Teksti: Tuomas Tiainen 19.01.2018
Kuvat: Liv Strömquist
Ruotsalaisille sopii olla kateellinen monista asioista, vaikkapa Liv Strömquistista. On syvä epäkohta, ettei meillä ole Strömquistin (s. 1978) kaltaista sanavalmista sarjakuvapiirtäjää, joka on tuottelias, suosittu ja reilusti poliittinen. Yhteiskuntiemme tiettyjen eroavaisuuksien vuoksi näen sen mahdolliseksi vain Ruotsissa. Harmi sinänsä. Mutta hyvä, että edes heillä.
Syytä syvempään epätoivoon ei sentään ole meilläkään. Sammakko näyttää ryhtyneen aggressiivisiin vyörytystoimiin esitelläkseen turpeaa elämäntapaamme sivaltelevan Strömquistin suomalaisille lukijoille. 2016 ilmestyi naisen sukupuolielimen kulttuurihistoriaa käsittelevä Kielletty hedelmä, joka upposikin otolliseen maaperään varsin sulavasti. Sarjainfo-lehden kriitikkoraati valitsi ilkikurisen mutta tiukkaa asiaa sisältävän kirjan peräti vuoden parhaaksi käännössarjakuvaksi. Markkinaraon löytänyt kustantaja jatkoi linjaa viime syksynä julkaisemalla tekijältä kerralla kaksi teosta. Nousu & tuho ruotii kapitalismia, Prinssi Charlesin tunne rakkautta ja parisuhteita. Tuplajulkaisu on kustannustoimenpiteenä harvinaisempi, mutta mikä ettei tervetullut manööveri.
Ääretön mindfulness
Nousu & tuho alkaa nasevalla heitolla kulttuurimme kyvyttömyydestä elää hetkessä. Vaikka toisin luulisi, mennyttä murehtiva ja tulevaan tuskastuva länsimainen kulttuurimme sitoutuu preesensiin buddhalaisiakin paremmin. Ainakin jos otos rajataan suuryritysten johtajistoon ja aihepiiri ilmastonmuutokseen. Strömquistin esimerkeiksi valikoimat (nut)case-tapaukset ovat denialistisessa rauhallisuudessaan vankkumattomia kuin peruskallio. ”Hiilidioksidi on elämän kaasu, joka on välttämätöntä kaikelle elämälle. Voiko elämän kaasu muka uhata ilmastoa?” argumentoi yritysjohtaja Per-Olof Eriksson. Jok’ikinen Strömquistin viljelemä huutomerkki on merkki paikallaan tällaisen järkeilyn edessä.
Nousu ja tuho
Käsittelyyn on päässyt myös useiden elinkeinoelämä edellä tahkoavien lempikirjailija Ayn Rand. Hän on ajankohtainen meilläkin, ilmestyihän Kun maailma järkkyi viime vuonna vihdoin suomeksi, vieläpä Björn Wahlroosin kansiblurbilla varustettuna. Randin vaiheita, filosofiaa ja kirjallista tuotantoa on kuvailtu humoristisistakin lähtökohdista niin usein, että valinta tuntuu tässä hieman laimealta. Strömquist löytää kuitenkin kalutusta aiheesta uuttakin. Harvemmin nimittäin mainitaan, että jaaritteleva, itseään ”luomisvoimaisimpana elossa olevana ajattelijana” pitänyt Rand jaaritteli ja loi amfetamiinin voimin. Se voisi selittää paljon! (Pikakurssiksi Randin magnum opukseen suosittelen Jarkko Nääsin herkullisen sekavaa tiivistystä http://jjnaas.sarjakuvablogit.com/2016/03/30/atlas-shrugged/
Strömquist ei onneksi keskity pöyhimään vain ääriliberaalien ja tuhokapitalistien edesottamuksia. Myös hampaaton nykyvasemmisto, johon tekijä lukee itsensäkin, saa osansa kritiikistä. Oikeiston pyörittäessä maailmaa vasemmiston unelmat on unelmoitu, eikä tahtoa tunnu riittävän kuin orjan asemaan alistumiseen. Keskitytään moralisoimaan yksittäisiä henkilöitä kun pitäisi keskustella esimerkiksi TTIP-sopimuksesta. Kieltämättä Strömquist sohaisee nyt aika tarkasti.
Nousu ja tuho
Rakkaus on murhaa
Samaan aikaan Nousun & tuhon kanssa julkaistu Prinssi Charlesin tunne puhuu ei-niin-hiljaa rakkaudesta. Kuten muutkin Strömquistin sarjakuvat, sekin käsittelee pohjimmiltaan valtaa. Ja mikä vallankäytön muoto koskettaisikaan modernia ihmistä enemmän kuin pariutuminen kaikkine siihen elimellisesti liittyneine ulottuvuuksineen. Romanttisen rakkauden ja avioliiton kaltaiset rakenteet suorastaan huutavat tulla rikki revityiksi, eikä tekijä säästele sanojaan riepotellessaan tv:n tilannekomedioiden mieskuvaa, seksinostajia tai Whitney Houstonin ja Bobby Brownin tuhosuhdetta.
Prinssi Charlesin tunne
Varsin virkistäviä ovat Strömquistin näkemykset monogamiasta, tai oikeammin näiden näkemyksien herättämät hämmennyksen ja ärtymyksen tunteet. Strömquist uskaltaa haastaa normin siitä, että parisuhde perustuu yhden ihmisen kanssa makaamiseen. Pettämisestä aiheutuvaa eroa verrataan peräti Jehovan todistajien harjoittamaan karttamiseen. Se, että pistos tuntuu, saattaa saada tiedostamaan ja ajattelemaan. Tiedostaminen ja ajatteleminen puolestaan lisää avarakatseisuutta, mikä johtaa parhaassa tapauksessa yhteiskunnan rakenteelliseen muutokseen. Esimerkkinä voisivat toimia vaikkapa monisuhteet ja asiaan liittyvä kipuilu.
Prinssi Charlesin tunne ottaa lähtökohdakseen heteronormatiivisuuden kritisoinnin niin väkevästi, että unohtaa tyystin mainita seksuaalivähemmistöt. On myös todettava, että esitetty mies- ja naiskuva on melko mustavalkoinen, olkoonkin kyse kärjistyksillä operoivasta sarjakuvasta. Mustan ja valkean laventaminen harmaasävyillä olisi ollut tervetullutta.
Prinssi Charlesin tunne
Lähteillä
Strömquist käyttää sarjakuvissaan vähemmän painavien lähteiden ohella kiitettävästi viittauksia myös relevanttiin akateemiseen tutkimukseen. Ensinäkemältä kepeän humoristisilta vaikuttavat sarjakuvat saattavat asiapitoisuuden ja runsaan tekstin vuoksi tuntua raskailta lukea. Joillain sivuilla Strömquist ei käytä laisinkaan kuvia. Esimerkit ruotsalaisesta yritysmaailmasta, politiikasta ja viihteestä ovat useimmiten uppo-outoja, mutta asia tulee yhtä kaikki ilmi näinkin. Lukiessa voi toki ajatusleikitellä, keitä lokalisoidussa versiossa voisi olla.
Yksinkertainen piirrostyyli toimii tarpeellisena kontrastina tosiasioiden raa’alle esittämiselle. Se myös rohkaisee yrittämään itse: minäkin pystyisin tähän, vaikken juuri osaa piirtää. Toisaalta rima on korkealla: niin perusteltuja ovat mielipiteet ja niin runsas on aineisto. Ei ole ihme, että suorasanainen sarjakuvapiirtäjä on omalla sarallaan Ruotsin terävintä kärkeä. Yhteiskunnallisia asioita kieli poskessa polemisoivan mutta hyvin taustoitetun sarjakuvan soisi nousevan trendiksi Suomessakin, ja näkökulman siirtyvän itsestä parin piirun verran yhteiseen.
Nousu & tuho
Liv Strömquist
suom. Helena Kulmala
Sammakko
133 s.
Prinssi Charlesin tunne
Liv Strömquist
suom. Helena Kulmala
Sammakko
135 s.