Maurice Blanchot´n (1907–2003) ikuinen kiinnostuksenkohde olivat kieli ja kirjallisuus, joiden avulla ja kautta hän on koko tuotantonsa ajan pohtinut elämän ja olemassaolon mysteeriä. Hänen tuotannossaan on kulkenut punaisena lankana myös teoksen ja tekijän välisen suhteen pohdinta.
Metakirjalliset ja taiteenesteettiset teemat ovat aivan Blanchot´n tuotannon keskiössä. Hän pohtii, mikä on teos, teoksen ja tekijän välinen suhde, ja toisaalta myös kirjailijan medium, kieli. Hänen esittämänsä kysymykset vastausehdotuksineen ovat estetiikan ja taidefilosofian peruskysymyksiä, mutta ne laajenevat myös olemisen ja elämän kysymyksiksi.
Blanchot´n tekstit ovat aina liikkuneet monen genren rajamailla, sijoittumatta selkeästi minnekään. Essee, proosa, jopa lyyrinen ja aforistinen ilmaisu ovat muodostaneet Blanchot´n kirjoituksen ytimen. Hänen tekstinsä ovat yhtä paikantumattomia kuin hänen olemassaoloa ja ajattelua koskeva tulkinnanvaraisuutensa. Välillä Blanchot turvautuu runolliseen kuvakieleen, toisinaan hän on analyyttisempi, viitatessaan häntä edeltäviin filosofeihin.
Tuhon kirjoitus (2024, alk. 1980) koostuu aforistisista fragmenteista, joissa Blanchot pohtii tuhoa paradoksien kautta. Joitakin keskeisiä paradokseja ovat tuho vs. turva, järjestys vs. epäjärjestys tai kaaos, tunnettu vs. tuntematon, maallinen vs. uskonnollinen, immanentti vs. transsendentti, kaavaan kahlittu vs. pakeneva, järki vs. järjetön, yö vs. päivä, valta vs. vallattomuus, ja aktiivinen kirjoittaminen vs. passiivinen kirjoittaminen.
Blanchot´n tekstin rivien väleissä kulkevat ajatukset viittaavat alituiseen estetiikan ja taiteellisen luomisen perusedellytyksiin. Millaisessa tilassa tai tilanteessa mahdollistuu mahdollisimman pidäkkeetön luovuus vailla järkeä ja järjen kontrollia? Tuhon tilassa? Tällaisessa tilassa tekijä ei suunnittele tekstiä järjellä, aktiivisesti, vaan hän heittäytyy pikemminkin intuition valtaan, hyppää kuilun ja tuhon reunalle, antautuu menemään.
Blanchot´n Tuhon kirjoituksen oma etenemislogiikka noudattaa tätä kuilun ja tuhon reunalle menon periaatetta: tekstiä ei ole ikään kuin rationaalisesti ennalta suunniteltu, se hyökyy eteenpäin tekijän mielenkarkujen voimalla. Blanchot´lainen “projekti” yhdistyy barthesilaiseen tekijän ylivallan häivyttämiseen ja tuhon kirjoituksen simuloimiseen. Sillä tätä tuhon kirjoitus on, se kulkeutuu intuition voimalla, suunnittelemattomana, jatkuvasti minästä irtaantuen. Voisiko tämä olla eräässä mielessä jotakin, josta Jacques Ranciére puhuu singulariteetin pluraaliutena? Tuhon kirjoituksessa passiivisuus korostuu, Ranciérella toisten yhteydessä oleminen, mutta Blanchot´llakin toinen ohjaa minää kohti singulariteettia, ykseyttä. Tällaisessa tilassa eletään yötä, ollaan epämukavuusalueella.
”Blanchot´n tekstin rivien väleissä kulkevat ajatukset viittaavat alituiseen estetiikan ja taiteellisen luomisen perusedellytyksiin. Millaisessa tilassa tai tilanteessa mahdollistuu mahdollisimman pidäkkeetön luovuus vailla järkeä ja järjen kontrollia? Tuhon tilassa?”
Pidemmissä fragmenteissa pohditaan tuhoa ja sen suhdetta kuolemaan, jumaliin ja elämään, lyhyemmät ovat aforistisia kiteytyksiä tai proosamaisia tilanteen kuvauksia. Tuho edustaa ulkopuolta, jotakin, joka on totaliteetin tavoittamattomissa, jotakin joka järkyttää olemassaoloamme ja on näin ollen tarkalleen ottaen esimerkiksi taiteellisen luomisen ja luovuuden edellytys? Tuhon turvattomuudessa ja tietämättömyydessä olo vie esimerkiksi taiteilijan tilaan, jossa hän voi aistia vain olemassaolon ihmettä sellaisena kuin se tuhotun (sivilisaation) savuavilla raunioilla näyttäytyy.
Tuho on jotakin, joka on läsnä, mutta silti saavuttamattomissa. Se on ilmiselvästi se päämäärä jossakin aktiivisen kielentämisen tuolla puolen, jota kohden Tuhon kirjoitus kehottaa luojaa menemään. Minä ei koskaan pääse eroon Toisesta, joka johtaa hänet erillisyyteen ja vieraantuneisuuteen. Levinasille Toinen on olemisen tuolla puolen, hän on suhde, jota edustavat kasvot. Blanchot kääntää Levinasin ajatuksen subjektiivisuudesta vailla subjektia ajatukseksi subjektin haavasta. Kieli on välittömyyttä, absoluuttisen läsnäoloa. Vastuun kysymys muuttaa tämän suhteen täydellisesti.
Tuho liittyy siis kirjoittamiseen, mutta Blanchot välttää antamasta tarkkaa vastausta siihen, miten. Tuho on jotakin lähellä esikielellistä, se on kieltä ilman (metaforan edellyttämää) kuin-sanaa, jotenkin siihen liittyy myös merkityksestä tyhjentyminen ja kuolema, kenties se on myös minästä tyhjentymistä, toiselle ja toiseudelle altistumista. Kommunikaation mahdollisuutta? Tai intensiteetin ja nimien pluralismin mahdollisuutta? Merkitseekö se hetkeä, jolloin eronteko sisä- ja ulkopuolen välillä kääntyy turhaksi, ulkopuolesta alkaa tulla sisäpuolta, kielettömästä tulee kielellinen. Kielikuvallisesti tätä vastaa yössä lepääminen. Fragmentaarinen ja tuho kulkevat käsi kädessä – ilman yhtä ei ole toista, ei teoksen, sen ykseyden mahdollisuutta. Fragmentaarisuus hajottaa totaliteetin, mutta onkin lopulta merkki koherenssista, vaikka kaihtaakin Yhtä.
”Tuhon turvattomuudessa ja tietämättömyydessä olo vie esimerkiksi taiteilijan tilaan, jossa hän voi aistia vain olemassaolon ihmettä sellaisena kuin se tuhotun (sivilisaation) savuavilla raunioilla näyttäytyy.”
Kirjoitus lähellä tuhoa on kenties poissaolon merkitystä, joka kulkee merkityksen alapuolella: sitä on vaikeaa edes kommentoida. Kirjoittaminen on aina kuoleman halu, ehkä fragmenttimuoto yrittää tavoittaa sekä poissaolevaa merkitystä että tuhon intensiteettiä. Fragmentissa kirjoittautuu ehkä kauan kadoksissa ollut toinen kieli, niiden kehkeytymässä oleminen ja keskeneräisyys. Tuhon kirjoitus on kirjoitusta metaforilla, vailla kuin-sanaa. Mielessäni käy ajatus tuhon kirjoituksesta lähellä esikielellistä, aikaa, jolloin ihmisellä ei ole vielä tarkkoja sanoja ulkopuoliselle (eikä sisäiselle) maailmalle, hetkeä, kun hän hapuilee merkitysten hämärässä, keskellä merkitsijä eroaa merkitystä. Kyse on jonkinlaisesta “merkitysten katkoshetkestä”, kun mitään ei ole mahdollista nimetä varmasti, merkitykset ovat vasta kehkeytymässä itsekseen.
Toistossa fragmentti tekeytyy tekemättömäksi, kuten tieto vapautuu tietoluonteestaan. Kun teoreetikko vapautuu totuuden ylivallasta, hän tulee tietoiseksi kuolemasta ja tuhosta, kirjoituksen edellytyksistä. Kirjoitukseen sisältyy aina murtumisen, väkivallan mahdollisuus.
Ruumis mutkistaa asioita edelleen. Se ei kuulu kenellekään, se on kuvitteellinen, fragmentaarinen. Kuolema on aina lopullista rajanylitystä, kielikuvallisesti: unta valvovassa yössä? Blanchot´n tuhoa ja sen moninaisuutta kuvaava teksti on hengästyttävää ja enemmän tai vähemmän assosioivaa kuvavirtaa, jossa liikutaan löyhän temaattisesti aiheesta – tai teemasta – toiseen, kieppuen koko ajan itse ydinaiheen, tuhon ympärillä. Tuho tekee ajattelusta pulmatonta. Blanchot leikkii alkukielelläkin sanoilla: tuho tai katastrofi (désastre) on äärimmäisen lähellä sanaa tähti (astre), ja yhdistää tuhon tähteen.
Runous ja filosofia ovat toisistaan erillisiä. Meidät pitää yhdessä Levinasin mukaan uskonto. Kuolema on jo tapahtunut, sen vuoksi olemme olemassa. Hegelille kuolemaan astuminen merkitsi dialektiikan käynnistymistä. Samaan aikaan pitäisi tappaa lapsi, infans, meissä. Itsemurhakaan ei ole ratkaisu lakkauttaa dialektiikkaa. Tuottavan työn rinnalle on tullut tuottamaton.
Tuhoamisleirejä on ollut kaikkialla: fasistit Auschwitzissä ja kommunistit Gulag-leireillään ovat aiheuttaneet miljoonien syyttömien kuoleman. Lahja ja työ ovat käsitteitä, joita Blanchot purkaa myös auki tekstissään. Lahja merkitsee itsestä etääntymistä, ja juuri jonkinlaista minästä vapaata, äärimmäisen kärsivällistä, hiljaista kirjoitusta, Blanchot toivoo.
”Blanchot´n tuhoa ja sen moninaisuutta kuvaava teksti on hengästyttävää ja enemmän tai vähemmän assosioivaa kuvavirtaa, jossa liikutaan löyhän temaattisesti aiheesta – tai teemasta – toiseen, kieppuen koko ajan itse ydinaiheen, tuhon ympärillä.”
Blanchot viittaa paljon filosofian kaanoniin Platonista mannermaisen länsimaisen filosofian klassikoihin asti. Niin heideggerilainen etymologinen analyysi kuin hegeliläinen käsiteanalyysi ovat Blanchot´n käsityksen mukaan epäonnistuneet ontologian luomisessa. Fragmentaarisuus on jotakin, joka yhdistää Blanchot´n myös romantiikan ajan runoilijafilosofeihin, kuten Novalikseen. Tekstissä vilisee intertekstuaalisia viittauksia muihin romantiikan ajan filosofeihin Schleiermacheriin, Schlegeliin ja Novalikseen (tai esimoderniin Nietzcheen ja iloiseen tieteeseen), ja heidän käsityksiinsä tekijän ja teoksen roolista. Schleiermacherille tekijä sijoittuu itsensä ulkopuolelle, Schlegelille kirjoittaminen tai teoksen luominen on rajalle kulkemista, Novalikselle jonkinlaista lepoa.
Blanchot ei itse ollut puhdasoppinen filosofi, joka olisi systemaattisesti kehittänyt omaa käsitteistöään. Silti hänen filosofian tuntemuksensa on ilmiselvää, ja jossain määrin hän viittaa myös kielen luonnetta käsitellessään kielitieteilijöihinkin, erityisesti Ferdinand de Saussureen. Tuhon kirjoituksen fragmentaarinen luonne hajoaa kuitenkin kirjan loppupuolella mielestäni liikaa, kun Blanchot alkaa assosiatiivisesti viitata eri filosofeihin ja kielitieteilijöihin käynnistäen pohdintansa itseoikeutetusti Martin Heideggerista. Kirjan loppuosan sirpaloituminen ei enää palvele sen tarkoitusperiä: Blanchot tuntuu vain etääntyvän “tuhon kirjoituksen” periaatteista halussaan esitellä vaikkapa Bataillen tai Levinasin ajatuksia lahjasta ja toisesta. Tämä kirjoitus ei ole enää kärsivällistä, vaan kärsimätöntä, suorittavaa, tuloksia hakevaa kirjoittamista.
Teksti: Rita Gustava Pulli (ent. Dahl)
Maurice Blanchot: Tuhon kirjoitus
Suom. Viljami Hukka. 184 sivua. Tutkijaliitto 2024.
Alkuperäisteos: L’Écriture du désastre, 1980
Suomen tietokirjailijat ry on tukenut kritiikin kirjoittamista.