60. kansainvälinen Venetsian taidebiennaali avautui yleisölle 20. huhtikuuta. Se tuo perinteisesti yhteen taideväen ympäri maailmaa juhlaan, jonka perimmäinen tarkoitus on ehkäpä yhdistää, mutta joka tuo myös näkyväksi taidemaailman eri hierarkiat.
Venetsian taidebiennaali on järjestetty vuodesta 1895, mikä tekee siitä vanhimman nykytaiteen kansainvälisen näyttelyn. Vaikka sen vakiintuneimmiksi toimipaikoiksi ovat muodostuneet Veneton saaren Arsenale ja Giardini -biennaalipuistot, levittäytyy 88 maata käsittävä näyttely todellisuudessa ympäri Venetsian historiallista kaupunkia. Biennaalin avajaisten aikoihin koko saarella on myös mahdollista osallistua lukuisiin varjonäyttelyihin ja kulttuuritapahtumiin.
Tämän vuoden näyttelyn nimi ”Foreigners Everywhere” tai italiaksi ”Stranieri Ovunque” on kohottanut monen kulttuurialan kriitikon kulmakarvoja. Ei siksi, että Venetsian biennaali on tänä vuonna profiloitunut inklusiivisimmaksi biennaaliksi kautta aikain, vaan siksi, että monet kyseenalaistavat, onko se todella sitä. Myös itsessäni heräsi samoja kriittisiä ajatuksia.
Venetsian Arsenalessa sijaitsevan päänäyttelyn on kuratoinut brasilialainen Adriano Pedrosa, ensimmäinen Venetsian biennaalin kuraattori, joka tulee globaalista etelästä.* Virstanpylväs on merkittävä. Olihan jo aikakin, että taidemaailman suuri instituutio tunnustaa taiteen ja kuratoinnin arvon muualtakin kuin länsimaista. Eihän postmodernismista, Centre Pompidoun avaamisesta ja niin sanottuun globaalin taideaikakauteen siirtymisestä ole kuin vähän vajaat 50 vuotta.
Sarkasmi sikseen. ”Foreinger” tai italialaisittain ”Straniero” (mon. Stranieri) voidaan kääntää suomeksi muotoon ulkomaalainen, mutta myös muukalainen tai tuntematon. Pedrosan mukaan muukalaisia voidaan nähdä kaikkialla. Olemme jopa kaikki itse muukalaisia, mikä on suora viittaus Sigmund Freudin ajatukseen muukalaisesta sisällämme. Kuraattori on kuitenkin valinnut päänäyttelyyn taiteilijoita neljässä eri kategoriassa, jotka hänen mielestään esittävät parhaimmillaan muukalaista: alkuperäiskansoihin kuuluvat taiteilijat, ulkomaalaiset taiteilijat (mitä ikinä se tarkoittaakin), outsider-taiteilijat ja queer-taiteilijat.
Ulkopuolisuus ja muukalaisuus on kiinnostava konsepti, joka sinänsä on lähtökohtana loistava mille tahansa taidenäyttelylle. Tässä näyttelyssä sanan ongelmallisuus tai toiseuttamisen problematisointi kuitenkin puuttuu. Otsikko ”muukalainen” on alkuperäiskansojen tai queer-taiteen näyttelyotsikkona suoraan sanottuna banaali. Näyttelystä tulee lähinnä eksotisoiva kuva, jossa me – ”ei-ulkopuoliset” – tarkastelemme heitä, ulkopuolisia kuin näyttelyesineitä.
Päänäyttely on siis pettymys, vaikka sitä onkin vaikeaa myöntää. Kaunis ajatus ulkopuolisten tai alkuperäiskansan taiteen esiin nostamisesta ei aivan toimikaan käytännössä. Taiteeseen keskittymällä löydän kuitenkin helmiä. Päänäyttelystä voisi nostaa Pacita Abadin tekstiiliteokset ja Daniel Otero Torresin massiivisen vesi-installaation, joka rauhoittaa vedensolinallaan ja hieman kotikutoisella olemuksellaan. Otero Torres on saanut inspiraationsa Columbiassa sijaitsevalla Atrato-joella, jossa hän opiskeli paikallisia vedenkierrätysjärjestelmiä.
Bouchra Khalilin videoinstallaatio koostuu monista, samaan aikaan soittavista ruuduista, jotka kaikki kertovat erejä, mutta samankaltaisia tarinoita paperittomista maahanmuuttajista. Näihin tarinoihin tartun, sillä ne tuovat hyvin konkreettisesti esiin toisen ihmisen paikkakokemuksen ja oman itsen paikallaolon kontrolloimattomuuden.
Päänäyttely jatkuu myös Giardinin puolelle. Giardinin keskuspaviljonki on muutettu Historiaytimeksi (Nucleo Storico), joka on yritys rakentaa globaalin etelän taidehistoriallista kaanonia kolmelta eri mantereelta: Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Tätä myös kipeästi tarvitaan. Näyttely on kuitenkin kuratoriaalisesti omituinen. Nucleo Storico keskittyy vain abstraktiin taiteeseen ja muotokuviin, eikä tämän noston taustalta löydy kunnollisia perusteluja. Myös taidehistoriallinen faktatietoisuus jää katsojalle lähes olemattomaksi. Samaan aikaan näyttelystä löytyy iloisesti sekaisin sekä globaalisti erittäin tunnettuja taiteilijoita kuten Tarsila do Amaral ja Frida Kahlo että vähemmän tunnettuja nimiä kuten Marco Ospina.
Päänäyttelyn taiteilijoiden erittäin runsas määrä (maksimissaan vain pari teosta taiteilijaa kohti) on myös uuvuttava: tuntuu kuin mihinkään – tai kehenkään – ei olisi keskitytty tarpeeksi. Toisenlaisella kuratoinnilla monista teoksista olisi ehkäpä saanut enemmän irti, mutta nyt näyttelystä syntyy lähinnä toisteisen unettava vaikutelma.
Monet kansalliset paviljongit ovat tulkinneet biennaalin tämän vuoden teemaa päänäyttelyn tavoin ja nostaneet näyttelyihinsä joko oman maansa alkuperäiskansataustaisia tai maahanmuuttajataustaisia taiteilijoita. Näihin lukeutuu esimerkiksi suurvalta USA:n paviljonki, entisen kolonialistivaltion Espanjan paviljonki, Pohjoismaiden paviljonki ja Tanskan paviljongin Grönlanti-kuvasto.
Itselleni tervetulleempaa on globaalin etelän paviljonkien herättämä toiseutuskeskustelu, kuten Beninin paviljongin kulttuurimuiston resilienssistä ammentava näyttely Everything Precious is Fragile. Taiteilijoiden Chloé Quenum, Moufouli Bellon, Ishola Akpon, Romuald Hazoumèn teokset keinuvat ekoaktivismin ja Yoruba Gė lė dė -traditioiden välillä, ja kysyvät, onko jokin hauras, kuten vaiennettu kulttuuri tai luonto sitä oikeaa vahvuutta. Kuraattori Azu Nwagbogu kritisoi Beniniin liitettyjä kliseitä kuten voodoo-uskontoa ja Atlantinylisen orjakaupan leimaa. Tällä näyttelyllä hän haluaa ravistella näitä kliseitä.[1]
Ensimmäistä kertaa biennaaliin osallistuvan Beninin paviljonkia hallitsee Hazoumèn majamainen teos, joka on valmistettu muovisista öljysäiliöistä. Teoksessa keskeisintä on, että se käyttää Yuruba-traditiolle ominaista maskikuviota tulevaisuuteen tähtäävässä ekorakenteessa. Yuruba-tradition feministinen ideologia ja beniniläisen kulttuurin voimakkaat naishahmot ovat nähtävillä myös Moufouli Bellon sinisensävyisissä maalauksissa.
Monet kansalliset paviljongit sekä Arsenalessa että Giardinissa ovat ehdottomasti kuratoriaalisesti nautinnollisimpia kuin päänäyttely. Esimerkiksi Giardinissa sijaitsevassa USA:n paviljongissa Cherokee-taustaisen Jeffrey Gibsonin taideteokset Kathleen Ash-Milbyn kuratoimana ovat värikkäät queer-bileet, jotka alkavat jo paviljongin ulkopuolelta. Normaalisti valkoisesta uusklassisesta rakennuksesta on tullut nyt kirkuvan punainen. Drag-maailmaan vahvasti nojaavat rintakuvat tekevät viittauksia Gibsonin molempiin identiteetteihin sekä Amerikan alkuperäiskansan jäsenenä että queer-yhteisöön kuuluvana taiteilijana. Näin taiteilija kyseenalaistaa perinteisen, ulkopuolelta tulleen määrityksen autenttisuudesta.
Espanjan paviljonki keskittyy myöskin rankkoihin aiheisiin vallasta ja kolonialismista. Niin sanottu Pinacoteca Migrante, Matkaava pinakoteekki, on taiteilija Sandra Gamarra Heshikin projekti, jonka on kuratoinut Agustín Perez de Rubio. Gamarra Heshiki on ensimmäinen maahanmuuttajataustainen taiteilija, joka on valittu edustamaan Espanjan paviljonkia.
Näyttelyn monet maalaukset ovat pastisseja 1500- ja 1600-luvun Espanjan kolonialismikuvastoista. Näyttelyssä ihmiset esitetään kuin Carl von Linnén kasvikuvastossa konsanaan ympäristössä, joka on sekoitus puutarhaa ja vanhanaikaista kuriositeettikabinettia. Ihmisten lajittelu maskireliikkeineen on alleviivaavaa, mutta se on tarkoituskin. Samalla Gamarra Heshikin on halunnut tilan, jossa biennaalinkävijä tuntisi itsensä kotoisaksi.[2] Siinä hän on onnistunut. Vaikeasta teemasta huolimatta tunnelma on rauhoittava ja jopa seesteinen.
Matkaan eteenpäin. Pohjoismainen paviljonki on tänä vuonna yksi Giardinin helmistä. The Altarsea Opera on ruotsalaisen Lap-See Lamin johdolla luotu teos, jonka puvustuksen on toteuttanut Suomessa vaikuttava irakilaissyntyinen tekstiilitaiteilija Kholod Hawash ja musiikin säveltänyt norjalainen Tze Yeung Ho. Kantonilaista oopperaa mukaileva teos on samaan aikaan sekä installaatio että performanssi. Paviljonkia koristaa myös valtava lohikäärmeen häntä sekä pää, joka on otettu vanhasta Tukholmassa sijaitsevasta ravintolalaivasta.
Lamin kantonilaisesta taustasta ammentava teos kyseenalaistaa länsimaalaisia kulttuurinarratiiveja ja osuu näin yhteen erittäin ajankohtaisesti ruotsalaisen kulttuuridiskurssin kanssa. Viime kuukausina kulttuurikeskustelua on kiehuttanut aihe Ruotsalaisdemokraattien ajamasta uudistuksesta, jossa päätetään teoksista sekä taidemuodoista, jotka ”kuuluvat ruotsalaiseen kulttuurikaanoniin”. Tämän niin sanotun kaanonin pitäisi olla valmis esiteltäväksi elokuussa 2025. Ajatuksena poliitikoiden – ja tässä tapauksessa myös Yhdysvalloissa 70-luvulta asuneen historianprofessorin laatima kulttuurikaanoni on kerrassaan naurettava. Se on tietenkin vanhainaikaista vallankäyttöä, jolla pyritään rajoittamaan taiteen monikulttuurisuuden ja monimuotoisuuden tukemista.[3]
Vaikka monet paviljongit ovatkin kuratoinnissaan aivan massiivisen upeita ja taiteilijoiden panostus on ehdottomasti laadukasta, on teeman tulkinnan toisteisuus hieman uuvuttavaa. Siksipä onkin ilo nähdä myös erilaisia tulkintoja tästä aiheesta. Esimerkiksi kehoihin tunkeutuvia muukalaisia on tutkittu Liettuan paviljongissa. Näyttely Inflamation on taiteilijoiden Pakui Hardwaren ja Marija Terese Rožanskaitén yhteisnäyttely, jonka on kuratoinut Valentinas Klimašauskas ja Kiasman intendenttinä aikaisemmin toiminut Joāo Laia. Tematiikka viittaa tulehdukseen ja lääketieteellisiin kehon tunkeutujiin. Installaatio Chiesa Sant´Antoninin kirkossa tuntuu kuin kehossa vaeltelevilta hermostorakenteilta ja saa näyttelytilansa ansiosta uusia metaforisia merkityksiä siitä, onko kävijä itse se kehoon tunkeutuva muukalainen. Kokonaisuus on ehdottoman kaunis.
Kehollisuutta tutkitaan myös Suomen Aalto-paviljongissa. Frame Finlandin alaisuudessa toimiva näyttely on Jussi Koitelan ja Yvonne Billimoren kuratoima. Näyttelyssa Pleasure we choose taiteilijat Pia Lindman, Vidha Saumya, Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen ovat luoneet kokonaisuuden, joka keskittyy toiseutettujen ja vammaisten kehojen ansaitsemaan nautintoon.
Näyttelyn keskeiseksi huomiopisteeksi osoittautuu Wallinheimo-Heimosen teos How Great is Your Darkness, jonka kolme osaa, katosta roikkuva pyörätuoli, himmelimäinen tekstiili-installaatio ja videoteos tarttuvat vihapuheeseen, jota vammaiset kohtaavat arjessaan etenkin hoito- ja sote-alalla sekä kuinka vammaiset yleensä ”hoidetaan” tai ehkäpä jopa survotaan yhteiskunnan muottiin. Wallinheimo-Heimonen itse sanoo, että teos lähestyy aihetta huumorin kautta, sillä hän alleviivaa sen myös selviytymiskeinoksi.
Muukalaisuuden tematiikasta kauaskantoisemmat paviljongit ovat jopa toivottukin tauko toisteisesta aiheesta. Näin tekee esimerkiksi Arsenalessa sijaitseva Albanian paviljonki Iva Lulashin maalaustaiteella. Paviljongin kaakelimainen installaatio täydentää sensuellisen eroottisia maalausteoksia. Myös Meksikon paviljonki näyttävällä juhlapöydällä sivuaa tematiikkaa vain kevyesti taiteilijan Erick Meyenbergin käsitellessä perhetraditioita ja niistä syntyviä rituaaleja asuinpaikan vaihtuessa.
Moni paviljonki ammentaa inspiraatiota myös vesitematiikasta, mikä saattaa johtua biennaalikaupunki Venetsian vaikutuksesta. Esimerkkinä Japanin paviljonki ja sen installaatio Moré Moré (Leaky) taiteilija Yoko Mohrilta on kuin outo posthumanistinen soiva keidas, jossa kuolevat ja mätänevät hedelmät soittelevat viimeisiä sointujaan. Installaatio on saanut inspiraationsa Tokyon metrotunnelialueella olevista vesivuodoista, joita keräillään improvisoiden erilaisin ämpärein ja astioin. Teos on erittäin paikkasidonnainen, sillä sen sijaan, että teos olisi tuotu Japanista, Mohri muutti paviljongin omaksi ateljeekseen muutamaksi kuukaudeksi ja keräsi kaikki materiaalit teokseen paikallisesti Venetsiasta.
Kaiken kaikkiaan Venetsian biennaalin tämän vuoden teemasta tulee omituinen olo, sillä sen diskurssiivinen kyseenalaistus jää biennaalin näyttelyissä minimiin. Esimerkiksi Aftonbladetin kulttuuripodcast I själva verket nosti esiin, että myös globaalin konfliktin, Gazan sodan aalloissa, sodan konfliktisuuden tematiikka näkyi lähinnä Ukrainan paviljongissa.[4] Israelin paviljonki on toki suljettu sen taiteilijoiden ja kuraattorin protestina, mutta itse biennaalin näyttelyissä tematiikka oli olematon ja näkyi lähinnä Artists at Risk -järjestön varjonäyttelyssä.
Kriitikkona on vaikean paikan edessä. Pitäisikö antaa kiitosta laajasta alkuperäisväestön ja globaalin etelän integraatiosta vai kritisoida aiheen lähes olematonta itsereflektointia ainakin päänäyttelyssä? Kuitenkin tunne on kaiken jälkeen sama: biennaali puhuu monesti tänä vuonna ”muista”, ei ”meistä”.
Teksti: Anni Reponen
Kirjoittaja on Malmössä asuva taidehistorioitsija, joka kohtaa oman muukalaisuutensa usein ruotsalaisessa yhteiskunnassa – vaikkakin etuoikeutettuna sellaisena.
La Biennale di Venezia – 60th International Art Exhibition
Stranieri Ovunque – Foreigners Everywhere
20.4.-24.11.2024
*Oikaisu 13.6.2024: Pedrosa on kommentoinut Venetsian biennaalin tiedotteessa: “I am honored and humbled by this prestigious appointment, especially as the first Latin American to curate the International Art Exhibition, and in fact the first one based in the Southern Hemisphere”. (https://www.labiennale.org/en/art/2024) Väite kuitenkin pitää vain osittain paikkaansa sillä bienaalin päänäyttelyn kuratoi vuonna 2015 Okwui Enwezor (s. 1963, Nigeria).
Viitteet
[1]Julie Baumgardner, “Benin Debuts First-Ever National Pavilion at the Venice Biennale”, Hyperallergic, 21. huhtikuuta 2024, https://hyperallergic.com/904821/benin-debuts-first-ever-national-pavilion-at-the-venice-biennale/
[2] José Fernández Martinez, ” ‘Pinacoteca Migrante’: la propuesta del Pabellón de España para la Bienal de Venecia”, Manera, huhtikuu 2024, https://maneramagazine.com/arte/una-pinacoteca-migrante-esta-es-la-propuesta-del-pabellon-de-espana-para-la-bienal-de-venecia/
[3] “Svensk kulturkanon ska tas fram”, Regerinskansliet, https://www.regeringen.se/pressmeddelanden/2023/12/en-svensk-kulturkanon-ska-tas-fram/ (viimeksi nähty 29.6.2024)
[4] ”Liljestrand gjorde mig så arg att jag ville gå”, I själva verket, Aftonbladet podden, 19.4.