osannut soittaa, mutta hän nappasi sen lapsen mielijohteesta käsiinsä. Sen päästämien rikkinäisten, kaikuisten äänten Adorno muistaa tehneen häneen erityisen syvän vaikutuksen, joka määritteli tietynlaisen kokemuksellisen paradigman, jolla hän sittemmin musiikkiin suhtautui. Tarinassa on varmasti tarkoitushakuista värikynää mukana – Adorno profiloitui myöhemmin voimakkaana atonaalisen musiikin puolestapuhujana – mutta se on joka tapauksessa ehdottoman kaunis ja samastuttava.
Onnistuin myös selvittämään Amorbachin nimen alkuperän. Se ei liity Amor-jumalaan, vaan on lyhentynyt muoto kylän alkuperäisestä, paljon proosallisemmasta nimestä ”am Otterbach” – Saukkomäen kylä.
Filosofin kuoleman molemmin puolin
Teknisten ongelmien ja ajanpuutteen vuoksi Adornon hauta jäi tällä kertaa vierailematta. Adornon kuolemasta kuitenkin on sanottava sen verran, että sitä ympäröivät sekä ennen että jälkeen ikävät, henkilöhistoriallisesti oleelliset asiat. 1960-luvun myötä Adorno joutui yhä enemmän nousevan uusvasemmiston ja suoraa toimintaa kannattaneiden opiskelijaradikaalien kritiikin kohteeksi. Hänen luentojaan häiriköitiin jatkuvasti ja Sosiaalitutkimuksen instituutin tiloihin tunkeuduttiin, mistä seurasi Adornon soitto poliiseille, oikeusjuttu ja asian pitkä julkinen jälkipuinti. Samaan aikaan oikeistokonservatiivit syyttivät Adornoa opiskelijoiden villitsemisestä. Vuoden 1969 kevätlukukauden jälkeen lomalle Sveitsin Vispiin poistui erittäin uupunut ja alakuloinen professori vaimoineen. Lääkärin varoituksesta huolimatta aviopari teki raskaita kävelymatkoja vuoristoon, ja Adorno sai kohtalokkaan sydänkohtauksen palattuaan yhdeltä lenkiltä läheiseen kylään.
Gretelin reaktio miehensä kuolemaan kuvastaa murheellisella tavalla hänen omistautumistaan. Gretel hoiti Teddiensä hautaan ja paperityöt kuntoon, toimitti Rolf Tiedemannin kanssa Ästhetische Theorie-kirjan julkaisukuntoon ja arkistoi kirjeitä sekä keskeneräisiä kirjoituksia, minkä jälkeen nielaisi yliannostuksen unilääkkeitä. Annos ei kuitenkaan ollut riittävä, ja Gretel heräsi sairaalassa, mutta vain osittain. Lyhyen ystävien organisoiman kotijakson jälkeen hän asui loppuelämänsä mielisairaalassa. Palaan mielessäni Adorno-arkiston hoitajan kanssa käymääni keskusteluun naisten jokseenkin aliarvostetusta asemasta filosofian historiankirjoituksessa.
Adornon opiskelijoihin kuulunut Hans-Klaus Jungheinrich otsikoi keväällä 1969, professorinsa häiriköinnin vuoksi keskeytyneen filosofian luennon jälkeen, julkaistun sanomalehtiartikkelinsa ”Instituutiona Adorno on kuollut: kuinka tietoisuuden muuntaja ajettiin luentosalista”. Tekstin tarkoitus on puolustaa Adornoa, jonka yli Jungheinrich katsoi uusvasemmiston häiriköinnillään barbaarisesti jyränneen. On kuitenkin melko selvää, että aika on osoittanut vääräksi otsikon väitteen. Kolmen vuoden välein jaettava Adorno-palkinto (joka on jaettu muun muassa Jacques Derridalle ja Judith Butlerille), Adorno-muistomerkki, Adorno-arkistot sekä Berliinissä että Frankfurtissa, jatkuvasti kasvava kommentaarikirjallisuuden määrä… Instituutiona Adorno kuuluu tätä nykyä 1900-luvun suurimpiin filosofeihin. Eikä tätäkään matkaa olisi tehty eikä tekstiä kirjoitettu, ellen olisi fuksivuonna 2006 tarttunut kirjakaupassa uunituoreeseen, houkuttelevan elegantilla valkoisella kansiliepeellä verhottuun Esteettisen teorian suomennokseen, joka huokui lupausta.