Teksti: Sini Mononen 31.8.2017
Kuvat: Jussi Tiainen / Galleria Sinne
Maantieteen professori ja ilmastonmuutoksen geofyysisten vaikutusten tutkija Laurence C. Smith kirjoittaa Yhdysvaltain Iowan osavaltion olleen vaikeuksissa: keväällä 2008 Iowassa satoi yhden kuukauden aikana vettä ennätykselliset määrät 136 vuoteen. Tätä kirjoittaessa Yhdysvalloissa sataa jälleen. Teksasia koettelevan hurrikaani Harveyn vuoksi sademääristä kertoviin sadekarttoihin on täytynyt luoda uusi kategoria, ”enemmän kuin 30 tuumaa”. Yhdysvallat eivät ole yksin raamatullisten tulvien kanssa. Iowan tulvia seurasi Smithin mukaan saman vuoden aikana kaikkiaan 145 suurta tulvaa eri puolilla maapalloa.
Lisääntyneet rankkasateet ovat yksi ilmastonmuutoksen seurauksista. Hallitsemattomat vesimassat aiheuttavat valtavasti inhimillistä kärsimystä. Ilmeisempiä ongelmia ovat asuinalueiden tuhoutuminen ja kotien häviämistä seuraava köyhyys. Vesi aiheuttaa myös epätasapainoa maapallon puhtaan veden varannoissa. Normaalissa tilanteessa vain pieni osa vesivarannoista on hyödynnettävissä. Katastrofaalisissa tulvissa likaiset vesimassat sekoittavat itseensä myös hyödyllisiä vesivarantoja. Tällä on kauaskantoisia seurauksia. Smith toteaa, että pysyvän ihmisasutuksen ehtona on ollut viimeisen kymmenen tuhannen vuoden aikana vakaa ja tasapainoinen vedensaanti.
Veden välttämättömyys ja ilmastonmuutoksen seuraukset ihmiskunnalle heijastuvat elokuussa galleria Sinnessä ja Helsinki Contemporaryssa esillä olleissa Hans Rosenströmin ja Tuomas A. Laitisen yksityisnäyttelyissä. Rosenström käsittelee Contemporaryssa veden olemusta islantilaisen jäätikön sulamisprosessin kautta. Tälläkin hetkellä uutisotsikoissa olevat tulvat ja niiden aiheuttama ilmastosiirtolaisuus resonoivat Tuomas A. Laitisen Sinnessä olevan Thermocene –näyttelyn kanssa, jossa Laitinen käsittelee liikutettavaa pienkotia, niin sanottua siirrettävää asuntoa (engl. mobile home).
Hans Rosenstrom: Jo?kulsa?rlo?n II (detail)
Kuva: Jussi Tiainen, 2017
Tulva
Rosenströmin näyttely on luonteeltaan osin dokumentaarinen. Esillä on fotogrammeja, puun pienoismalli sekä valokuvadiptyykki Britannian parlamentin Brexitiin johtaneesta neuvottelusta. Lisäksi galleriatilassa on kuultavissa ääniteos, The Sea – Chapter I, joka on jatkoa kesällä Tanskassa olleelle Rosenströmin ääniteokselle Shoreline. Dokumentaarisissa fotogrammisarjoissa Jökulsárlón I ja II kuvataan islantilaiselta jäätiköltä peräisin olevien jääkimpaleiden sulamisprosessia. Jossakin kehysten ulkopuolella sulanut vesi sekoittuu merien vesimassoihin.
Galleriassa kuultava ääniteos The Sea – Chapter I sitoo yhteen näyttelyn eri elementit. Teos kietoutuu tekstin ympärille, jonka Rosenström on käsikirjoittanut yhdessä runoilija Farah Chamman kanssa. Narratiivinen teksti kurottaa kohti jälkihumanistista maailmaa, jossa voi kuitenkin kuulla symboliikkaa ihmisyydelle ja ihmisen paikalle maailmassa. Eräs tekstikatkelma käsittelee puun olemusta. Chamman ja Rosenström kirjoittavat puun ja sienikasvuston suhteesta ja niiden muodostavasta rihmastosta. Rihmastolla on merkitystä ravinnon kuljettajana ja informaation välittäjänä. Aluksi sieni kiinnittyy puuhun ja tunkeutuu sen kautta maahan. Sienirihmaston kautta ravinteet kulkevat edestakaisin sienen, puun ja maa-aineksen välillä. Näin rihmasto rakentuu ja sitoo eri elementit toisiinsa. Lopulta se kurottautuu myös puidenväliseksi sillaksi. Rihmaston kautta puut vaihtavat informaatiota ja ravintoa keskenään. Rihmasto suojaa siis kasvustoa sairauksilta ja vahvistaa puiden välistä yhteyttä tehden metsästä samalla vahvemman.
Näyttelytilassa sijaitseva minikokoinen puu on suljettu lasiseen kuutiovitriiniin. Vitriinin yläosassa on lämpölampuilta näyttäviä pieniä valaisimia. Keinotekoisesti maailmasta eristetty puu ei saa tarvitsemaansa suojaa ja ravintoa, ja sen kommunikaatioketju ja yhteys muuhun maailmaan on katkennut.
Näyttelyssä oman nurkkauksensa on saanut Britannia ja sen Brexit-neuvotteluja kuvaava diptyykki. Brexit on eräänlainen omaan lasiseen kuutioonsa sulkeutunut maailma. Rosenströmin minimalistisessa ilmaisussa Brexit-kuvauksen ja muiden näyttelyn elementtien välille on ensikatsomalla vaikea luoda yhteyttä. Ääniteosta kuuntelemalla kokonaiskuva alkaa kuitenkin hahmottua. Omalla tavallaan näyttelyssä on kyse kommunikaatiosta ja verkostojen voimasta sekä siitä, mitä tapahtuu, kun eri elementtien välillä oleva yhteys murtuu.
Hans Rosenstrom:Weekdays
Kuva: Jussi Tiainen, 2017
Kommunikaatiokatkos
Laitisen Thermoscene on lämpöeristetty maisema. Sen keskipisteenä on hopeasta lämpöeristekankaasta rakennettu asumus. Näyttely on syntynyt osana Suomen Pariisin, Berliinin, Lontoon ja Beneluxmaiden Kulttuuri-instituuttien yhteistä Mobile Home –projektia. Projektin tarkoitus on tutkia ihmisten liikkumista, kodin kokemusta ja tulevaisuuden koteja.
Liikuteltavan kodin idea herättää monia mielleyhtymiä. Laitinen ohjaa näyttelynsä tulkintaa tuomalla näyttelytilaan Ursula K. Le Guinin romaanin Always Coming Home. Vuonna 1985 ilmestynyt tieteisromaani kertoo fiktiivisestä Kesh-heimosta, joka elää määrittelemättömänä aikana Kaliforniassa. Kesh-heimo on yhteiskunnasta eristäytynyt kansa, joka vastustaa modernisaatiota. Sen kulttuuri on militaristinen ja konservatiivinen. Sillä on myös oma taidekäsitys, joka muistuttaa jossain määrin uskonnollisesti fanaattisten ryhmittymien kulttuuria: muusta maailmasta eristäytynyt yhteisö harjoittaa erityisesti sanataidetta ja runoutta.
Laitisen Thermocine on sanataideviittauksia lukuun ottamatta kulttuurisesti riisuttu tila. Katastrofin jälkeisessä maailmassa keskitytään ilmeisesti vain välttämättömään. Liikuteltava koti on minimalistinen: se on varusteltu vaatimattomalla makuusijalla ja pienellä altaalla, jossa kasvava sammalmainen levä on ehkä jonkinlainen ravintoa tuottava liikuteltava yksikkö. Seinät pyrkivät pitämään kosteuden ja kylmän loitolla. Asumuksessa on myös virtuaalitodellisuuslasit, joiden kautta voi nähdä ilmassa leijailevat ”bakteerit”. Näkymättömät mikrobit ja eliöt seuraavat liikuteltavan kodin mukana kaikkialle.
Asumuksen ulkopuolella roikkuu hengareissa valkoisia t-paitoja, joihin on painettu mekaanisen oloista nonsense-runoutta: …HUM/THEN THEN THEN WHAT/ A DOOR KNEW WITHOUT YOU/ ITS LITTLE VOICE, tai WARMTH YOU COULD LIKE/ SAID AS FOR WHAT/ NOT ALL MY MIND/ HAS BEEN OF YOU… Runot eivät ole täyttä nonsenseä siinä mielessä, että niissä on luettavissa tuttu teema, ihmisten välinen yhteys ja tapa, jolla maailma puhuttelee runouden subjektia ja tekee siitä hänelle merkityksellisen paikan. Outoja ne ovat kuitenkin siten, että runojen kieli on luonteeltaan mekaanista. Tekstikatkelmat muistuttavat Kiasmassa parhaillaan esillä olevasta Laitisen Receptor-installaatiosta, joka käsittelee ihmisten välistä kommunikaatiota ja kosketusta. Receptor tutkii yhtäältä ihmiskäden lämpöä iholla, toisaalta Laitinen tuo etualalle kirurgiassa käytettäviä robotteja. Siinä missä robotti voi olla liikkeissään ihmistä luotettavampi ja vakaampi, siltä puuttuu henkinen kulttuuri. Receptorissa teoksen läpikuultaville kankaille heijastetaan tietokoneen tuottamaa runoutta. Ontto ja hokemanomainen sanataide on vain haalea varjo balladeista ja soneteista, jotka puhuvat ikiaikaisesta aiheesta: lämmöstä, koskettamisesta ja ihmisten välisestä yhteydestä.
Tuomas A Laitinen: Thermocine
Kuva: Galleria Sinne
Verkostoja
Laitisen ja Rosenströmin visuaalisesti varsin erilaisista näyttelyistä voi löytää yllättäviä yhtymäkohtia. Runouden lisäksi molempia näyttävät viehättävän erilaiset rihmastot. Laitisen näyttelyssä tilaan on viritetty läpikuultava kangas, jonka pintaan heijastetaan sieniä. Sieni symboloi tehokkaalla tavalla nykyistä ekokriittistä taidetta. Se on ei-ihminen ja verkoston symboli, joka voidaan nähdä myös uusmaterialistisena ei-ihmisiä edustavana toimijana. Sienistä tulevat mieleen myös deleuze-guattarmaiset rihmastot, jotka ovat saaneet ekokriittisessä filosofiassa uusia nimityksiä. Niitä voidaan kutsua esimerkiksi ekofilosofi Timothy Mortonia seuraillen mesh-termillä, joka voisi kääntyä suomeksi vaikkapa verkostoksi.
Eräänlainen ekokriittinen verkosto löytyy Rosenströmin ja Laitisen näyttelyiden lisäksi myös Galleria AMAsta. Täällä Saara Kariranta on tuonut näyttelytilaan ajan paineessa lysyyn läsähtäneen muovituolin. Sen pinnasta löytyy yllättäen jälleen sieniä. Karirannan dystopiassa sieni kasvaa muovituolista ja sammal hengittää muovipussiriekaleen läpi.
Näyttelyt:
Galleria AMA
Mollu Heino
Saara-Maria Kariranta
Jarmo Ilmari Somppi
11.8.–3.9.2017
Kiasma/ARS17
31.3.2017–14.1.2018
Helsinki Contemporary
Hans Rosenström
11.8.–3.9.2017
Galleria Sinne
Tuomas A. Laitinen
18.8.–1.10.2017
Kirjallisuutta:
Le Guin, Ursula K. 1985. Always Coming Home. Harper & Row.
Smith, Laurence C. 2010/2011. Uusi pohjoinen. Maailma vuonna 2050. Suomentanut Tuukka Perhoniemi. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa.
Tuomisto, Juho. ”Harvey veti sade-ennätykset uusiksi – Säävirasto pakotettiin keksimään uusi väri sääkarttaan”. Yle. 30.8.2017. https://yle.fi/uutiset/3-9804880