Maaria Wirkkala: Jokaisella on oma aikansa, Lahden historiallinen museo 5.11.2010–3.4.2011
Martta Heikkilä 27.2.2011
Kuvataiteilija Maaria Wirkkalan (1954) näyttely Jokaisella on oma aikansa Lahden historiallisessa museossa tarkastelee kaupungin menneisyyttä poikkeuksellisen ajattomasta näkökulmasta. Wirkkalan aiheena on kuolema. Näyttelyn hän on toteuttanut pitkälti Lahden kaupungin kokoelmista löytämistään eri-ikäisistä esineistä. Niistä kootut kaksitoista installaatiota kuudessa eri huoneessa tuovat käsin kosketeltavien kappaleiden kautta esiin elämän, kuoleman ja kaiken niiden välissä.
Wirkkala on nimennyt jokaisen kokonaisuutensa niukan konkreettisesti: on Kuolleen lapsen huone, Vuoteet, Valkoinen kaappi, Taitettava apusänky 1950-luvulta, Hautajaiskaramellit, Veden varassa, Läpivalaisu, Keskeneräinen ja Odota sinut noudetaan. Lisäksi on kaksi Huonetta. Tässä näyttelyssä kuolema ei kirvoita pitkiä muistopuheita. Ennemminkin taiteilija vain viittaa kuoleman tapahtumaan ja antaa todistusaineiston kertoa mitä kerrottavissa on.
Tätä puolta korostaa näyttelyn esite, joka luetteloi teoksissa käytetyt esineet täsmällisesti. Ensimmäisestä tilasta, Kuolleen lapsen huoneesta, mainitaan, että nähtävillä on rottinkinen vauvansänky, valmistettu noin 1955–1965, ollut käytössä aina vuoteen 2006 asti, jolloin se lahjoitettiin museoon; Nalle (ei luettelointitietoja); Lastentuoli, noin vuodelta 1976. Ja näin edelleen: toisessa tilassa näemme ruskeaksi petsatun ompelurasian 1930-luvulta, kolmannessa Ka-Re -merkkisen hetekan, jonka on valmistanut Kalevi Rekola Oy Heinolassa 1950-luvulla. On myös Hollolan Lahdenkylän Mytäjäisissä vuonna tarjottuja hautajaiskaramelleja muistolauseineen, joista tämän kirjoituksen otsikko on lainattu, ja paljon muuta.
Kuolleen lapsen huone. Kuva Tiina Rekola.
Näyttelyn oheismateriaali pyrkii ensyklopedisuuteen. Teosluettelo toteaa asiallisesti esineiden alkuperän kuin lista minkä tahansa historiallisen näyttelyn sisällöstä. Tavarat saavat ajattelemaan niiden omistajia ja käyttäjiä, jotka ovat kuolleet tai ainakin poissa ja jo luopuneet omaisuudestaan. Miksi ja miten, sen kävijä voi vain päätellä; Wirkkala ei esittele vainajia yksilöinä eikä anna heille persoonallisuutta. Ehkä eläytymiseen ei olekaan aihetta – kuolema on jotakin kaikille yhteistä ja samalla niin henkilökohtaista, ettei kuolleiden henkilöllisyys ole näyttelyssä enää edes merkityksellistä. Juuri siksi surua tai muita kokemuksia ei ehkä tarvitse osoitella eikä antaa esineistön kautta tunteille valtaa. Omakohtaisuutta tuovat mukaan taiteilijan kotipiiristä valitut esineet: Maaria Wirkkalan nelivuotiaana piirtämä Enkeli-tapetti ja hänen äitinsä, keramiikkataiteilija Rut Brykin, luonnostelemat tapetit, samoin kuin isän Tapio Wirkkalan muotoilemat juomalasit.
Samalla Wirkkalan teokset vetoavat kokijaan monella tasolla, taideteoksina. Kokonaisuus pysäyttää ja luo melkeinpä kepeän rauhallisen tunnelman. Kuvaelmia muistuttavat installaatiot tuntuvat kertovan kesken jääneestä elämästä. Kun se on takana, jäljelle jäävät aineelliset muistot: sota-aikaiset ja vankileireillä valmistetut puhdetyöt, valokuvat, potilasluettelot, sairaalasängyt ja hoitovälineet, hautajaistarpeisto ja muut henkilökohtaiset esineet partavedestä ja pehmoleluista alkaen. Pienimpiä näistä Wirkkala on sijoittanut ikkunasyvennyksiin ja kaappeihin.
Monet esineet – herätyskello, korut, tupakka, kauneudenhoitotuotteet, perhoskokoelmat – viittaavat elämän rajallisuudesta ja maallisen katoavuudesta muistuttavaan vanitas-kuvaperinteeseen. Etenkin 1600-luvulla Alankomaissa yleistyneiden vanitas-aiheiden tavoitteena oli moralisoida ihmisen turhamaista halua koota omaisuutta ja kunniaa. Vanitas-perinteen tehtävänä oli palauttaa mieliin, että kuoleman koittaessa maiset ponnistelut osoittautuvat turhiksi ja valuvat lopulta tyhjiin kuin hiekka tiimalasissa.
Odota sinut noudetaan. Kuva Tiina Rekola.
Mutta näyttääkö taiteilija näin todella kuolemaa? On kuin hän toteaisi, ettei kuolemasta ole mahdollista tehdä esitystä: kuolema on ohi siinä samassa kuin se saapuu. Olemme aina joko tällä puolella kuolemaa tai sitten jo sen tuolla puolen. Siitä mitä näiden vaiheiden välissä tapahtuu ei ole mahdollista saada otetta eikä tehdä kuvaa. Tähän tapaan kuolemasta on kirjoittanut esimerkiksi filosofi Martin Heidegger. Tuntuu siltä, kuin ajatus kuoleman kuvaamattomuudesta vahvistuisi näyttelyssä: ehkä Wirkkalan aiheena ei olekaan kuolema itse, vaan paremminkin kaikki se mikä on kuoleman tällä puolen, edelleen täällä ja keskuudessamme. Näyttely piirtää näin epäsuoran kuvan elämästä, johon kuuluvat ihmisen ikäkaudet ja niiden vaiheet, sairaus ja terveys, omaisuus, työ, arki ja juhla, hautajaiset mukaan luettuina: elämä itse, jota ajan kuluminen koskee.
Eleettömyys ja hienovarainen huumori ovat mukana myös Wirkkalan liikkuvissa teoksissa. Suurimman vaikutuksen tekee videoteos Odota sinut noudetaan. Siinä kuva Lahden seurakunnan sadan vuoden takaisista ruumisvaunuista kiertää loputonta kehää huoneen seinillä. Kärryjen vastaansanomaton liike toistuu viereisen huoneen installaatiossa Läpivalaisu. Siinä rekki täynnä tyhjiä pukupusseja pyörii väsymättä ympyrää. Tapio Wirkkalan juomalasit liikkuvat keinuissaan taas hitaasti edestakaisin teoksessa Veden varassa.
Läpivalaisu. Kuva Tiina Rekola.
Jokaisella on oma aikansa on vaikuttava kokonaisuus. Näyttely vaikuttaa ehkä juuri siksi, että se ei pyri ohjaamaan tulkintoja, ei määrittele tunnekokemuksia vaan mahdollistaa pelottavan ja vieraan asian – vieraan ja samalla jokaiselle kaikkein omimman – lähestymisen tutun ja kotoisen kautta. Wirkkala oivaltaa historiallisen aineiston mahdollisuudet, ja niiden kautta hän antaa katsojalle kaiken vapauden kokea väistämätön. Näin esiin nousee ehkä se, mitä merkitsee tarttua siihen mitä kullakin on, tässä ja nyt.