Petteri Enroth 119.8.2010
Paula Oinosen maalauksia galleria Dixissä 18.8.–5.9.2010
Paula Oinosen öljymaalaukset kuvaavat maisemia ja sisätiloja Pohjois-Portugalissa, jossa Oinonen viettää suurimman osan vuodesta. Maalaukset ovat yhtäältä dokumentaarisia ja seesteisiä: paikallisen, agraarin elämänmenon keskitempoisuus, lauhkea ilmasto ja kaunis luonto tulevat iholle. Toisaalta Oinosen ote on hyvin ekspressionistinen painokkaine siveltimenvetoineen, venytettyine perspektiiveineen ja tummahehkuisine väreineen. Tämä aiheen ja käsittelytavan kontrasti saa taulut elämään tavalla, joka tuottaa hyvin konkreettisen kokemuksen yhden tunnelman tai tulkinnan valinnan mahdottomuudesta – ja tarpeettomuudesta.
Paula Oinonen, Juhlien jälkeen
Yhteistä maalauksille ovat niiden voimakkuus, tunteikkuus ja upottava syvyys. Etenkin turkoosin, ruskean ja kellertävien sävyjen luomat valokiilat ja -kajot leikkivät elävästi tumman taivaan, kievarin nurkkien varjojen ja alas painettujen kasvojen ympärillä. Työt ovat vahvasti läsnä ja kutsuvat osallistumaan maailmaansa. Ylipäätään Oinosen tyyli, yhdistelmä pedanttisuutta ja elämänlämmintä kurittomuutta, on täysin varma itsestään olematta tyrkky. Vääristyneiden perspektiivien, ja osittain myös aihevalintojen, vuoksi mieleen tulee (saksalaisen) eskpressionismin lisäksi Cézanne. Tämä myös sikäli, että Cézanne oli silmän ja mielen suhteen mestari, ja vain harvoin Oinosen perspektiivit tuntuvat liiaksi tarkoitushakuisilta tai itseensä käpertyneiltä.
Etelän lämpimien iltojen ja seisahtuneen päivänvalon ohella töissä on läsnä omanlaisensa surumielisyys. Oudolla tavalla Oinonen onnistuu “vangitsemaan” samaan maalaukseen pidättelemättömän elämän ja yhtä vääjäämättömän kuoleman. Samalla maalaukset ovat myös humoristisia, huumori kun on kuoleman tunnistamista ja tunnustamista elämän vakavuudessa. Toisinaan tämä tulee esille aihevalinnassa: talonraunion läpi kasvaa puu. Kaiken tämän Oinonen tekee olematta sentimentaalinen tai holhoava, sillä kuten todettu, maalaukset elävät, eikä yksi päähän pälkähtävä tunneassosiaatio kestä kuin hetken.
Näyttelyn jälkimaku on lohdullinen tunne siitä, että jokainen elämän hetki on yhtä korvaamaton kuin se on erilainen ja jo syntymässään ainiaaksi menetetty. Maalausten pakottomuus tarttuu katsojaan ja antaa mielen levätä ainaisesta merkityksen metsästyksestä, sanoiksi pukemisesta ja tyhjyyden valloittamisesta.
Paula Oinonen, Vieraanvaraisuus